Lakimiehillä ei toisen maailmansodan aikana ollut omaa erillistä tehtävänkuvaa kuten lääkäreillä tai papeilla. Rintamakelpoisten lakimiesten selvä pääosa toimi rintamajoukoissa. Vähemistö työskenteli esikunnissa, sotatuomareina, kotirintamalla tai siviilitehtävissä.
Sotatuomarit toimivat pääasiassa kenttäoikeuksien ja pikaoikeuksien puheenjohtajina sekä sotaylioikeudessa.
Kenttäoikeudet olivat sotatuomioistuimia, jotka toimivat alioikeuksina sotarikosasioissa toisen maailmansodan aikana. Kenttäoikeudet toimivat rintamalla, ja niiden tehtävänä oli käsitellä sotilaiden ja miehitettyjen alueiden väestön tekemiä rikoksia. Sodan aikana toiminnassa oli yhteensä 163 kenttäoikeutta.
Erityistapauksissa saatettiin kuolemantuomiota vaativissa rikoksissa sota-aikana asettaa erityinen pikaoikeus, jossa oli kahdeksan sotilasjäsentä ja lainoppinut puheenjohtaja. Pikaoikeus toimitti käsittelyn suullisesti joukko-osaston edessä ja sen tuomio pantiin välittömästi täytäntöön.
Tuomioistuimen kokoonpanoon kuuluivat puheenjohtajana toimineen sotatuomarin lisäksi upseerijäsen ja aliupseeristoon tai miehistöön kuulunut jäsen.
Kenttäoikeus asetettiin valtioneuvoston määräämiin puolustusvoimien eri osastoihin. Yleensä kenttäoikeus oli jokaisessa armeijassa, ryhmässä, armeijakunnassa, divisioonassa ja prikaatissa. Joskus myös erillään toimivassa rykmentissä oli kenttäoikeus. Näiden lisäksi kenttäoikeuksia oli vielä jokaisessa suojeluskuntapiirissä.
Kenttäoikeuksien päätöksistä sai pääsäännön mukaan valittaa sotaylioikeuteen. Pikaoikeuden tuomiosta ei voinut valittaa. Sotaylioikeuteen kuului kolme lainoppinutta sotaylituomaria, joista yksi toimi puheenjohtajana, sekä kaksi vähintään esiupseerin arvoista sotilasjäsentä, joista toinen oli maa- ja toinen merivoimista.
Kenttäoikeuksissa suuri määrä juttuja
Sodan aikana kenttäoikeudet käsittelivät suuren määrän juttuja, mikä selittyy Suomen kenttäarmeijan suurella koolla. Siinä palveli yli 500 000 miestä.
Talvisodassa juttuja ei vielä ollut kovin paljon. Vuosina 1939–1940 kenttäoikeudet jakoivat kaikkiaan 1 054 tuomiota pakoilu- ja karkaamisrikoksista. Kuolemaan kenttäoikeuksissa tuomittiin talvisodan aikana 19 henkeä.
Jatkosodan aikana kenttäoikeuksien työmäärä kasvoi huomattavasti. Vuosina 1941–1944 käsiteltiin kaikkiaan 28 934 karkaamis-, pakoilu- ja poissaolorikosta, yli 4 200 kuuliaisuusrikosta, 3 300 valtiorikosta, runsaat 15 000 juopumusrikosta, vajaat 7 000 omaisuusrikosta ja noin 2 000 pahoinpitelyrikosta. Kuolemaan kenttäoikeuksissa tuomittiin jatkosodan aikana 560 henkeä.
Varsin ankaria rangaistuksia kenttäoikeudet jakoivat myös kesällä 1944, jolloin sotilaslainsäädäntöä tiukennettiin karkuruuden lisääntymisen vuoksi.
Kaikkia karkaamis-, pakoilu- ja poissaolorikoksia ei kuitenkaan löydy kenttäoikeuksien asiakirjoista, sillä osa tapauksista käsiteltiin kurinpitoteitse ja osa jätettiin rankaisematta.
Sotatuomarin riippumattomuutta kyseenalaistettiin
Vaasan hovioikeuden viskaali, 39-vuotias radiojoukkojen vääpeli, Paavo Alkio määrättiin jatkosodan alkaessa 11. divisioonan kenttäoikeuden puheenjohtajaksi Itä-Karjalaan. Talvisodassa Alkio oli toiminut Pohjois-Karjalassa Ryhmä Talvelan esikunnan kenttäoikeuden puheenjohtajana.
Alkio kirjoitti päiväkirjaa jokaisena jatkosodan päivänä. Sivuja kertyi vajaat 3 000. Näistä kirjoituksista Vaasan hovioikeuden emerituspresidentti Erkki Rintala toimitti teoksen Sotatuomarin päiväkirja, joka ilmestyi 2003. Siihen sisällytettiin noin kolmannes alkuperäisestä päiväkirja-aineistosta.
Suurin osa päiväkirjan merkinnöistä on ytimekkäitä kirjauksia tapahtumista ja tuomioista kuten 15.8.1941: ”Kenttäoikeuden kuudes istunto. Kolme kieltäytymistä täyttämästä esimiehen virkatoimessa antamaa käskyä. Sovelsimme sodanaikaisen prosessilain
10 §:ää. Vangitsimme miehet ja lähetimme Kuopion lääninvankilaan. 1 vuosi 4 kk vankeutta.”
Alkion päiväkirjämerkinnöistä ilmenee useassa kohdassa juristien ja upseerien näkemysero siitä, miten tuomioistuin toimii. 11. divisioonan komentaja Kaarlo ”Kylmä-Kalle” Heiskanen toivoi avoimesti ankarampia rangaistuksia. Hän moitti Alkiota ja muita juristeja kaunosieluiksi, joiden pyrkimyksenä oli tavan takaa kaivaa esille lieventäviä asianhaaroja.
Alkion mielestä ammattisotilailta unohtui sotatuomarin riippumattoman aseman kunnioittaminen. Alkion mielestä he eivät ymmärtäneet, että ”heidän muuten rajaton valtansa ei riitä tuomioistuimen käskemiseen”.
Päiväkirjat kuvaavat koruttomasti, millaista oli sotatuomarin arki rintamalla. Usein kenttäoikeus joutui pitämään istuntonsa taivasalla tai teltassa. Sisätiloissakin puitteet olivat vaatimattomat. Arkea sotatuomari vietti rivisotilaiden tavoin, jolloin riesana olivat savuavat kamiinat, vuotavat teltat ja ruokapula.
Alkio korosti, että monasti suomalaiset sotilaat olivat siviilimiehiä, joiden oli olosuhteiden pakosta lähdettävä sotimaan ja jätettävä perheensä ja työnsä. ”Kenttäoikeuteni asiakkaissa on harvoja roistoja, mutta paljon erehtyneitä ihmisiä”, hän kirjoitti 10.8.1942.
Sodan jälkeen Alkio palasi entiseen työpaikkaansa Vaasan hovioikeuteen toimien siellä muun muassa hovioikeudenneuvoksena ja presidenttinä 1970–1972, kunnes siirtyi eläkkeelle.
Kenttäoikeus istuu. Keskellä sotatuomari Paavo Alkio, hänen oikealla puolellaan upseerijäsen ja vasemmalla aliupseerijäsen.
Yleiskuva kenttäoikeudesta. Syytetty on saapunut ankarailmeisen kenttäoikeuden eteen. Syyttäjä lukemassa syytekirjelmäänsä. Usein on kenttäoikeus joutunut pitämään istuntonsa taivasalla tai teltassa, hyökkäysvaiheen sanelemissa olosuhteissa. Rintaman vakiinnuttua on voitu tarkoitusta varten järjestää ja sisustaa asianmukainen oikeussali erääseen Syvärin rantakylän karjalaistaloon. Keskellä oletettavasti Paavo Alkio.
