Syyskuun 11. päivä tuli ja meni. New Yorkissa pidettiin suuri muistotilaisuus, mutta pelättyjä mielenosoituksia tai väkivaltaisuuksia ei ollut.
Olihan se kaamea tapahtuma. Melkein yhtä kaamea kuin Dresdenin pommitukset tai atomipommien pudottaminen Hiroshimaan ja Nagasakiin. Niitä voi sentään yrittää puolustella sillä, että tarkoituksena oli lopettaa sota mahdollisimman pian. Puolustelu ei ole kovin vakuuttavaa.
Yhdysvalloissa syyskuun 11. päivä oli tietysti shokki senkin vuoksi, ettei sota ole ikiaikoihin ulottunut sen alueelle. Sisällissodasta on kulunut 150 vuotta, ja sen jälkeen aseita on ehkä kalisteltu jossain Meksikon rajoilla. Pearl Harbourkin on Havaijilla, keskellä Tyyntä Valtamerta.
Syyskuun 11. päivän jälkeen alkoi terrorismin vastainen sota. Saimme Afganistanin ja Irakin sodat, joissa on jo tähän mennessä kuollut monin verroin enemmän viattomia siviilejä kuin konsanaan tornien kaatuessa New Yorkissa. Kostonhalun pitäisi olla tyydytetty. Saimme myös Guantanamon, Abu Ghraibin, kidutuksia, valheita, loputtomia turvallisuustarkastuksia, pelkoa ja epäluuloja. Ja lisää väkivaltaa.
Minun mielestäni hävisimme sodan jo sen aloittaessamme. Hävisimme sen käyttäytymällä kuin terroristit, kylvämällä vihaa, väkivaltaa ja pelkoa. Heitimme menemään sen, mikä lännessä on arvokkainta, laillisuuden kunnioituksen ja ihmisoikeudet. Tosin ne eivät ole kovin syvälle juurtuneet täälläkään.
En usko, että terrorismin vastainen aseellinen sota on voitettavissa. Ei vaikka Osama Bin Laden ja muut johtajat tapettaisiin. Uusia johtajia nousee aina. Terrorismia pitää voimissaan köyhyys, katkeruus ja toivottomuus. Niitähän Afganistanin ja Irakin sodat ovat vain lisänneet ja samalla kasvattaneet lisää terroristeja. Terroristijohtajat itse voivat olla varakkaita ja koulutettuja, mutta suuria joukkoja ajavat toivottomuus ja vaihtoehtojen puute. Huominen ei lupaa heille mitään muuta kuin entisen kurjuuden jatkumista. Miksi siis ei ryhtyä itsemurhapommittajaksi?
Onko lännellä sitten muita mahdollisuuksia terrorismin torjumiseksi kuin sota? Ainakin Norjan pääministeri Jens Stoltenberg tuntuu uskovan siihen, ja hänellä lienee ollut aihetta miettiä asiaa. Hänen mielestään vihaan ei pidä vastata vihalla, vaan argumenteilla. Myös arkkiatri Risto Pelkosen viisaat sanat on syytä pitää mielessä: terrorismia tulee olemaan niin kauan kuin on vihaa, turhautuneita, syrjäytyneitä ja pettyneitä ihmisiä.
Ihmisille on osoitettava, että parempi tulevaisuus on mahdollinen. Se ei onnistu sotimalla, mikä vain lisää kurjuutta ja katkeruutta, vaan rauhanomaisesti, luomalla mahdollisuuksia heillekin, joilla ei niitä nyt ole. Se on hidas ja vaikea tie ja vaatii myös länneltä uhrauksia. Eikä sekään tuota sataprosenttista tulosta.
Tekee mieleni siteerata T. S. Eliotia, ”Neljän kvarteton” kolmatta runoa ”The Dry Salvages”, V osan loppua (siitä on kaksi suomennosta, vanha ja uusi, mutta minulle rakas on vanha):
”Kenties voittoa ei, ei tappiota
Vain yritys on meidän – muu ei meitä koske."
