Tarkoitus pyhittää keinot?

Tuomioistuimet onnistuvat yllättämään minut yhdessä juttutyypissä lähes poikkeuksetta. Ei, en nyt puhu seksuaalirikoksista enkä edes lempiaiheestani sananvapaudesta. Puhun poliiseihin kohdistuneista virkarikosepäilyistä.

Lueskelin Vaasan hovioikeuden tuoretta päätöstä, jossa Auer-jutun ensimmäistä tutkinnanjohtajaa syytettiin tunnistamiseen liittyvistä virheistä. Syyttäjän mukaan ne olivat osasyy siihen, että syytön mies vangittiin murhasta epäiltynä.

Tutkinnanjohtaja oli pyytänyt alaistaan lähettämään Anneli Auerille – jota ei siis siinä vaiheessa epäilty miehensä murhasta – valokuvan miehestä, jota tämän naapuri epäili murhaajaksi. Auerin epävarman tunnistuksen jälkeen hänelle näytettiin kuvia samasta ja seitsemästä muusta miehestä. Kun Auer totesi, että epäillyllä on eniten yhtäläisyyksiä murhaajan kanssa, mies otettiin kiinni. Sen jälkeen järjestettiin ryhmätunnistus, jossa Auer totesi epäillyn muistuttavan murhaajaa. Tunnistettavia oli viisi.

Ennen valokuvatunnistusta tutkinnanjohtaja evästi Aueria kertomalla, että sähköpostitse lähetetyn kuvan miestä epäillään murhateosta. Ennen ryhmätunnistusta tutkinnanjohtaja valisti, että mies on nyt pidätetty.

Käräjäoikeus tuomitsi tutkinnanjohtajan virka-aseman väärinkäyttämisestä ja pohti jopa vankeusrangaistuksen mahdollisuutta. Lopulta se päätyi 80 päiväsakkoon.

Hovioikeudessa tutkinnanjohtaja vetosi siihen, ettei hän tiennyt peräkkäisten tunnistusten olevan säännösten vastaisia. Omasta mielestään häneltä, päällystötason rikostutkinnan ammattilaiselta, ei edes voi edellyttää säännösten tuntemista, koska ryhmätunnistuksia järjestetään niin harvoin.

Hovioikeus kumosikin tuomion. Se tosin oli sitä mieltä, että tunnistamista koskevat säännökset eivät ole mitenkään vaikeita ja että rikoskomisarion olisi pitänyt tuntea ne. Hovioikeus piti selvänä, että rikoskomisario oli toiminut säännösten vastaisesti.

Myös Auerille annettuja evästyksiä voidaan hovioikeuden mukaan pitää kiellettynä johdatteluna.

Sen jälkeen hovioikeus lähtee ihan omille kierroksilleen ja päätyy lopulta siihen, ettei tutkinnanjohtaja tehnyt tätä virheiden sarjaa tahallaan.

Olen ymmälläni. Mikä muu ammattiryhmä pystyy karistamaan rikossyytteet niskastaan vetoamalla siihen, ettei tuntenut oman alansa keskeisiä säännöksiä?

Rikoksia tutkivan poliisin tavoitteena ei käsittääkseni pitäisi olla rikoksen selvittäminen keinolla millä hyvänsä, vaan vilpitön pyrkimys totuuteen. Tätä pyrkimystä en tässä tapahtumien ketjussa näe.

Pelkästään järkeä käyttämällä – ja huonojakin poliisisarjoja seuraamalla – kuka tahansa tajuaa, että peräkkäiset tunnistukset ja tunnistajan johdatteleminen vievät pohjan pois tunnistukselta. Menettely ei kerro vilpittömästä pyrkimyksestä totuuteen, vaan tasan päinvastaisesta.

Tapaus ei ole ainutlaatuinen.

Esimerkiksi nelisen vuotta sitten Helsingin hovioikeus hylkäsi kahteen poliisimieheen kohdistuneet syytteet siitä, että he olivat käyttäneet huumejutussa siviiliä valeostajana. Hovioikeuden mukaan on yksiselitteistä, että vain erityiset kelpoisuusehdot täyttävä poliisi voi tehdä valeoston. Tämä poliisilain säännös syytteessä olevien poliisien olisi myös pitänyt tietää, paitsi ei nyt sitten kuitenkaan. Eli syytteet hylättiin.

Vakavasti ottaen haluaisin nyt tietää, minkä viestin tuomioistuimet haluavat poliisikunnalle näillä päätöksillä lähettää. Aina roiskuu, kun rapataan? Tarkoitus pyhittää keinot? Säännöt on tehty rikottaviksi? Poliisia isompaa herraa ei olekaan?

Tämän ajattelutavan pahinta mahdollista skenaariota käsitellään parhaillaan Helsingin käräjäoikeudessa. Siellä selvitetään, onko luova suhtautuminen poliisin toimintaa rajoittaviin säännöksiin johtanut siihen, että poliisimies on tosissaan päättänyt vaihtaa leiriä ja ryhtyä rosvoksi.