Rajalliset mahdollisuudet etujen valvontaan
Ennen 1960-lukua ei järjestöjen neuvotteluasema ollut kehuttava. Vuosina 1954–1964 Suomen Lakimiesliiton piirissä edunvalvontaa hoidettiin kahdella tasolla: lakimiesten omien ammattipohjaisten yhdistysten ja Akavan puitteissa.
Liitto opetteli ammattiyhdistystoimintaa, vaikka työtaistelun välineet olivat rajalliset ja menestyksekkäältä edunvalvonnalta puuttuivat näin ollen edellytykset. Lakimiesliiton neuvotteluasema valtioon nähden oli heikko, koska vuosikymmenellä elettiin neuvotteluoikeuslakien aikaa. Tietoisuus edunvalvonnasta ja sen merkityksestä kuitenkin kasvoi liiton piirissä vuosina 1954–1964.
Akavan tasolla pyrittiin sekä ajamaan jäsenjärjestöjen että kokonaisuuden etuja. Akava, alkuperäiseltä nimeltään Akateemis-ammatillinen valtuuskunta oli perustettu 1950 Lakimiesliiton johdolla edustamaan akateemisia virkamiehiä.
Kollektiivisen edunvalvonnan hyödyt oli ymmärretty, mutta vasta 1964, menettelytapalain myötä, alkoi syntyä mahdollisuuksia ja välineitä työtaisteluun. Tuolloin virkapalkat sidottiin yleiseen ansiokehitykseen ja korotukset myönnettiin prosenttikorotuksina.
Nollatyöstä ärhäkäksi edunvalvojaksi
Aluksi kukaan ei hoitanut työmarkkinakysymyksiä Lakimiesliitossa. Jussi Pajuojan ja Kaijus Ervastin teoksen Suomen Lakimiesliiton historia 1944–1994 mukaan siitä huolimatta, että Lakimiesliiton säännöissä painotettiin edunvalvontaa, sen ensimmäisellä vuosikymmenellä edunvalvonta ei ollut toiminnassa päällimmäisenä.
Liiton asiamiehenä työskennellyt Kai Korte on jälkeenpäin luonnehtinut, että edunvalvontaa ei tällöin pidetty toimintana, jonka puolesta pitäisi työskennellä.
Vuoden 1952 toimintakatsauksessa asiamies Korte esitti, että huomattaviin uudistuksiin tulee ryhtyä, mikäli ammatillisen järjestötoiminnan voimakasta kehitystä aiotaan seurata. Edunvalvonnan saralla otettiinkin 1950-luvun puolivälistä alkaen merkittäviä edistysaskelia, sillä esimerkiksi vuonna 1956 saavutettiin kymmenien prosenttien palkankorotukset ja vuonna 1964 menettelytapalaki lähtötasotarkastuksineen.
Ristiriita hiersi liittoa
Lakimiesliiton jäsenkunnassa asenteet työtaisteluita kohtaan olivat ristiriitaiset. Varsinkin monet asianajajat katsoivat asemansa yrittäjänä ja työnantajana olevan ristiriidassa työtaistelupyrkimyksen kanssa. Tästä syystä Suomen Asianajajaliiton piirissä harkittiin eroamista Lakimiesliitosta. Tähän Lakimiesliitto totesi tehtävänsä olevan lakimiesten yhteiskunnallisten ja taloudellisten etujen valvominen, jota työtaistelu toteuttaa käytännössä. Lakimiesliiton perustajajäsen Asianajajaliitto ei lopulta eronnut.
Yleiskorotuksen sijaan kuoppakorotuksia
Lokakuussa 1961 Akava julisti jälleen akateemisten alojen yleisen hakukiellon ja saarron ja käynnisti pisteirtisanoutumiset, sillä keskusjärjestö ei ollut tyytyväinen akateemisille virkamiehille esitettyihin 8–15 prosentin palkankorotuksiin.
Työtaistelut jouduttiin kuitenkin keskeyttämään, kun Urho Kekkonen hajotti eduskunnan. Yleiskorotushanke oli siirrettävä tulevaisuuteen, ja sen sijaan jouduttiin kuoppakorotusneuvotteluihin, jotka poistivat Akavan mukaan vain pahimmat vääristymät.
Kuoppakorotusneuvotteluissa neuvotellaan viralle tai virkaryhmälle erilliskorotusta siirrolla ylempään palkkaluokkaan, kun palkkaus on jäänyt jälkeen. Kuoppakorotuksia eli järjestelyvaraeräratkaisuja saatiin kuitenkin joiltakin osin enemmän kuin liitto oli vaatinut. Varsinkin niissä tapauksissa, joissa oli esitetty yhden tai kahden palkkaluokan korotusta, vaatimukset toteutuivat suhteellisen hyvin.
Irtisanoutumiset työtaistelun välineenä
Vuoden 1956 yleislakkoa on pidetty eräänä suomalaisen työmarkkinapolitiikan käännekohtana. Tällöin pitkään jatkunut valtiokorporatismi alkoi muuttua liittokorporatistiseen suuntaan ja entinen hinta- ja palkkasäännöstelyjärjestelmä muuttui. Kun aiemmin neuvottelut käytiin työnantajien ja hallituksen välillä, nyt työmarkkinapoliittisen neuvottelun osapuolina olivat palkansaaja- ja työnantajaliitot.
Yleislakon aikana reilut 400 000 työntekijää oli lakossa 19 päivän ajan. Tällä SAK saavutti palkankorotuksen, jonka myötä Akava esitti toukokuussa yhdentoista prosentin korotusvaatimuksen akateemisille virkamiehille. Se jätettiin hyväksymättä, minkä jälkeen Akava julisti lähes kaikki akateemista loppututkintoa edellyttävät virat ja toimet hakukieltoon ja saartoon. Saarron ulkopuolelle jäivät vain pappien ja upseerien virat.
Työtaistelu kiristyi muutamaa kuukautta myöhemmin, kun Akavan työtaistelustrategian mukaisesti ensimmäiset virkamiehet irtisanoutuivat. Koska virkamiehillä ei tuolloin ollut lakko-oikeutta, oli määrä toteuttaa pisteirtisanoutumisia vaikutusten kannalta tarkkaan valituissa, erityisissä Akavan kenttään kuuluvissa virkakohteissa. Akava noudatti näin kutakuinkin laillisuusperiaatetta, mistä oli päätetty Akavaa perustettaessa. Akavassa harkittuja pistelakkoja ei kuitenkaan toteutettu, ja syyskuussa työtaistelun osapuolet allekirjoittivat kaikille virkamiehille seitsemän prosentin palkankorotussopimuksen.
Nootti kriisiytti suunnitelmat
Vuoden 1961 palkkataistelu ei sattunut parhaaseen mahdolliseen ajankohtaan, sillä samaan aikaan Suomella oli ulkopoliittisesti tukala tilanne. Neuvostoliitto oli lokakuussa 1961 jättänyt Suomelle nootin, jossa se pyysi konsultaatiota sotilaallisesta avunannosta Saksan liittotasavallan hyökkäyksen pelossa.
Suomen silloinen presidentti Urho Kekkonen hajotti eduskunnan marraskuussa ja määräsi uudet vaalit helmikuuksi. Menettelyään hän perusteli eräässä puheessaan sillä, että hajottamalla eduskunnan saadaan mahdollisimman pian vastaus siihen, kannattaako kansa ystävällismielistä ulkopolitiikkaa vai ei.
Marraskuun lopussa konsultaatiosta päätettiin luopua, mutta nootin antaminen ja eduskunnan hajottaminen johtivat julkisen keskustelun kuumenemiseen. Tästä syystä Akavaa – ja erityisesti Lakimiesliittoa kovien korotusvaatimustensa vuoksi – paheksuttiin lakkouhasta. Eräs toimittaja syytti työtaisteluun osallistuneita järjestöjä jopa valtakunnan vapauden vaarantamisesta Suomen Kuvalehdessä marraskuussa 1961.
