Viime sodissa tarjottiin juristeille vaativia tehtäviä. Piti lähteä konepistooli kainalossa johtamaan joukkoja tai ruveta sotatuomariksi tuomitsemaan niitä, jotka eivät halunneet konepistoolia.
Laihialainen Paavo Alkio joutui sotatuomariksi. Hänen päiväkirjojaan on toimittanut Vaasan hovioikeuden entinen presidentti ja tunnettu perinnevaalija Erkki Rintala. Yleislahjakkuutena Alkio kirjoitti havaintojaan suomeksi, venäjäksi, saksaksi, ruotsiksi ja jopa ranskaksi. Sota ei ole sivistynyttä aikaa. Vanhat lakimiehet muistavat aikansa professorin Aatos Alasen opetukset: Inter arma silent leges. Kuitenkin Alkio yritti pitää lait kunniassa.
Kun pistetään satoja tuhansia miehiä aseisiin, löytyy yhtä ja toista huomautettavaa. Osa tietenkin kuului synnynnäisiin konniin. Varastelu ja muu filunki tuotiin sotatuomarin eteen. Myöhemmin Itä-Karjalan miehityksen jälkeen tuli lapsenmokkoa koskevia juttuja. Kun Äänislinna eli Petroskoi vallattiin, saatiin valtava viinavarasto. Koska sotavoima humalapäissään ampui konekivääreillä pitkin kaupunkia ja heitteli käsikranaatteja, kätkö piti räjäyttää.
Toinen puoli sotaoikeudessa kuului siihen, että jotkut eivät kestäneet sotaa. Jos rämisee joka puolelta, ei ole helppoa säilyttää tyyntä mieltä. Joku Antti Rokka tietenkin pärjäsi, mutta heikompia vietiin oikeuden eteen. Tässä Alkio joutui vastakkain kantaupseerien kanssa. He noudattivat niukkaa sääntöä: Nappi otsaan. Etenkin kenraali “Kylmä Kalle” K.A. Heiskanen aiheutti asenteillaaan vaikeuksia. Hänestä tuli myöhemmin puolustusvoimien komentaja.
Nykyinenkin armeijan systeemi nojaa siviilielämän osaamiseen. Miehitetyn Itä-Karjalan pomona toimi Enso-Gutzeitin johtaja, varatuomari, vuorineuvos ja eversti V.A. Kotilainen. Pääjuristina ja sotaylioikeuden puheenjohtajana hääri hallinto-oikeuden professori Veli Merikoski. Myös Alkiosta tuli kenttäoikeuden jälkeen sotaylioikeuden varapuheenjohtaja.
Vihdoin Hitlerin Ja Stalinin aloittama sota saatiin loppumaan. Hengissä säilyneet juristit nousivat yleensä korkeisiin asemiin. Muita kuvaa puolestaan esimerkiksi Mauri Sariola. Ainakin Päiviö Hetemäki kohosi suosittuna rintamakomentajana yhteiskunnan huipulle. Sotatuomareista Reino Kuuskoski ja Harras Kyttä pitivät pintansa.
Vaikka houkutuksia pääkaupunkiin riitti, Paavo Alkio valitsi Laihian Alkiomäen ja Vaasan hovioikeuden, jonka presidenttinä toimi lopuksi. Epätoivon hetkinä vuonna 1941 hän kirjoitti päiväkirjaansa isänsä Santerin mietelmän: ”Jumalalla on ollut Suomen kansasta niin paljon huolta, että Hän ei voi antaa sen joutua hukkaan.”
