Sopimuksia koskeva muutoshallinta on olennainen osa sopimuksiin liittyvää riskienhallintaa. Sopijapuolten kannalta on luonnollisesti tärkeää varmistua siitä, ettei sopimuksen sisältöön tule muutoksia, joista ei ole yhteisesti sovittu. Tämän takia sopimuksissa tulee edellyttää, että kaikki muutokset sopimukseen tehdään kirjallisesti ja että kummankin osapuolen tulee allekirjoituksellaan vahvistaa muutokset (”Written Modification”). Myös sopimusten siirtämistä koskeva kielto (”Assignment”) on osa tätä sopimusten muuttamista koskevaa riskienhallintaa.
Varsinkin pitkäkestoisten sopimusten osalta syntyy varsin usein tarve muuttaa sopimusta vastaamaan paremmin osapuolten tahtoa ja tosiasiallisia olosuhteita. Tyypillisesti muutoksia tapahtuu sopijapuolissa, osapuolten tarpeissa ja markkinoissa.
Osapuolet ovat tietenkin aina oikeutettuja muuttamaan sopimusta, mutta siihen olisi hyvä myös varautua etukäteen. Muutosvaatimusta on käytännössä vaikea saada läpi silloin, kun se heikentää toisen osapuolen asemaa. Tämän takia on tärkeää, että osapuolet sopivat etukäteen muutosmekanismeista, jos sopimuksen täyttämisen kannalta keskeisissä tekijöissä tapahtuu muutoksia. Kiinteän muutosmekanismin sijaan voidaan myös sopia velvollisuudesta neuvotella sopimuksen sisältö uudelleen sekä siihen liittyvistä seurauksista (”Renegotation”).
Toisaalta tämäkään ei vielä ole riittävää sopimusten muutoshallinnan kannalta. Käytännössä on hyvin tyypillistä, että välttämättä kumpikaan osapuoli ei noudata sopimuksen sisältöä sanatarkasti. Osapuolet jättävät sopimukseen perustuvat oikeudet ja velvollisuudet enemmän tai vähemmän huomiotta. Esimerkiksi sopijapuoli ei täytä raportointivelvoitetta, koska kokee sen tarpeettomaksi ja turhauttavaksi. Toinen osapuoli ei taas reklamoi tähän liittyvistä sopimusrikkomuksista, koska ei halua loukata yhteistyökumppania. Näin toinen osapuoli jättää velvoitteensa täyttämättä eikä toinen vetoa sopimuksen tarjoamiin oikeuksiinsa. Tästä seuraa helposti kysymys, onko näillä sopimuksessa määritetyillä oikeuksilla ja velvollisuuksilla enää merkitystä.
Tähän liittyviä ongelmia pyritään hallinnoimaan muun muassa ”No Waiver”-lausekkeella. Sen perusteella oikeuksiin vetoamatta jättäminen tai oikeudesta luopuminen koskee vain kyseistä yksittäistä seikkaa. Sopijapuoli on edelleen oikeutettu jatkossa vetoamaan kaikkiin sopimuksessa asetettuihin oikeuksiin.
Hankalaksi tilanne muuttuu kuitenkin silloin, kun näitä velvollisuuksiin ja oikeuksiin vetoamatta jättämisiä alkaa olla useita. Tällöin voi ”No Waiver”-lausekkeesta huolimatta syntyä riski siitä, että sopimuksen sisältö katsotaan siltä osin muuttuneeksi. Osapuolten välillä on vakiintunut käytäntö, joka heijastaa lopullisesti muuttunutta yhteisymmärrystä sopimuksen sisällöstä. Siten kyseinen sopimuksen kohta on osoittautunut tarpeettomaksi, eikä siihen voi enää tehokkaasti vedota.
OTT, asianajaja Marko Monosen erityisosaamisalueita ovat yritysten sopimukset, vahingonkorvausoikeus, kilpailuoikeus ja julkiset hankinnat sekä tuotevastuu ja tuoteturvallisuus. Mononen työskentelee asianajotoimisto Juridia Bützowissa. Hän toimii myös siviilioikeuden dosenttina Helsingin yliopistossa ja on lisäksi työskennellyt mm. Helsingin yliopistossa tutkijana ja opettajana 1991–2002 sekä Helsingin yliopiston siviilioikeuden professorina (mvs) 2003–2005. Mononen on julkaissut useita teoksia sopimus-, vahingonkorvaus- ja kilpailuoikeuden alalta, viimeisimpänä Yritysten välinen tuotevastuu vuonna 2004. Mononen on myös pitänyt useita suosittuja koulutuksia näiltä oikeudenaloilta.
