Veljeni Keijo S jäi eläkkeelle kihlakunnansyyttäjän virastaan lähes 40 virkavuoden jälkeen. Alkuun oli ollut helpompaa. Kunhan muisti vain vaatia rangaistusta syytetylle esitutkintapöytäkirjasta ilmenevästä rikoksesta. Asiaan perehtymiseksi riitti useimmissa tapauksissa se, että luki poliisin tekemän johdannon pöytäkirjasta. Lakiteksti toi sitten omat mausteensa juttuun: Tekijät ovat yhdessä ja yksissä tuumin, öiseen aikaan anastustarkoituksin ilman laillista oikeutta sisään tunkeutuen tiirikkaa apuna käyttäen ja varustautuneena hengenvaarallisella astalolla menneet lääkäri Y:n asuntoon ja anastaneet sieltä kolme kiloa keittoluita. Tässä oli samalla ainekset syytettyjen avustajille. Ei, eihän toki ollut yksituumaisuutta, kun toinen halusi vain sisälle yöpyäkseen asunnossa, ja sitä paitsi ovi oli auki eikä tiirikkaa käytetty eikä rautalangasta väännetty vempele ole mikään tiirikka ja astalo oli vain kävelykeppi…
Tuolloin "vanhaan hyvään aikaan" Keijo S saattoi tuoda tunnelmaa istuntoon panttaamalla todisteita ja nolata puolustuksen. Sitä mukaa kuin puolustus esitti painavia näkökohtia syytteen murentamiseksi, otti Keijo S pöytälaatikosta rikosta tukevat seikat. Ettäkö ei rikoskumppanuutta? Rikosrekisteriotteet ovat vastaajista tässä: Molemmat tuomittu taannoin kumppaneina toisesta rikoksesta. Silloinkin kyse oli törkeästä varkaudesta. Etteikö tiirikoitu? Tässäpä valokuva jäljistä – kas, melkein jokaisessa poliisipiirissähän on jo valokuvauskoje. Tiirikka, kas tässä, on väännetty ja taivuteltu vallan avaimeksi, jopa hitsailtu! Sanoiko puolustus jotakin astalosta, kas täälläpä se on, vai että kävelykeppi, tämähän on pesäpallomaila ja vielä kuuden tuuman naula lyöty läpi!
Värikkäämpiä olivat olleet Keijo S:n ensimmäiset lakimiesvuodet, kun hän oli kahdenkin lakiasiaintoimiston palveluksessa. Toisessa toimistossa kiinnitettiin erinomaista huomiota oikeusturvaehtoihin, ja missä määrin ne kattoivat valitukset ajokielloista. Kattoivathan ne ja yleensä ajokiellot olivat aivan liian kohtuuttoman ja suorastaan epäinhimillisen pitkiä ottaen huomioon asiakkaan ammatin. Oli ammatti mikä hyvänsä. Toisessa toimistossa taasen kiinnitettiin huomiota tutkinta- ja muittenkin vankien viihtyvyyteen ja heitä piti tavata aamulla toimistoon tullessa, ja sitten vielä kotimatkalla iltapäivällä. Siellä he seisoivat lääninvankilan aulassa jonossa ja kukin pääsi vuorollaan lainoppineelle avustajalleen kertomaan, miten päivä oli mennyt ja oliko äiti muistanut. Onko ruoka ollut hyvää, ravitsevaa ja onko sitä ollut riittävästi. Lakitoimiston omistaja selvitti tätä tapaamisen tärkeyttä sillä, että se on ainoa keino mainostaa toimistoa. On riittävässä määrin kannettava huolta asiakkaasta. Tarjoat vaikkapa vain yhden savukkeen ja tieto siitä leviää, niin kohta on kova huuto tutkintavangin "ostamisesta" savukkeilla. Sellainen juttu uppoaisi kuin kuuma veitsi voihin, sillä "ne veronmaksajat eivät inhonneet mitään niin paljoa kuin maksuttomia oikeudenkäyntejä". Jopa kuuluisa rikoskirjailijakin kutsui koko järjestelmää "sontaluukuksi".
Lakiasianajo ei kuitenkaan sopinut Keijo S:n luonteelle. Hän rakasti lakia ja järjestystä ja eritoten kaikenlaista disipliiniä. Niinpä hän teki anomuksen syyttäjävirastoon ja sai kuin saikin viran ja siitä lähtien hän onkin sitten ollut syyttäjänä. Ei ole mitään muuta tehnytkään kuin syyttänyt. Lähes neljäkymmentä vuotta. Joku kysyi häneltä eläkkeelle joutumista koskevassa kahvitilaisuudessa, mikä on ollut mielenkiintoisin oikeusjuttu, jossa hän on syyttänyt? Sanoi, että ei mikään. Mutta sitten muisti, oli sentään yksi. Juttu, joka kuivui kokoon ennen tuloaan jutuksi. Ja sen juuret juontuivat 1970- ja 1980-luvulle.
Keijo S oli saanut taloyhtiöstään autotallipaikan, mikä tosin oli kahden auton talli, naapurina oli Ivan J, jolla oli Lada-merkkinen henkilöauto. Tuli siinä jotakin puhetta autojen kanssa puuhaillessa tämän maailman rauhaa rakastavan naapurin kanssa. Taisi olla jonkinlainen diplomaatti, välillä hän nimittäin ajeli CD-autolla. Eräänä kevätpäivänä Ivan J pyysi Keijoa juttelemaan pihapuiston penkille. Ajatus huvitti Keijoa, sillä hän oli epäluuloinen ja keskustelu penkillä, ilman ulkopuolisia korvia, oli kuin Sudenpentujen vakoojan käsikirjasta. Ehkä Keijo S kuvitteli turhia, olihan Ivan ihan mukava tallinaapuri. Mutta Keijo ei pitänyt Koiviston suosioon liittyvistä kyselyistä vastaten kuitenkin, että Koivisto on sotaveteraani. Lisäksi Ivan J pyysi Keijo S:ltä palvelua huolimatta siitä, että Keijo S oli lakimies, "vaikka myös Tanner ja Ryti olivat olleet lakimiehiä". Pyyntö liittyi ongelmiin sukkahousujen kaupassa, jokin salainen virhe kai, voisiko Keijo S hakea hinnanalennusta. Sudenpentujen käsikirja: Annetaan ensin pieni tehtävä, palkitaan, sitten suurempi, palkitaan runsaskätisemmin ja lopulta: Naks! Kiikissä olet ja vieraan valtion asiamies ja sillä siisti.
Keijo S:lle tuli mieleen soittaa Supoon koulukaverilleen, mutta ajatteli, että katsotaan nyt mitä tuleman pitää, ettei tule vainoharhaisuuttaan munanneeksi itseään, ja antoi puolestaan Ivanille tehtävän: Toisi kotimaassa käydessään erään äänilevyn, ja sen hän toi. Hyvän tallinaapuruussuhteen ja ystävyyden ja yhteistyön vakuudeksi Ivan lisäksi antoi Keijolle pronssisen, puulevylle kiinnitetyn korkokuvan laivasta.
Illalla kalvoi Keijon mieltä epäilys ja hän ruuvasi korkokuvan irti. Kuvan taakse on varmaan piilotettuna mikrofoni eli lude! Mutta ei mitään! Puhdas puutaulu. Keijo raapusti alustaan tekstin: "Ivan, missä mikrofoni!" ruuvaten kuvan tekstin päälle. Taulun hän kävi ripustamassa autotallin seinälle, Ivanin puolelle osin, jotta Ivan näkisi, että taulu on arvopaikalla. Onhan suomalaisen miehen tärkein paikka, olohuonettakin tärkeämpi, autotalli, kuten Keijo oli Ivanille selvittänyt. Sinne se jäi roikkumaan, kun Keijo muutti talosta ja unohti koko jutun.
Muutamien vuosien kuluttua Keijo S sai syytettäväkseen miekkosen, jota epäiltiin vakoilusta. Epäilty oli ollut vieraan valtion palveluksessa vuodesta se ja se ja luovuttanut tietoja vieraalle asiamiehelle eri tavoin, pääasiassa illanistujaisten puitteissa. Epäillyn mukaan kysymyksessä oli ollut tavanomainen kestiystävyys ilman mitään vilppiä, kaikki on ollut avointa, enimmälti "kupin tekoa" autotallisssa. Mutta asiassa oli selvitetty, että epäillyn ystävä oli ollut vieraan valtion, jo maasta poistunut asiamies.
Puuttui kuitenkin "savuava ase", vaikka muutoin oli paljonkin erilaisia vahvoja olettamuksia syytteen tueksi. Mutta vain olettamuksia. Joskin tutkija oli ilmoittanut, että on ratkaisevaa lisänäyttöä. Istuntopäivää edeltävänä iltana Keijo S näki itsestään jo lehtiotsikon: "Supersyyttäjä!"
Istuntopäivän aamuna rikoskomisario soitti Keijo S:lle ja pyysi tapaamista ennen istuntoa. Tapasivat oikeustalolla ja Keijo S sai kaipaamansa "savuavan aseen". Puutaulun ja pronssisen laivaa esittävän korkokuvan. "Ei tämä vielä mitään", sanoi rikoskomisario, "katsopas mitä tuossa taulussa lukee: Ivan, missä on mikrofoni!" Taulu on Ivan J:n ja epäillyn autotallista. Jos on puhtaat jauhot pussissa, niin tuollaisia ei kirjoitella!
Keijo S pystyi hillitsemään mielenkuohunsa. Autotallihan oli hänen vanha tallinsa ja ollut nyt epäillyn käytössä. Ivan J, diplomaatti, ehkä koskemattomuus. Jos Keijo S sanoo, että kirjoitus on hänen, niin epäilys lankeaa hänen ylleen. Caesarin vaimoa ei saa epäillä, on vanha sanonta. Syyttäjän ylle ei saa langeta mitään epäilyksen varjoakaan. Keijo S pyysi syytettävän avustajaa tuomarin puheille ennen istunnon alkua. Selvitti, että, että tässä jutussa on nyt pieni ongelma: On tosin ratkaisevaa näyttöä epäiltyä vastaan, mutta kysymyksessä oleva näyttö on aivan ilmeisesti ilmeisesti "a fruit of a poisonous tree" – myrkyllisen puun hedelmä – takavarikoitu laittomasti diplomaatin tallin seinältä. Ei ole enää savuavaa asetta, ei muuta kuin olettamuksia. Onko vastaajalla vaatimuksia, muuta kuin pidätysajan korvaus ja puolustuskulut, jos Keijo S luopuu syytteestä. Ei ole. Asia on sitten selvä.
Jutun käsittely aloitettiin ja Keijo S ilmoitti luopuvansa syytteestä. Ehkä aiheetta epäilty sai koppikorvauksensa 21 päivältä ja puolustuskulunsa valtion varoista. Jos joku lenkkeilijä sattuu näkemään kuin sattumoisin ja vieläpä kamera mukanaan pronssireliefillä somistetun taulun Suojelupoliisin roskalaatikossa, niin unohtakoon asian. Se homma on nimittäin jo nähty ja kaluttu.
Lyhyeksi jääneen istunnon jälkeen Keijo S vetäytyi työhuoneeseensa. Huone oli yhtä tunkkainen kuin ennenkin. Ilmastointi ei toiminut. Ikkunoita ei saanut auki. Ehkä sellaiset ylellisyydet olivat liikaa toivottuja, oikeustalohan oli jo viisitoista vuotta vanha. Mutta Keijo S paneutui tyytyväisenä parin päivän päästä olevaan istuntoon. Mielenkiintoista, mielenkiintoista! Yksi rattijuopumusjuttu. Yksi kapakkatappelu ja varkaus! Unelmapäivä!
Eläköitymistilaisuudessa vanha 1970–80-lukujen maailma oli vain muisto ja osin paha uni. Arkistot olivat auenneet ja Suojelupoliisikin muisteli. Keijo S pohti, että hänen ja monen muunkin vainoharhaisuus ei sittenkään aina ollut vailla perustetta. Eivät ne vedetyt vesiperät aina olleet turhia, sameassa vedessä kalastelukin voi tuottaa saalista, eikä silloin Valtakunnansyyttäjävirastoa ollut olemassakaan. Mitähän satikutia Keijo S olisi nyt saanut suuresta vakoilujutustaan, syytteen nostamisesta ja hätäisestä luopumisesta?
Pakaraharjun Toivo
