Hyvä sovinto on yleensä riidan osapuolille huonompi kuin kumpikaan alun perin kuvitteli, mutta molemmille parempi kuin tilanteen jatkuminen. Kun asia vihdoin ratkeaa, ihmiset voivat jatkaa elämäänsä ilman raskasta riitaa, arvioi laamanni, sovittelija Antti Heikinheimo. Hänellä on kokemusta lähes 250 sovittelusta, sekä tuomioistuimesta että yksityisistä sovitteluista.
Sovittelun käyttö on lisääntynyt koko 2000-luvun. Suosiota selittää Heikinheimon mielestä sovittelussa oikeasti syntyvät ratkaisut. Kun kyse on ihmisten välisistä riidoista eikä laintulkintaongelmista, oikeudenkäynti ei välttämättä tuo toivottua tulosta.
– Oikeudenkäynnissähän ei edes yritetä ratkaista konfliktia vaan tarkoitus on kertoa, miten lakia tulee soveltaa siihen näyttöön, jonka osapuolet tuomarille tuovat, Heikinheimo muistuttaa.
Yleistymiseen vaikuttaa toki myös sovittelun edullisuus verrattuna kalliiseen ja raskaaseen oikeudenkäyntiin.
Oikeusministeriön mukaan 42 prosentissa käräjäoikeudessa vireillä olevista asioista oikeudenkäyntikulut ovat suuremmat kuin vaatimus.
– Oikeusministeriön mukaan 42 prosentissa käräjäoikeudessa vireillä olevista asioista oikeudenkäyntikulut ovat suuremmat kuin vaatimus. Tavallisilla ihmisillä ei ole varaa käydä oikeutta.
Monta väylää sovitteluun
Riita-asioita voidaan sovitella monin tavoin. Tuomioistuinsovitteluissa sovittelusta vastaa tuomioistuimen sovitteleva tuomari.
– Vuonna 2020 käräjäoikeuksissa oli vireillä sovitteluissa noin 2 400 asiaa. Puolet oli huoltoriitoja, puolet muita riita-asioita, Heikinheimo sanoo.
Vuonna 2020 käräjäoikeuksissa oli vireillä sovitteluissa noin 2 400 asiaa.
Riidan osapuolet voivat myös hakea yksityistä sovittelua. Asianajajasovittelusta puhutaan, kun sovittelua hoitaa Asianajajaliiton kouluttama sovittelija, ja myös esimerkiksi Keskuskauppakamari tarjoaa sovittelupalveluita.
Pienet rikosasiat voivat päätyä poliisin tai syyttäjän aloitteesta sovitteluun kaupunkien sovittelutoimistoihin Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen kautta. Vuonna 2020 THL:n rikos- ja riita-asioiden sovitteluun ohjattiin lähes 14 000 asiaa, joista yli puolet oli väkivaltarikoksia.
Sovittelu vaatii juristilta tunnetaitoja
Sovittelukulttuuri on Suomessa nuorta, ja sen kehittäminen vaatii Heikinheimon mielestä juristeilta uutta osaamista, kuten neuvottelu- ja ihmissuhdetaitoja.
– Meitä ei kouluteta kuuntelemaan ihmisten tunteita vaan ohittamaan ne, hän sanoo.
Meitä ei kouluteta kuuntelemaan ihmisten tunteita vaan ohittamaan ne.
Myös lainkäyttäjän perusperiaate siitä, että kaikki ovat samalla viivalla, pitää unohtaa sovittelupöydässä. Sovittelussa jokainen on yksilö, ja kaikilla on erilaiset taloudelliset ja henkiset resurssit – ja myös ratkaisut ovat erilaisia.
– Oikeudenkäynnissä tuomari ja asianajajat ovat pääroolissa, sovittelussa taas riidan osapuolet. Sovittelija on hyvin erilainen toimija kuin vaikkapa tuomari, ja siksi varsinkin tuomareilla on iso haaste vaihtaa identiteettiä sovittelijaksi eli avustajaksi ja kuuntelijaksi kaikkitietäjän sijaan.
Perustana on aito vapaaehtoisuus
Heikinheimo painottaa, että ketään ei saa pakottaa tai painostaa sopimaan. Sovittelu perustuu vapaaehtoisuuteen, ja oikeusvaltiossa jokaisella on oikeus haastaa toinen oikeuteen.
– Vapaaehtoisuuskin on toki suhteellista: ihmiset saattavat tulla sovitteluun, koska heillä ei ole varaa jatkaa riitelyä tai psyyke ei enää kestä.
Sovittelijan tärkeä tehtävä on auttaa näkemään eri vaihtoehtojen mahdollisuudet. Esimerkiksi niin sanotulla RATNA-analyysilla voidaan arvioida oikeudenkäynnin realistista lopputulosta. RATNA tulee sanoista Realistic/Reasonable Alternative to a Negotiated Agreement.
Sovittelijan pitää luoda turvallinen tila, jossa ihminen kykenee miettimään, mikä hänen itsensä kannalta on parasta.
– Sovittelijan pitää luoda turvallinen tila, jossa ihminen kykenee miettimään, mikä hänen itsensä kannalta on parasta.
Joissain tapauksissa sovittelijan pitää ottaa tiu- kemmin kantaa menettelytapaan. Tuomioistuimessa tällaisia tilanteita voi syntyä huoltoriidoissa.
– Jos toinen osapuoli selvästi pelkää, on riski, että hän tekee painostuksen alla itselleen epäedullisen sopimuksen. Silloin tuomarin pitää puuttua ja todeta, että olisi parempi hoitaa asia oikeuden kautta, Heikinheimo toteaa.
Lähisuhdeväkivallan sovittelu jakaa kannat
Kuumin peruna sovittelukeskustelussa on lähisuhdeväkivallan ratkominen: huoltoriitojen tavoin kyseenalainen vapaaehtoisuus on iso riski.
Lähisuhdeväkivallan eli kansainvälisen oikeuden termien mukaisesti sukupuoleen perustuvan naisiin kohdistuvan väkivallan sovittelussa ongelman ydin on se, että osapuolet eivät ole tasavertaisessa asemassa – ja alistettu on usein peloissaan.
Oikeustieteen emeritaprofessori Kevät Nousiainen on seurannut aihetta 1980-luvulta.
– Jo silloin syntyi kaksi hyvin erilaista näkemystä siitä, mihin sovittelu sopii ja mihin ei, ja asetelma on hyytynyt samaan tilaan moneksi vuosikymmeneksi. Kritiikki on liitetty feminismiin, ja sitä on otettu huonosti vastaan, Nousiainen sanoo.
Ristiriitaisista kannoista huolimatta lähisuhdeväkivallan sovittelu onkin jatkuvasti yleistynyt: vuonna 2020 THL:n sovitteluun ohjatuista rikos- ja riita-asioista 19 prosenttia oli lähisuhdeväkivaltarikoksia.
Kritiikki kohdistuu myös uhrin oikeusturvaan.
– Kritiikki kohdistuu myös uhrin oikeusturvaan. Avioero tai suhteen päättäminen ei usein lopeta väkivaltaa, eikä sovittelussa oikein ole keinoja varmistaa tätä. Ei tietenkään ole varmaa, että väkivalta loppuu oikeusprosessinkaan kautta, mutta yleensä ajatellaan, että se lopettaa rikollisen toiminnan.
Sovittelun edullisuus ei saisi Nousiaisen mielestä olla päällimmäinen argumentti menettelyä valittaessa.
– Halpuus on hiukan huolestuttava peruste, kun puhutaan ihmisen perusoikeusturvasta.
Välillinenkin pakko ihmisoikeussitoumuksia vastaan
Erityisen hämmentävää Nousiaisesta on se, että Suomi ei huomioi kansainvälisten ihmisoikeussopimusten kantaa. Esimerkiksi Istanbulin sopimus eli Euroopan neuvoston yleissopimus naisiin kohdistuvan väkivallan ja perheväkivallan ehkäisemisestä ja torjumisesta sanoo, että sovittelun käyttö ei saa olla pakottavaa.
– Sitä se ei meillä tarkkaan ottaen olekaan, mutta käydessään Suomessa sopimuksen valvontaryhmä Grevio totesi, että uhri ei aina välttämättä koe, että hänellä olisi muuta vaihtoehtoa kuin mennä sovitteluun. Kun esimerkiksi poliisi toteaa, että tapaus olisi paras sovitella, se on jo hyvin lähellä välillistä pakkoa, hän toteaa.
Nousiainen viittaa myös huolellisuusvelvoitteeseen, eli valtion tehtävä on varmistaa, että sopimuksen mukaiset väkivallanteot ehkäistään, tutkitaan, rangaistaan ja hyvitetään.
Riittääkö pelkkä sovitteluun ohjaaminen täyttämään velvoitteen?
– Riittääkö pelkkä sovitteluun ohjaaminen täyttämään velvoitteen – minusta ei.
Nousiainen muistuttaa, että lisäksi alueellisesti toimitaan eri tavoin, eikä yhdenvertainen kohtelu välttämättä toteudu.
– Olisi tärkeää saada enemmän tietoa ja seurata, mitä käytännössä tapahtuu, kun lähisuhdeväkivaltatapauksia raportoidaan ja miten poliisi ja syyttäjä toimivat – ja miten sovitteluun päädytään.
