Suomalainen Lakimiesyhdistys palkitsi EU:n yrityskauppavalvontaa analysoineen Mika Oinosen Vuoden 2009 väittelijäksi. Palkinto jaetaan vuosittain parhaasta oikeustieteellisestä väitöskirjasta. ”Tutkimuksen aihe ei sinänsä ole uusi, mutta tutkimuksen tekee arvokkaaksi sen järjestelmällinen ja perusteellinen toteutustapa, joka mahdollistaa ilmiön syvällisen ymmärtämisen ja hedelmällisen jatkokäsittelyn”, kuuluivat palkinnon perustelut.
– Tämä on arvostettu palkinto, olen otettu valinnasta. Jos tutkimuksestaan saa tunnustusta, on sen sanoma tavoittanut ainakin osan lukijoista ja kertoo siitä, että tutkimus on ollut tarpeellinen ja kaiketi onnistunut myös varsin mukavasti, Oinonen kommentoi.
Teoksen vastaväittäjät OTT Pekka Timonen ja KTT Martti Virtanen ovat pitäneet väitöskirjaa merkittävänä lisänä suomalaiseen kilpailuoikeustutkimukseen. Lisäksi se on ilmeisesti ensimmäinen aidosti kaksitieteinen, oikeus- ja taloustiedettä hyödyntävä monografiatutkimus Suomessa.
– Kilpailuoikeudellisessa tutkimuksessa tarvitaan sekä juridista ymmärrystä että taloustieteellistä osaamista, sanoo gradunsa oikeustieteellisessä ja väitöskirjansa kauppatieteellisessä tiedekunnassa tehnyt Oinonen.
Kyseessä oli ensimmäinen kerta, kun Suomalainen Lakimiesyhdistys palkitsee jossakin muussa kuin oikeustieteellisessä tiedekunnassa tarkastetun väitöskirjan.
Väitöskirjan aihe löytyi graduvaiheessa, jolloin Oinonen oli vaihto-opiskelijana Glasgow’n yliopistossa lukuvuonna 2001–2002. Yrityskauppavalvonta kiinnosti häntä, ja lisäpontta toi tuolloin esillä ollut julkinen keskustelu tapauksesta Volvo/Scania.
– Tuo yrityskauppahan kaatui komission toimesta. Kieltopäätös nosti kiinnostavaa keskustelua ja akateemista väittelyä siitä, oliko lopputulos väärä. Kävin keskusteluja aiheen valinnasta myös gradun ohjaajana toimineen Pekka Timosen kanssa. Halusin haastavan aiheen, jota voisin myöhemmin jatkaa väitöskirjaan. Tällä aiheella tuntui olevan paljon annettavaa, Oinonen listaa aiheen valintaan vaikuttaneita syitä.
Vuonna 2004 Oinonen lähti tutkijaksi komissioon katsomaan, kuinka päätöksenteko sujuu EU:ssa käytännön tasolla. Hän osallistui määrävään markkina-aseman väärinkäytön tapauskäsittelyyn.
– Samana vuonna tuli voimaan uudistettu sulautuma-asetus, jolla säännellään yrityskauppavalvontaa. Pääsin seuraamaan aitiopaikalta, mikä muuttuu ja mitä ongelmia tulevaisuudessa on odotettavissa, Oinonen kertoo kokemuksistaan.
Syrjinnän syyt ovat syvällä
Yrityskauppavalvonta ehti muhia aiheena Oinosen mielessä siis pitkään, ja hänelle kertyi siitä tietoa ja ajatuksia monesta näkökulmasta. Tästä oli paljon hyötyä, sillä Oinosen nimenomaisena tavoitteena oli laatia laajasta aiheesta kokonaisvaltainen keskustelukehikko tieteellisellä tavalla. Aiemmin yrityskauppavalvontaa koskevat tutkimukset ovat koskeneet vain jotakin yksittäistä osaa kuten markkinoiden määrittelyä.
Väitöskirjan keskeinen kysymys kuuluu, onko EU:n yrityskauppavalvonta pienten markkinoiden yrityksiä syrjivää. Perinteisesti tämänkaltainen syrjintä on määritelty siten, että pienten markkinoiden keskittymien markkinavoimaa yliarvioidaan ja yrityskauppa kielletään sellaisissa tilanteissa, joissa sitä ei ehkä suuremmilla markkinoilla kiellettäisi. Oinonen tuo esiin myös toisen mahdollisuuden, ikään kuin kolikon toisen puolen: suurien markkinoiden yrityskaupat voidaan hyväksyä helpommin kuin pienemmillä markkinoilla tehtäisiin. Syrjintä voi näin ollen olla myös suurten markkinoiden suosimista.
Oinonen näkee ongelman todellisten syiden olevan näitä syvemmällä, ja ne voivat johtua muustakin kuin kilpailupoliittisesta arvioinnista.
– Yhteismarkkinat ovat liian kehittymättömät. Niitä ei ole viety EU:ssa vielä niin pitkälle kuin pitäisi. Markkinat jakautuvat osamarkkinoihin maakohtaisesti tai esimerkiksi pohjoismaisiksi markkinoiksi. EU:ssa pitäisi kiinnittää huomiota siihen, miten yhteismarkkina-alueesta saataisiin toimivampi tai kuinka osamarkkinat saataisiin integroitua paremmin toisiinsa.
Tutkimuksen keskeisin johtopäätös oli Oinosen mukaan aiheen osoittautuminen huomattavasti monimutkaisemmaksi ja heterogeenisemmäksi, mitä tähän asti on oletettu. Vasta kun ymmärretään, mitkä kaikki seikat liittyvät mahdolliseen pienten markkinoiden yritysten syrjintään, voidaan aiheesta käydä mielekästä keskustelua ja etsiä tilanteeseen parannuskeinoja.
Miten tilannetta voisi parantaa?
Vaikka keskustelulle on nyt luotu kehikko, on aihe yhä ongelmallinen.
– Yrityskauppavalvonnan analysointi vaatii laaja-alaista lähestymistä. Toisaalta se on myös poliittisesti hankala aihe: kaikilla EU-mailla tulisi olla yhtäläiset mahdollisuudet hyötyä yhteismarkkinoista. Yksinkertaista ratkaisumekanismia ei valitettavasti ole näkyvissä, Oinonen toteaa.
Oinonen käy tutkimuksessaan läpi erilaisia ratkaisuvaihtoehtoja ongelman korjaamiseksi. Yksi parannusmalli liittyy yrityskaupan ehtojen asettamiseen.
– Ehdot ovat pääasiallisesti rakenteellisia tai käyttäytymiseen liittyviä. Rakenteelliset ehdot ovat olleet yleisempiä – esimerkiksi yrityskaupan seurauksena syntyneestä keskittymästä on täytynyt divestoida tietty osa ennen kaupan hyväksymistä. Yksi tarkastelemisen arvoinen vaihtoehto olisi keskustella siitä, tulisiko jatkossa ryhtyä hyödyntämään enemmän käyttäytymiseen liittyviä ehtoja, kuten sitoutumista siihen, että kaupan jälkeen kilpailijoilla säilyy mahdollisuus päästä asianmukaisin ehdoin käsiksi niiden toiminnan kannalta välttämättömiin tuotteisiin.
Lisäksi Oinosen mielestä voitaisiin miettiä, pitäisikö viranomaisten saada hajotusvaltuuksia, joilla keskittymiin pystyttäisiin puuttumaan jälkikäteen.
Yhdeksi parannusvaihtoehdoksi on esitetty, että eri alueilla käytettäisiin yrityskauppavalvonnassa erilaisia kriteerejä tai niitä sovellettaisiin eri tavoin. Oinonen ei lämpene tälle ehdotukselle.
– Minusta se ei olisi toimiva ratkaisu. Kilpailupolitiikan pitäisi olla EU:n alueella yhtenäinen, yhdenmukainen ja läpinäkyvä.
Monisyisestä aiheesta riittää puitavaa jatkossakin. Nyt keskustelulle on luotu Oinosen sanoin vasta ensimmäisen vaiheen kehikko. Tutkimus on toiminnan teoriaa, jonka tueksi Oinonen toivoisi saatavan empiiristä aineistoa.
– Jotta syrjinnästä todella voidaan puhua, se olisi pyrittävä todentamaan hyödyntämällä esimerkiksi markkinakohtaista vertailevaa empiiristä tutkimusta. Näin voitaisiin selvittää, missä määrin esittämäni ongelmatekijät lopulta kykenevät selittämään syrjintää ja mitkä ovat niiden tosiasialliset vaikutukset. Tällä tavoin saataisiin myös parempi käsitys siitä, mihin yksittäisiin ongelmakohtiin todella tulisi jatkossa puuttua ja miten.
Oinonen toivoo tutkimuksensa kannustavan vilkkaaseen keskusteluun, nyt kun pohja on rakennettu.
Osoitus työn onnistumisesta olisi myös, mikäli hänen väitöskirjansa pohjalta tehtäisiin jatkotutkimuksia.
Vaikka tutkimus liittyy erityisesti EU:n yrityskauppavalvontaan, koskettavat sen yksittäiset ongelmakysymykset laaja-alaisemmin myös muita kilpailujärjestelmiä. Täten aiheen voi kuvitella kiinnostavan maailmanlaajuisesti.
Oinosen väitöskirja ”Does EU Merger Control Discriminate against Small Market Companies? Diagnosing the Argument with Conclusions” julkaistiin alkukesästä Kluwerin International Competition Law -julkaisusarjassa, mikä mahdollistaa tutkimuksen laajan kansainvälisen leviämisen.
Miten kasvaa pienillä markkinoilla?
Mika Oinosen väitöskirjatutkimuksen lähtökohtana on yksi kilpailupolitiikan pitkäaikaisista keskustelukysymyksistä: syrjiikö EU:n keskittymisvalvonta pienten markkinoiden yrityksiä estämällä perusteitta niiden kasvua kansainvälisen kilpailukyvyn varmistavaan kokoon? Näin on Kesko–Tuko-ratkaisun jälkeen Suomessa toistuvasti väitetty. Saman kysymyksen voi asettaa myös markkinanäkökulmasta: saako pienen EU-maan markkinoilla hankkia tai vahvistaa dominanssia siksi, että sitä tarvitaan kansainvälisesti kilpailukykyiseksi kehittymiseen.
Oinosen tutkimus osoittaa kritiikin sikäli perustelluksi, että yhteisen kilpailupolitiikan tuloksena todellakin on erilaista keskittymisvalvontaa pienen ja suuren jäsenmaan markkinoilla. Tätä tärkeämpää on kuitenkin sen osoittaminen, että erilaisuus on seurausta yhteismarkkinasta itsestään eikä kilpailusääntöjen soveltamisesta. Kilpailupolitiikassahan keskeisenä mittarina on markkinaosuus, joten siihen perustuva kasvun rajoitin tulee pienen jäsenmaan markkinoilla – tai Pohjoismaiden kaltaisella yhteismarkkinoiden osa-alueella – vastaan nopeammin kuin suuren jäsenmaan tai keskeisen Euroopan markkinoilla.
Yritykset mielellään vertaavat itseään ja kilpailijoitaan absoluuttisilla mittareilla, kuten taseella, liikevaihdolla ja markkina-arvolla, mutta kilpailupolitiikan mittari on suhteellinen eikä absoluuttinen. Jos pienestä jäsenmaasta haluaa kasvaa isoksi toimijaksi yhteismarkkinoilla, kasvun eväitä on siksi haettava koti- ja lähimarkkinoiden ulkopuolelta. Kilpailupoliittisesti tämä on välttämätöntä, kasvuhakuisia yrityksiä ja yritysjohtajia ajatellen puolestaan turhauttavaa.
Tutkimuksen keskeisenä tuloksena voidaan mielestäni pitää eurooppalaisten yhteismarkkinoiden perustaviin lähtökohtiin kohdistuvaa havaintoa, jonka mukaan yhteismarkkinat ja niitä toteuttava yhteinen kilpailupolitiikka eivät pohjimmiltaan edes mahdollista yhdenvertaisia olosuhteita suurten ja pienten maiden yrityksille silloin, kun ne pyrkivät laajentumaan yritysostojen tai sulautumisten kautta ja järjestelyn osapuolina on toisiaan maantieteellisesti lähellä olevien mutta EU:n mittakaavassa pienehköjen tai alueellisesti erottuvien markkinoiden yrityksiä.
Yhteismarkkinoita ajatellen kilpailupolitiikka ei siis luo tai edes edistä erilaisten yritysten identtisiä toimintaedellytyksiä. Siitä huolimatta on vaikea ajatella, että yrityksen kansainvälisen kasvun edistäminen olisi hyväksyttävä peruste sallia kilpailun rajoittaminen kotimarkkinoilla. Suomesta yhteismarkkinakokoiseksi kasvamiseen tarvitaan siksi jatkossakin jokin sellainen innovaatio- tai tehokkuusetu, jolla kompensoidaan pienestä kotimarkkinasta aiheutuvia rajoituksia.
Pekka Timonen
Ylijohtaja
Timonen toimi Mika Oinosen työn esitarkastajana ja toisena vastaväittäjänä
