Eurooppa eli 1600-luvulla murroskautta jähmettyneen keskiajan päättäneen renessanssin ja seuraavalla vuosisadalla uusia ajatuksia ja aatteita herättäneen valistuksen välillä. Taide ja tiede nousivat kukoistukseen muun muassa William Shakespearen näytelmien ja toisaalta Galileo Galilein ja Isaac Newtonin maailmaa järisyttäneiden tutkimusten myötä. Samaan aikaan kuitenkin noitavainojen rovioilla poltettiin tuhansia ihmisiä.
Vuosisata oli myös veristen sotien aikaa. Ruotsille sodat tarjosivat uusia mahdollisuuksia; naapurivaltojen heikkous ja jatkuva menestys sotakentillä nostivat maan kukoistukseen ja aikakauden suurvaltojen raskaaseen sarjaan.
Nousu suurvallaksi edellytti Ruotsilta hallinnon uudistamista, minkä osana myös keskiajalta peräisin olleet oikeuskäytännöt remontoitiin. Ennen 1600-lukua lainkäyttö Ruotsissa oli hajanaista ja pohjasi keskiaikaisiin käytänteisiin. Käsin kirjoitetut lakikokoelmat olivat keskenään erilaisia ja koostuivat asetuksista ja säännöistä, sisältäen myös sitaatteja Raamatusta ja antiikin filosofeilta. Oikeuden yhtenäistäminen edellytti lakien virallisten versioiden painamista. Tämä tuli mahdolliseksi kirjapainotaidon leviämisen myötä.
Varovaisia askeleita kohti roomalaista oikeutta
Etenkin Uppsalan yliopisto levitti ruotsalaiseen oikeuskäytäntöön uusia eurooppalaisia tuulia, joiden myötä otettiin ensimmäiset varovaiset askeleet roomalaisen oikeuden käytössä Ruotsin valtakunnassa. Yliopistoverkko laajeni Tarttoon vuonna 1632 ja Turkuun vuonna 1640, mutta oikeudenkäytön yhdenmukaistumisen kannalta vielä yliopistojen vaikutusta oleellisempaa oli tiukasti kuninkaan hyppysissä olleiden hovioikeuksien perustaminen. Svean hovioikeus aloitti toimintansa vuonna 1614. Se ei kuitenkaan ainoana pystynyt kaitsemaan aateliston ja kruunun virkamiesten hallitsemien kihlakunnanoikeuksien valtaa ja pian perustettiin myös Turun (1623), Tarton ja Göötan hovioikeudet.
Näin luotiin pohja eurooppalaisen mallin mukaiselle, hierarkkiselle tuomioistuinjärjestelmälle. Nyt myös aateliset saattoivat joutua tuomiolle, tosin edelleen vain hovioikeuteen. Hovioikeudet alkoivat lisäksi valvoa alioikeuksien tuomioita, minkä myötä kuningas sai alioikeudet tiukemmin valvontaansa.
Uudistukset helpottivat kuninkaiden vallankäyttöä kotimaassa heidän viipyessään pitkillä sotaretkillään kaukana Tukholman hovista. Muutokset tapahtuivat hitaasti, mutta niiden perusteella luodun oikeusjärjestelmän varassa Ruotsi pärjäsi pitkälle 1800-luvulle asti. Huonommin sen sijaan kävi maan suurvaltastatukselle, joka mureni 1700-luvun alkupuolen toistuviin tappioihin sotakentillä.
Valamiehistöstä hiekkalaatikon uusi hallitsija 1800-luvulla
Ranskan keisari Napoleon ja Venäjän tsaari Aleksanteri I sopivat Tilsitissä vuonna 1807, että Venäjä taivuttaa Ruotsin ja Tanskan mukaan Englannin vastaiseen kauppasaartoon.
Venäjän diplomaattiset painostuskeinot eivät kuitenkaan tuottaneet tulosta ja maa aloitti pian sodan loiston päivistään pahasti heikentynyttä Ruotsia vastaan. Taistelut olivat nopeasti ohi ja tappion seurauksena Suomi liitettiin autonomisena osana Venäjään.
Suomen suuriruhtinaskunta uinui hiljaiseloa 1800-luvun alkupuoliskon. Keisarille oli vannottu uskollisuuden vala, mutta arkea vallanvaihdos ei juuri muuttanut. Aleksanteri II:n valtaantulo vuonna 1855, talouden virkistyminen ja säätyvaltiopäivien kokoontuminen toivat yhteiskunnalliseen elämään uutta eloa, mikä heijastui pian myös oikeusmaailmaan.
Maan sisäisen kehityksen lisäksi muutoksen tuulia toi Euroopassa pitkin 1800-lukua käyty keskustelu oikeusprosessin kehittämisestä. Potkun keskustelulle oli antanut Ranskan vallankumous vuonna 1789. Sen jälkimainingit nostivat jalustalle uutena yhteiskunnallisena mahtitekijänä porvariston, jonka parissa vallankumouksen ihanteet vapaus, veljeys ja tasa-arvo saivat aivan erityistä kaikupohjaa.
Porvaristo teki säätyjen välisessä kamppailussa lopun aatelin vallasta.Tämä heijastui pian myös oikeuslaitokseen, joka oli ollut pitkään aatelin hiekkalaatikkona. Muutoksen käsikassarana toimi Englannista mannermaan oikeuskäytäntöön vaikutteensa ulottanut uusi lainkäytön elin: valamiehistöt.
Aatelissäätyiset ammattituomarit olivat aiemmin päättäneet syyllisyydestä eurooppalaisissa oikeuslaitoksissa. Valamiesjärjestelmä riisti oikeudellisen vallan aatelin käsistä, kun valamiehet alkoivat päättää syyllisyyskysymyksestä todistelusta vapaan todistusharkinnan periaatteen mukaan. Enää ei nähty soveliaana sitoa maallikkovalamiesten käsiä oikeudellisiin todistussääntöihin, vaan vapaa todistusharkinta edusti kansan aitoa ja turmeltumatonta käsitystä näytönarvioinnista.
Suomen lautamiesjärjestelmä edellä aikaansa
Valamiehistöistä kehittyi nopeasti aikansa juridinen muoti-ilmiö, joka levisi Ranskasta muualle Eurooppaan. Järjestelmä oli kuitenkin kaukana tasa-arvoisesta, koska valamiehistön jäseneksi pääsevien piti ylittää säädetyt varallisuusrajat. Tällaisena se sulki ulkopuolelle valtaosan muista kansankerroksista eikä siten heijastellut Ranskan vallankumouksen yleviä arvoja.
Suomessa seurattiin kiinnostuneina Euroopassa vellonutta keskustelua valamiehistöistä. Olihan sen suomalaisella vastineella, lautamiesjärjestelmällä, vuosisatainen perinteensä. Suomessa lautamiehistöissä istui talonpoikaissäädyn ylätason edustajia. Tehtävä siirtyi usein perintönä seuraavalle sukupolvelle.
Pelkästään suomalainen erikoisuus oli sekin, että lautamiehistö pääsi edelleen vaikuttamaan myös annettuihin tuomioihin. Euroopassa valamiesten valta rajoittui kysymykseen syyllinen vai syytön. Sen sijaan tuomion kovuuden päätti edelleen ammattituomari. Oikeudenkäynnit muuttuivat myös julkisiksi. Tältä osin Suomea voidaan pitää edelläkävijänä, olivathan oikeudenkäynnit olleet täällä aidosti julkisia jo satoja vuosia.
Lakimies nostetaan jalustalle, ei tosin Suomessa
Suurimmat muutokset Euroopassa koskivat oikeudenkäyntimenettelyä, joka muuttui inkvisitorisesta eli tuomioistuinvetoisesta akkusatoriseksi eli asianosaisvetoiseksi. Tuomari vetäytyi prosessissa taustalle ja lakimiehet nousivat jalustalle.
Lakituvista muodostui nyt uudenlaisten kaksintaistelujen näyttämöitä. Muutos edellytti lakimiesten etääntymistä tuomioistuinten kontrollista. Lakimies edusti nyt asiakasta, eikä läheinen suhde tuomioistuimeen olisi näyttänyt hyvältä.
Vastaavaa prosessioikeuden modernisoitumista ei kuitenkaan tapahtunut Suomessa, vaan maa jatkoi pääosin inkvisitorisen oikeudenkäytön maana rikosoikeusasioissa siitä huolimatta, että komitea komitean perään selvitti asiaa perinpohjaisesti 1900-luvun vaihteessa ja myöhemmin moneen kertaan itsenäisyyden ajan alkuvuosikymmeninä.
Siihen, etteivät eurooppalaiset periaatteet saavuttaneet sellaisenaan Suomea, on kaksi pääsyytä. Ensinnäkin Suomi oli köyhä maa eikä lakimiehiä yksinkertaisesti ollut riittävästi laajan syyttäjäkunnan tarpeisiin sekä edustamaan asiakkaita. Vaikka lakimieskunta kasvoi seuraavina vuosikymmeninä, oli se edelleen verrattain vähälukuinen. Asianajajaliittokin perustettiin vasta vuonna 1919. Merkittävämpänä syynä voidaan kuitenkin pitää sitä, että vanha järjestelmä toimi pitkään verrattain hyvin.
Lakimiesliitto perustetaan ristiriitaisissa tunnelmissa
Jatkosodan päättyessä poliittinen tilanne maassa oli pingotettu äärimmilleen, elettiin vaaran vuosien aikaa. Neuvostoliiton johtama valvontakomissio tunki nokkansa joka asiaan ja viimeinen sana lähes asiaan kuin asiaan lausuttiin hotelli Tornin kabineteissa.
Lakimiesliitto perustettiin poikkeusolojen keskellä marraskuussa 1944. Perustamiskokouksen tunnelmat olivat ristiriitaiset, koska liiton perustamiselle oli monenlaisia intressejä. Nuoremman polven lakimiehet korostivat tulevan pääministerin Teuvo Auran johdolla edunvalvonnallisia kysymyksiä.
Myös ulkoinen pakko vaikutti: työmarkkinoilla tapahtuneet muutokset vaativat osallistumista valtiosektorilla käytyihin neuvotteluihin. Sukupolvien välinen kuilu oli suuri. Vanhempi juristipolvi ei nähnyt organisoitua edunvalvontaa soveliaana toimintana juristikunnalle. Liiton ensimmäiseksi puheenjohtajaksi nousi vanhempaa juristikuntaa edustanut entinen kaksinkertainen pääministeri, kokoomuslainen Antti Tulenheimo, joka kuului pääministeri J. K. Paasikiven lähipiiriin.
Moni Lakimiesliiton perustamisaikojen aktiiveista on korostanut liiton merkitystä juristikunnan yhtenäisyyden symbolina epävarmoina aikoina. Järjestö halusi näyttää voimansa myös ulospäin. Se järjesti vuosittain näyttäviä kolmipäiväisiä Lakimiespäiviä isolla rahalla. Paikalla oli usein niin juristikunnan kuin koko kansakunnan kerma. Esimerkiksi vuonna 1947 päiviin osallistui tasavallan presidentti Paasikivi ja aiempi presidentti K. J. Ståhlberg.
Rahaa kului niin reippaasti, että näihin päiviin asti on spekuloitu, mistä perustamisvaiheessa käytännössä varaton järjestö sai rahat massiivisiin järjestelyihin.
On esitetty todistamatta jääneitä arvioita, että viime kädessä rahat olisivat tulleet länsimaista ja niiden tarkoituksena oli osaltaan estää Suomen luisuminen Neuvostoliiton etupiiriin.
Tarve ja myös rahat laajamittaisten yhteisesiintymisten järjestämiseen näyttävät loppuneen samoihin aikoihin, kun valvontakomissio poistui maasta ja YYA-sopimus Neuvostoliiton kanssa solmittiin. Vuonna 1949 päivät vielä järjestettiin, mutta sitten pidettiinkin taukoa seuraavat kolme vuotta.
Prosessioikeus modernisoidaan pakon edessä
Suomalainen prosessioikeus säilyi muuttumattomana kymmeniä vuosia, koska muutoksiin ei ollut oikeastaan tarvetta. Asiat pysyivät yksinkertaisina ja vanha systeemi toimi yllättävän hyvin: lakeja oli vähän ja tuomioistuimet selvisivät niistä ilman suurempia ongelmia.
Hieman karrikoiden sanottuna lautamiehet nuokkuivat penkeissään ja ammattituomari sanoi viimeisen sanan auktoriteettinsa tuomalla arvovallalla. Yhteiskunta alkoi kuitenkin monimutkaistua 1970-luvulta alkaen, minkä seurauksena syntyi paljon uutta lainsäädäntöä. Lisäksi Suomi solmi erilaisia kansainvälisiä sopimuksia. Oikeudenkäytön kannalta merkittävin oli kansainvälinen ihmisoikeussopimus, joka sisälsi vaatimuksen oikeudenmukaisesta oikeudenkäynnistä kaikille.
1990-luvun kuluessa prosessioikeuden kehittymisen merkkipaaluiksi muodostuivat vuoden 1993 käräjäoikeusuudistus ja rikosprosessiuudistus vuonna 1997. Vasta näiden muutosten myötä ajettiin kokonaisuudessaan läpi akkusatorinen periaate rikosoikeudenkäyttöön ja myös siviiliprosessi modernisoitiin perinpohjin.
Juristikunta muutosten kourissa
Viimeisten kahden vuosikymmenen aikana suomalainen juristikunta on ollut isojen muutosten kourissa. Prosessioikeuden kehityksestä on seurannut se, että angloamerikkalaisesta maailmasta ja TV-sarjoista tutusta asianajajasta on tullut yhä selvemmin lakimiehen prototyyppi, kun sitä aiemmin edusti tuomari tai hallintovirkamies. Lakimieskoulutus ei ole kaikilta osin pysynyt kehityksessä mukana.
Kehitys heijastelee yhteiskunnan muutosta laajemmin. Hyvinvointivaltion rakentamisen aikana hallintovirkamiesten joukko paisui. Kun rakenteita on nyt purettu, se on vaikuttanut dramaattisesti yksityisten lakimiesten määrään. Vielä 1980-luvun alussa iso lakiasiaintoimisto tarkoitti kymmentä asianajajaa. Tänä päivänä pelkästään Helsingissä on useita toimistoja, joissa on yli sata asianajajaa. Volyymin muutos on ollut massiivinen.
Selkeimmin ero näkyy valtion viroissa. Samalla, kun valtion tuottavuusohjelmalla on vähennetty virkoja ja irtisanottu työntekijöitä, ovat ministeriöt ja virastot toisaalta lisänneet erilaisten yksityisten konsulttipalveluiden käyttöä. Myös lakiosaamista ostetaan entistä enemmän yksityiseltä sektorilta.
Kehityksestä tunnetuin esimerkki lienee valtiovarainministeriön yksityisen lakitoimiston avustuksella sorvaama Suomen ja Kreikan vakuussopimus. Julkinen vallankäyttö onkin osin luisumassa yksityisiin käsiin. On perusteltua kysyä, kuinka pitkälle tällä tiellä voidaan edetä?
Kohti nykyistä oikeuskäytäntöä
- 1623: Turun hovioikeus aloitti toimintansa.
- 1809: Suomi liitettiin autonomisena osana Venäjään.
- 1919: Asianajajaliitto perustettiin.
- Naiset hyväksyttiin tuomareiksi.
- 1944: Suomen Lakimiesliitto perustettiin
- 1976: Suomi liittyi kansalaisoikeuksia ja poliittisia oikeuksia koskevan kansainvälisen yleissopimuksen piiriin.
- 1993: Käräjäoikeusuudistus.
”Impulsiivinen ja ailahteleva nainen ei tuomariksi kelpaa”
Naisten mahdollisuudet työskennellä oikeudellisissa ammateissa kohenivat pikkuhiljaa 1900-luvun ensimmäisinä vuosikymmeninä. Huvittavaa oli, että naiset oli katsottu kyvykkäiksi säätämään lakeja jo eduskuntauudistuksen yhteydessä vuonna 1906, mutta tuomareiksi heidät hyväksyttiin vasta vuosien 1925 ja 1927 lakimuutosten jälkeen. Yleinen ilmapiiri naisjuristeja kohtaan oli edelleen epäilevä tultaessa 1930-luvulle.
Oikeustieteiden opiskelu ei ajan käsitysten mukaan vain yksinkertaisesti sopinut naisille. Lainopin opiskelijoille suunnatussa oppaassa huomautetaan, että nainen on kaikin puolin ”heikompi astia” ja varsinkin ylempi oikeustutkinto asettaisi naisen heikon terveyden jopa kohtalokkaasti vaakalaudalle. Toisaalta miesten ei kannattanut suorittaa alempaa tutkintoa, koska se oli tarkoitettu vain naisille: hyvistä työpaikoista olisi sen jälkeen turha haaveilla.
Myös naisten soveliaisuudesta tuomariksi käytiin jatkuvasti keskustelua. Tuomarilta vaadittiin puolueettomuutta, tasapuolisuutta, johdonmukaisuutta ja monipuolista elämänkokemusta sekä taloudellisten asioiden ymmärtämystä. Ajan käsitysten mukaan naisilla ei tällaisia avuja ollut.
Naisten katsottiin olevan joko liian lempeitä tai turhankin ankaria, mutta joka tapauksessa impulsiivisia ja pitkävihaisia. Heidän nähtiin menevän myös kovin helposti päästään pyörälle – joko he syventyivät liikaa yksityiskohtiin tai eivät nähneet metsää puilta.
Toki naisissa nähtiin myös hyviä puolia: pukeutumismaku, kaunis käsiala, säännölliset elämäntavat ja hyvä konekirjoitustaito korvasivat puutteita loogisessa ajattelukyvyssä. Nekin miesjuristit, jotka suhtautuivat vähemmän epäillen naisten kykyihin toimia tuomareina, eivät olleet täysin vakuuttuneita. Kolmimiehisiin tuomioistuimiin ei saisi missään nimessä tulla naisenemmistöä. Rationaaliset miehet pystyisivät näin edelleen täyttämään naiskollegoidensa puutteet ja estämään näiden ”vaaralliset sekoilut”.
Sotien jälkeiset vuosikymmenet ovat muuttaneet asetelmia ratkaisevasti, vaikka kehitys onkin ollut hidasta. Tuomarikunta on nykyään voimakkaasti naisistunut ja jo vuosikymmeniä opiskelun on aloittanut useampi nainen kuin mies. ”Naisparat” ovatkin syrjäyttämässä miehet juristikunnassa.
Lakimiehet itsenäisyyden ajan sodissa
Suomi itsenäistyi joulukuussa 1917, mutta jo pian maa ajautui repivään sisällissotaan. Sodan alkaessa maassa oli vain hieman yli tuhat lakimiestä, joista valtaosa toimi valkoisten puolella tai oli sille lojaali. Myös valkoisten johtomies, senaatin varapuheenjohtaja P. E. Svinhufvud oli juristi.
Punaisten riveissä lakimiehiä oli vain kourallinen. Kapinallisten johdossa oli akateemisen sivistyksen saaneita henkilöitä, mutta juristeja ei ylimpään johtoon kuulunut. Suuri osa merkittävistä sosialidemokraattisista lakimiehistä pysytteli kapinan ulkopuolella – heistä tunnetuimpana Väinö Tanner.
Niinpä edes punaisten kapinan aikana laatima valtiosääntöehdotus ei ollut juristin vaan filosofian kandidaatti Otto Wille Kuusisen käsialaa. Hän tosin käytti apunaan lankoaan, asianajaja Einari Laaksovirtaa.
Sodan jälkeiset valtiorikosoikeudenkäynnit muodostuivat raskaiksi ja niiden luoma varjo yhteiskunnan eheytymiselle synkäksi. Ne eivät ruokkineet oikeudentuntoa siksikään, että kapinasta päävastuun kantaneet punajohtajat olivat liuenneet Venäjälle. Tuomioissa kostomentaliteetti näytteli turhan isoa roolia.
Punaista puolta närästi pitkään myös se, että Svinhufvudin aloitteesta kaikki valkoiset armahdettiin väkivallanteoista ja teloituksista vuoden 1918 lopulla.
Talvi- ja jatkosota
Perinteisen rintamasodankäynnin lisäksi lakimiehiä palveli talvi- ja jatkosodassa erilaisissa sotilashallinnon tehtävissä. Myöhemmin tarkasteltuna heistä kyseenalaisinta mainetta on nauttinut valtiollista poliisia johtanut, natsisympatioistaan tunnettu Arno Anthoni, jolla oli läheiset suhteet Saksan valtiolliseen poliisiin Gestapoon. Hänen käsiensä kautta kulkivat myös Suomesta Saksaan luovutetut juutalaiset.
Juristeilla oli merkittävä rooli rintamien sotaoikeuksissa, jotka koostuivat juristipuheenjohtajasta ja kahdesta sotilaasta. Tavallista oli, että sotilaat vaativat kovempia tuomioita kuin ammattijuristit. Yleisesti ottaen juristikunta selvisi ammatillisesti verrattain hyvin sodan poikkeusoloissa. Lakeja sovellettiin usein ankarasti, mutta muissa sotaa käyvissä maissa tuomiot olivat usein vielä kovempia. Kuolemantuomiot ja niiden oikeutus ovat herättäneet kiihkeää keskustelua oikeushistoriallisessa tutkimuksessa viime vuosina.
Laajaa tutkimusta, joka käsittelisi lakimiehiä sodissa ei ole tehty, vaikka tilausta varmasti olisi. Ovathan omansa saaneet niin lääkärit kuin papitkin – ja jopa hevoset.
Sodan perintö kantaa pitkälle
Sota traumatisoi monet siellä taistelleet. Heihin kuului paitsi lakimiehiä myös lakitieteen opiskelijoita ja alalle myöhemmin suunnanneita. Perinteinen juristin prototyyppi oli edustanut eliittiä, eikä kosketuspintaa tavalliseen kansaan juuri ollut. Sota muutti tilanteen. Pääosin reservinupseereina palvelleet lakimiehet taistelivat yhdenvertaisina maanviljelijöiden ja tehdastyöntekijöiden rinnalla. Yhteiset sotakokemukset auttoivat juristeja näkemään kansan monipuolisemmin.
Sen sijaan korkeamman ikänsä takia sodan välttäneet juristit pysyivät elitistisempinä ja siksi etäämpänä tavallisesta kansasta vielä kauan sodan jälkeenkin. Heille ei ollut muodostunut rintamasodasta saatuja yhteisiä kokemuksia.
Lähteet:
Haastattelut:
OTT, VT Heikki Halila
OTT Mia Korpiola
OTK Ritva Juntunen
OTT Heikki Pihlajamäki
Teokset:
Heikki Halila: Suomen Lakimieskunta talvi-
ja jatkosodassa. Lakimies 5/2004 s. 883-898.
Mia Korpiola: ”Ystäviä, politiikkaa ja oikeustieteen opintoja: Pykälä ry.
1935–2010.” Edita: Helsinki, 2010.
Heikki Pihlajamäki: Kansan ja Esivallan välissä: suomalaisen asianajajakunnan historia, WS Bookwell oy, Porvoo 2009
Jussi Pajuoja ja Kaijus Ervasti: Suomen Lakimiesliiton historia 1944-1994, Gummerus Kirjapaino oy 1994
Teksti: Jussi Valkama
Kuvitus: Susanna Tuononen
Talonpoikaissääty vuoden 1863 valtiopäivillä.
Käräjät 1954. Oikeuspaikkana on Alaviitalan tupa Alahärmässä.
Öljy kankaalle 124,5 × 213 cm.
(Kuva: Janne Mäkinen, Kuvataiteen keskusarkisto, Valtion taidemuseo)
Marraskuussa 1944 perustetun Lakimiesliiton liittokokous pidettiin 26.5.1945.
(Kuva: Päivikki ja Sakari, Sohlbergin kotimuseo)
Ensimmäinen suomenkielinen lakikirja. Ruotzin waldacunnan lakikirjan Ensimmäinen kokonainen lakikirja ilmestyi suomeksi 1759.
(Kuva: Eduskunta/ Tiina Tuukka)
Presidentti K.J.Ståhlberg.
Agnes Lundell.
Punaisten puolelle luettiin lakimies Johannes Jääskeläinen, joka teloitettiin Pietarsaaressa ilman oikeudenkäyntiä.
Pietarsaaren käräjätalo.
(Kuva: Guy Björklund 1975, Pietarsaaren kaupunginmuseo)
