Susanna Reinboth on sielultaan oikeustoimittaja

Kuka?

Susanna Reinboth
s. 1963

journalismiopintoja Tampereen yliopistossa 1985–1987

Työura: STT kesätoimittaja ja useita määräaikaisia jaksoja 1986–1987, oikeustoimittaja 1988–1990, Helsingin Sanomat oikeustoimittaja 1990–2004, Nelosen uutiset oikeustoimittaja 2004–

Luottamustehtävät:
Oikeustoimittajat ry: perustajajäsen ja hallituksen jäsen 1988–, pj. useita vuosia, nykyään varapj.
Julkisen sanan neuvosto: 1990-luvulla vuoroin varajäsen ja varsinainen jäsen, 2008– varsinainen jäsen
Nelosen ohjelmatyöntekijät ry: pj 2006–
Kysytty puhuja, esiintynyt mm.
Lakimiespäivillä ja Asianajopäivillä
Tunnustuspalkinnot: Suomen
Asianajajaliiton toimittajapalkinto 1999,
Suuri Journalistipalkinto 2007:
vuoden journalisti
Harrastukset: urheilu (lenkkeily,
kuntosali, patikointi), lukeminen, ulkomaanmatkailu
Perheetön

Susanna Reinbothille toimittajan ammatti oli itsestään selvä valinta, kun toimittajaäidin kautta ala oli tullut tutuksi. Niinpä jo lukion ammatinvalinnanohjauksessa Reinboth ilmoitti haluavansa toimittajaksi.

Toimittajaopinnot Tampereen yliopistossa 1980-luvun puolivälissä jäivät neljää opintoviikkoa vaille valmiiksi. Tilastotieteen tentistä Reinboth ei päässyt läpi uusintayrityksestäkään huolimatta. Kesken jääneet opinnot eivät ole kuitenkaan haitanneet uralla, jolla muodollinen pätevyys ei tunnetusti ole menestymisen edellytys.

Ensimmäinen kesätoimittajan työ STT:llä vuonna 1986 jatkui eripituisina jaksoina pari seuraavaa vuotta. Työ oli puoliksi yövuoroja, joissa piti seurata ulkomaan uutisia. Toinen puolikas oli oikeustoimittajan työtä, josta Reinboth kiinnostui heti. Vuoden 1988 alusta hänet palkattiin uuteen kokopäiväisen oikeustoimittajan tehtävään.

Vuonna 1990 Reinboth vaihtoi Helsingin Sanomiin, missä jatkoi vuoteen 2004 asti. Tällöin hän lähti kokeilemaan tv-työtä Sanoma-konserniin kuuluvaan Nelosen uutisiin. Hän mieltyi tiiviimpään työyhteisöön niin kovasti, ettei enää palannut Hesariin.

– Harkitsin yli puoli vuotta, ennen kuin uskalsin lähteä työkiertoon. Mutta osoittautui, että perustyö eli tietojen hankkiminen on lehtityössä ja tv:ssä samanlaista. Lehtityö on nopeampaa, kun suurin osa haastatteluista tehdään puhelimessa. TV:ssä pitää lähteä kameran kanssa paikan päälle. Vaikeutena on myös, että kaikki haastateltavat eivät halua kameran eteen.

Reinboth ei ole ollut mukana yhdessäkään suorassa lähetyksessä ja tapahtumapaikallakin ”ständärissä” eli seisomassa kameran edessä mikrofoni kädessä hän on ollut vain kerran. Kun hän oli tullut Nelosen uutisiin töihin, hän löi vetoa MTV3:n oikeustoimittaja Jarkko Sipilän kanssa shamppanjapullosta, ettei ensimmäisen vuoden aikana joutuisi tekemään yhtään ”ständäriä”.

Ankarasta sinnittelystä huolimatta Reinboth hävisi vedon. Yhdentoista kuukauden jälkeen tuli eteen Bodom-järven murhien oikeudenkäynnin päätöspäivä. Uutistoimituksen esimiehet pitivät tapahtumaa niin merkittävänä, että Reinbothin piti taipua raportoimaan oikeudenkäyntiä Espoon käräjäoikeudesta käsin. Mutta palkkioksi hyvin suoritetusta työstä Reinboth sai toimitukselta pullon Dom Perignonia, jonka hän myöhemmin joi yhdessä Sipilän kanssa.

Oikeustoimittajan arkeen kuuluu muun muassa oikeudenkäyntien seuraamista. Merkittävimmissä oikeudenkäynneissä Reinboth on itse paikalla. Hän seuraa myös laillisuusvalvontaviranomaisten päätöksiä, eri instanssien diaaritietoja ja oikeusministeriön tiedotteita. Reinboth kehuu, että viranomaistiedottaminen on parantunut huimasti viime vuosina – tiedotteita tulee jo melkein liikaa.

Väliin selvennämme terminologiaa. Mikä on rikostoimittajan ja oikeustoimittajan välinen ero?

– Termien välillä on vivahde-ero. Kohtalaisen vakiintunut työnjako on, että rikostoimittaja käsittelee juttua ja pitää yhteyttä poliisiin esitutkintavaiheessa. Jutun siirryttyä syyteharkintaan vetovastuu annetaan oikeustoimittajalle, joka seuraa juttua oikeuskäsittelyn loppuun asti. Itse kutsun itseäni oikeustoimittajaksi.

Osa juttuideoista tulee keskusteluista ihmisten kanssa tai vaikkapa yleisönosaston kirjoituksista. Myös tavalliset ihmiset ottavat Reinbothiin yhteyttä ja kertovat usein vuosia jatkuneista, kaikkien oikeusasteiden hylkäyspäätökseen johtaneista oikeustaisteluista. Ne ylittävät kuitenkin harvoin valtakunnallisen lähetyksen uutiskynnyksen. Tavallisten ihmisten oikeustaisteluista puuttuu usein se ulottuvuus, että asia koskettaisi suurta joukkoa.

Yleisön antama palaute on toimittajalle arvokasta, vaikka sitä saa aika harvoin. Reinbothin saama palaute on ollut enimmäkseen myönteistä eikä hän ole ollenkaan sitä mieltä, että suomalaiset antaisivat mieluummin kielteistä palautetta.

– Nelosen uutisissa olen saanut enemmän palautetta kuin Helsingin Sanomissa, missä sitä sain ällistyttävän vähän. Välillä tuli tunne, että pitäisi kirjoittaa joku ”Aku Ankka -stoori” oikeusjutun keskelle ihan vain tarkistaakseni, huomaako kukaan lukija mitään outoa.

Reinbothin innostus työhön syntyy omasta kiinnostuksesta jotakin aihetta kohtaan:

– Kun koen jonkin asian tärkeäksi ja haluan selvittää sitä, siitä vain on pakko kertoa muillekin. Toimittajan perusominaisuus on muutenkin, että pystyy kaivamaan esiin tietoa ja erottamaan olennaisen epäolennaisesta. Minua ärsyttää aina suuresti, kun joku abiturientti kertoo haluavansa toimittajaksi, koska pitää kirjoittamisesta. Toimittajan työ ei ole itseilmaisua vaan tietojen hankkimista. Kirjoitusvaihe on pelkkä loppuhuipennus, jota edeltävä prosessi on paljon olennaisempi.

Sirpaletiedon reaaliaikainen välittäminen uhkaa jo journalismin tasoa

Reinboth on erittäin huolissaan toimittajan työhön nykyään kohdistuvasta nopeusvaatimuksesta:

– Kaiken tiedon pitäisi olla heti valmista julkaistavaksi internetissä, mikä vie toimittajien keskittymiskykyä. Kokonaisuuden hahmottamiselle ja analyysille ei jää enää aikaa. Jos alan sisällä ei käydä vakavaa keskustelua, uskon, että suuntaus alkaa näkyä journalismin tason heikentymisenä. Toimittajien pitäisi eriytyä joko välittämään nopeaa pinnallista tietoa tai tekemään syvällistä analyysiä esimerkiksi käsillä olevasta tuomioistuimen päätöksestä.

Lakimiesuutisten kolumni koko ajan työn alla

Pyyntö aloittaa kolumni Lakimiesuutisissa vuonna 2005 tuli Reinbothille sopivaan aikaan. Helsingin Sanomissa ei pidetty siitä, että toimittajat kirjoittivat kolumneja ulkopuolisiin medioihin. Tilaisuuksia olisi ollut omassakin lehdessä. Sen sijaan Nelosen uutisissa katsottiin, että kolumnin kirjoittaminen oli tavallaan jopa mainosta eikä kilpailevaa toimintaa.

– Olen pitänyt Lakimiesuutisten kolumnin kirjoittamisesta enkä kirjoita kolumneja muualle. Kolumni on tavallaan mielessä koko ajan. Aina kun tulee kohdalle jotakin kiinnostavaa, mietin olisiko se sopiva aihe. Välillä tarjokkaita olisi yhteen numeroon useita, mutta pari kertaa on ollut sellainen tilanne, etten ole tahtonut keksiä millään mistä kirjoittaa.

Reinboth kuuluu Oikeustoimittajat ry:n johtohahmoihin

Oman työnsä ohella Reinbothilta on riittänyt energiaa toimia myös oikeustoimittajien yhteisön hyväksi. Reinboth on Oikeustoimittajat ry:n perustajajäsen ja kuuluu yhdistyksen kantaviin voimiin. Yhdistys perustettiin vuonna 1988. Sen tarkoituksena on muun muassa kehittää jäseniensä ammattitaitoa. Yhdistys järjestää jäsenilleen seminaareja, joissa yhteistyökumppanit, esimerkiksi poliisi, kertovat toiminnastaan yhdistyksen jäsenille. Yhdistys myös tekee kanteluita muun muassa eduskunnan oikeusasiamiehelle tai oikeuskanslerille oikeusjutuista, joissa yhdistyksen mielestä on loukattu julkisuusperiaatetta, sekä antaa lausuntoja ministeriöiden pyynnöstä ja toisinaan myös oma-aloitteisesti tekeillä olevista lainsäädäntöhankkeista.

Vaikka oikeustoimittajat ovat samalla toistensa kilpailijoita, keskinäinen yhteistyö oman yhteisön piirissä on mahdollista korkean ammattietiikan ansiosta.

– Minä en ole koskaan kokenut ammattikateutta. Tekeillä olevaa juttua koskevasta ongelmasta voi aina pyytää mielipidettä kollegalta. Juttuja ei myöskään varasteta toisilta, tätä pidetään halpamaisena ja lapsellisena. Juttuja riittää muutenkin kaikille.

Jotta Oikeustoimittajien yhdistys ei saisi ikuisen valittajan mainetta tekemiensä valitusten ja kanteluiden vuoksi, se on alkanut jakaa myös positiivisia kannustimia. Yhdistys on jakanut Valokeila-palkinnon nyt kolme kertaa. Ensimmäisen Valokeilan sai Espoon käräjäoikeus Bodom-järven oikeudenkäynnin esimerkillisestä mediayhteistyön järjestämisestä. Reinboth kertoo, että Espoon käräjäoikeuden ja palkinnon myöhempien saajien Jyväskylän käräjäoikeuden ja Helsingin käräjäoikeuden henkilökunta ovat olleet palkinnosta erittäin hyvillään.

”Minä en ole hyvä jätkä”

Oikeustoimittajan ammatti on naisistunut. Oikeustoimittajien yhdistyksen perustamisvaiheessa Reinboth oli ainoa naisjäsen. Nykyään jo kolmasosa jäsenistä on naisia, kuitenkin hieman vähemmän kuin alalla muuten. Miten oikeustoimittajan sukupuoli vaikuttaa työhön? Pitikö Reinbothin todistella uransa alussa olevansa yhtä pätevä kuin miestoimittajat? Tähän Reinboth napauttaa heti terävästi:

– Olen aina sanonut, että minä en ole hyvä jätkä. Minä olen nainen. Paheksun sitä, että positiiviset ominaisuudet liitetään miehiin. Huonosti käyttäytyviä miehiä taas kutsutaan ”ämmämäisiksi”.

Reinboth jatkaa:

– Kollegat ovat aina suhtautuneet minuun tasa-arvoisesti. Sen sijaan olen havainnut, että poliisilaitos on niin maskuliininen ympäristö, että siellä suositaan miestoimittajia. Minun kanssani puhutaan kevyitä asioita, mutta kun päästään oikeaan asiaan, halutaan miestoimittaja mukaan. Juristipuolella en ole huomannut samaa eroa.

”Uutispimento on ihanaa!”

Reinboth paljastaa yllättäen, että hänellä on ollut internet-yhteys kotona vasta viime syksystä. Eikö oikeustoimittaja vastailekaan sähköposteihin eikä seuraa netistä maailman tapahtumia vuorokauden ympäri?

– Olen mielestäni saanut istua riittävästi päätteen ääressä työpaikalla, etten ole halunnut tehdä sitä kotona. Uutispimento on ihanaa, jopa kaipaan sitä toisinaan.

Reinboth myöntää myös, että hänen lomanviettotapansa – ulkomaanmatkat – on osaltaan pakoa uutistulvalta. Täysin ilman uutisia hän ei lomillaankaan malta olla, vaan lukee tekstiviesteinä tärkeimmät uutisotsikot.

Juridiikka ei ole salatiedettä

Reinboth kommentoi juridisia seikkoja vakuuttavasti. Hän kokee tuntevansa sivumääräisesti hyvin pienen osan lainsäädännöstä – rikos- ja prosessioikeutta, esitutkinta- ja pakkokeinolainsäädännön sekä erityisesti julkisuuslainsäädännön – mutta pitää tietouttaan riittävänä.

– Juridiikka ei ole salatiedettä. Välillä ärsyttää juristien kuvitelma siitä, että juridiikkaa ei voi ymmärtää kukaan muu kuin alaan syvällisesti perehtynyt. Olen ollut aistivinani, että joitakin juristeja hiertää, että heitä arvostelee juristikoulutusta vailla oleva ”toimittajanplanttu”.

Lakimiesten nysvääminen pilkkujen ja pisteiden kanssa saa Reinbothin tuohtumaan:

– Juristeilla on tapana juuttua liikaa pykäliin näkemättä niiden tarkoitusta ja suuria linjoja pykälien takana, esimerkiksi sananvapausjuridiikassa. Sananvapauden tärkeyttä ei ylipäänsä ymmärretä. Ei tunneta historiaa eikä niitä yhteiskuntia, joissa sananvapautta ei ole. Suomalainen sananvapausjuridiikka onkin erittäin heikkotasoista.

Tapaus Ilkka Kanerva kertoo suomalaisen sananvapausjuridiikan tasosta

Reinboth käyttää esimerkkinä suomalaisen sananvapausjuridiikan tilasta entisen ulkoministerin Ilkka Kanervan tanssija Johanna Tukiaiselle lähettämien tekstiviestien julkistamiseen liittynyttä kohua. Reinbothin mielestä vastaavassa tilanteessa kaksi tekijää pitää erottaa toisistaan: faktat ja tulkinnat, jotka ihmiset tekevät faktojen perusteella.

Reinbothia kismitti siinä mielipideleirissä, jonka mukaan viesteillä ei ollut vaikutusta Kanervan uskottavuuteen, sen tekemä johtopäätös: kun viesteillä ei ollut merkitystä heille, niitä ei olisi saanut julkistaa. Tällöin he tavallaan kielsivät vastakkaisen mielipiteen edustajilta oikeuden tehdä oman johtopäätöksensä faktojen perusteella.

– Tämä on mielestäni sananvapausjuridiikassamme yleisempikin ongelma: jos minulle ei ole merkitystä jollakin tiedolla, sillä ei pitäisi olla merkitystä myöskään kenellekään toiselle. Tämä on käsittämättömän egoistista ja arroganttia ajattelua.

– Oma tulkintani tapauksen faktoista on, että Kanerva osoitti niin huonoa harkintaa, että sitä ei voida sallia ulkoministerille. Pidän erittäin ikävänä, että hänen harkintakykynsä ei riittänyt edes siihen, että hän olisi tajunnut itse erota ajoissa.

Yksityiselämän rajat ovat suomalaisessa keskustelussa määrittelemättä

Reinboth haastaa suomalaisen yhteiskunnan käymään keskustelua siitä, mikä on ihmisen yksityiselämää ja mikä ei:

– Yksityiselämän suojaa koskevissa oikeusjutuissa lähtökohtana on ollut, että mikä tahansa ihmistä koskeva kielteinen seikka kuuluu yksityisyyden piiriin. Ihminen saa siis itse päättää, mitä hänestä saa kertoa. Jos julkisuus ei miellytä, häntä on jotenkin loukattu.

Tästä on viime aikoina seurannut, että negatiivisen mediajulkisuuden kohteena olevat henkilöt tekevät toimittajista rikosilmoituksia yhä herkemmin.

– Rikosilmoitusten tekeminen ei sinänsä haittaa minua. Sen sijaan minua huolestuttaa, että syyttäjien syytteet näissä jutuissa menevät läpi tuomioistuimissa. Nyt Strassbourgissa (Euroopan ihmisoikeustuomioistuimessa) on vino pino suomalaisia mediatuomioita. Media johtaa tilannetta tällä hetkellä 2–0. Luulen, että Suomelle on tulossa jatkossa lisää moitteita.

– Uskon, että tilanne saadaan korjattua vain muuttamalla nykyistä rikoslain pykälää (RL 24:8, yksityisyyttä loukkaavan tiedon levittäminen). Itse pidän pykälää hyvin kirjoitettuna, mutta väitän, että sitä sovelletaan väärin. En pysty todistamaan väitettäni tällä hetkellä, mutta kymmenen vuoden päästä nähdään, olinko oikeassa.

Tuomareilla asenneongelma julkisuutta kohtaan

Reinboth pohtii tuomioistuinlaitoksen vaihtelevaa suhtautumista oikeudenkäynnin julkisuuteen. Hänen mielestään siinä on selkeästi kyse tuomarien asenteesta.

– Riippuu edelleen ihan liikaa siitä, kuka sattuu olemaan tuomarina, käsitelläänkö jokin juttu avoimin vai suljetuin ovin. Ymmärrän, että mediaa kiinnostavassa jutussa tuomarin olisi helpompaa tehdä työtään ilman takapenkillä istuvia toimittajia. Tällöin on suuri houkutus julistaa juttu salaiseksi. Samoin on helpompaa samaistua käsillä olevan jutun yksilöihin kuin miettiä, miksi oikeudenkäynnit on säädetty julkisiksi ja miksi suljetut käsittelyt ovat ehdoton poikkeus.

Reinboth kehuu, että on loistavia esimerkkejä siitä, miten julkisuus on yritetty toteuttaa oikeudenkäynneissä parhaalla mahdollisella tavalla. Rovaniemen käräjäoikeudessa äskettäin käsitelty hi-virusta levittäneen miehen oikeudenkäynti on tästä malliesimerkki. Jutun tuomari oli selkeästi pohtinut, miten yksityisyyden suojan ja oikeudenkäynnin julkisuuden intressit yhdistettäisiin.

– On myös olemassa täysin vastakkaisia tapauksia, kuten Lehtimäen opiston insuliinisurman oikeudenkäynti, jossa päätöstä käsitellä oikeudenkäynti suljetuin ovin on vaikea käsittää. Pidän päätöstä suorastaan lainvastaisena. Kun laitosoloissa tapetaan kehitysvammainen, on olemassa poikkeuksellisen suuri julkinen intressi. Oikeustoimittajat ry on kannellut päätöksestä oikeusasiamiehelle.

Reinbothin yli 20 vuotta kestänyt oikeustoimittajan ura ja tässäkin haastattelussa useassa kohtaa esille tullut pyrkimys edistää avointa keskustelua toi hänelle maaliskuussa Bonnierin Suuren journalistipalkinnon. Maamme nimekkäimmistä journalisteista koostunut palkintoraati valitsi hänet vuoden 2007 journalistiksi kolmen voittajaehdokkaan joukosta. Reinboth on saamastaan tunnustuksesta kiitollinen.

– Suuri Journalistipalkinto on maamme merkittävin journalistipalkinto. En osannut odottaa sitä, vaan olin aivan häkeltynyt.

Tunnustus kannustaa Reinbothia jatkamaan arvokasta työtään oikeustoimittajana. Kysyttäessä lopuksi, mitä muuta ammattia hän olisi voinut harkita, hän vastaa:

– Minun on vaikea kuvitella tekeväni työkseni jotakin muuta. Olen sielultani oikeustoimittaja.