Eräs tuttava kertoi lounaspöydässä rohkaisevan esimerkin lasten ennakkoluulottomuudesta. Hänen lapsensa ei ollut ollenkaan huomannut, että tarharyhmän somalipojalla oli vähän tummempi ihonväri kuin muilla. Somalipoika ei ollut se tummaihoinen kaveri, vaan se, jolla on keltaraitainen paita.
Samaan hengenvetoon tuttavani arvosteli ihmisiä, jotka kutsuivat poikaa somaliksi.
– Eihän hän mikään somali ole, hän on suomalainen. Me olemme kaikki suomalaisia!
Koko pöytäseurue hymisi hyväksyvästi. Minäkin nitkauttelin niskaani epävarmasti muiden mukana.
Lause jäi kuitenkin vaivaamaan. Miksi minusta kuulosti siltä kuin tuttavani olisi sanonut, että ”eihän poika nyt herran tähden mikään somali ole, hänet on ylennetty suomalaiseksi”?
Kuvitellaanpa tilanne. Olet muuttanut vaikkapa Yhdysvaltoihin, ja leikit lapsesi kanssa hiekkalaatikolla. Muut vanhemmat rupeavat juttelemaan kanssasi. Kun kerrot, että olette suomalaisia, joku hyvää tarkoittava lähimmäinen tokaisee:
– Voi, ettehän te toki suomalaisia ole. Te olette amerikkalaisia, ihan niin kuin mekin!
Kuulostaisiko tämä sinusta ylemmyydentuntoiselta? Tekisikö mieli protestoida? Tekisikö mieli edes sanoa, että kukas sinä olet meitä määrittelemään?
Eräs parhaista ystävättäristäni on asunut ulkomailla valtaosan elämästään, sillä hän on töissä ulkoasiainministeriössä. Hänen tyttärensä ovat asuneet Suomessa vain lyhyitä ajanjaksoja ja he ovat aidosti kansainvälisiä. Silti ystävättäreni on koko ajan halunnut opettaa tytöille, että me olemme suomalaisia. Hän ei missään tapauksessa ole tarkoittanut sitä, että me olisimme parempia kuin muut. Hän on vain halunnut lastensa tuntevan, että heillä on juuret jossain.
On ihan mahdollista, että myös somalipojan vanhemmat ovat ylpeitä omasta kulttuuristaan ja haluavat välittää sitä lapselleen. Miltähän pojasta siinä tapauksessa tuntuu, kun hyvää tarkoittavat ihmiset – ja juuri sellaiset – jatkuvasti tolkuttavat, että ethän sinä nyt mikään somali ole, sinä olet suomalainen!
Voi tietenkin olla, että perhe haluaakin suomalaistua – tai sitten tehdä oman cocktailinsa eri kulttuurien parhaista puolista. Vaikea sanoa.
Eräs romanitaustainen tuttavani tuskaili kerran, että erityisesti ”tiedostavalla” valtaväestöllä on huvittava taipumus edellyttää vähemmistöjen vaalivan omaa kulttuuriaan suurella antaumuksella. Valtaväestön tavat ja arvot kyllä muuttuvat ja saavatkin muuttua vuosikymmenten saatossa, mutta vähemmistöjen pitäisi jäädä ikuisiksi ajoiksi tanssimaan toteemipaalun ympärille.
Minua taas kiusaa se, että itsensä suvaitsevaisiksi luokittelevat ihmiset päästävät suustaan asioita, jotka kuulostavat – tohtiiko sanoa – rasismilta. Somalia ei siis saa sanoa somaliksi, koska hänen kansallisuutensa mainitseminen on rasismia. Suomalaista taas saa kutsua suomalaiseksi, vaikka meikäläisten örveltämistä vuosikaudet seurannut Tallinkin virolaistarjoilija voi hyvinkin pitää sitä haukkumasanana.
Mutta menepä sanomaan tämä yltiösuvaitsevaiselle ihmiselle, niin saat rasistin leiman. Yltiösuvaitsevainen nimittäin oikeasti suvaitsee vain omia mielipiteitään. Kun on absoluuttisen hyvän puolella, on myös absoluuttisen oikeassa.
Voi olla, että tarinamme somalipoika tosiaan tuntee itsensä suomalaiseksi. Ehkä hän on syntynyt Suomessa, ja hän oppii hallitsemaan suomen kielen pieniä vivahteita myöten. Ehkä hän kokee suomalaiset tavat omikseen – niin hyvässä kuin pahassa. Ja ehkä hänelle Leijonien MM-kulta on parasta ikinä.
Susanna Reinboth
susanna.reinboth@hs.fi
