Lakimiesliiton toisen vuosikymmenen käynnistyessä tapahtui sen johtoportaassa sukupolvenvaihdos. Tosin hallituksen puheenjohtajaksi 1947 valittu professori Kaarlo Kaira (1886–1966) valittiin Lakimiesliiton puheenjohtajaksi myös vuonna 1953, ja siinä tehtävässä hän jatkoi aina vuoteen 1963, mutta etenkin toimikauden loppupuolella Kairan merkitys oli lähinnä symbolinen.
Käytännön toiminnasta vastasi uusi sukupolvi. Vuonna 1907 syntyneet Tauno Suontausta (kuvassa oikealla) ja Reino Kuuskoski (kuvassa vasemmalla) toimivat peräkkäin Lakimiesliiton hallituksen puheenjohtajina. He molemmat olivat poliittisesti aktiivisia ja tekivät komeat virkaurat.
Suontausta ja Kuuskoski kävivät kovan kilpailun hallituksen puheenjohtajan paikasta. Heidän sanotaan tuoneen huipputason lobbauksen ja junttauksen keinoja Lakimiesliittoon.
Heidän myötään liiton on katsottu siirtyneen pitkän harppauksen verran kohti päivänpolitiikkaa.
Näin ollen molemmat on nostettava esiin historian kätköistä, kun esitellään Lakimiesliiton historiaan vaikuttaneita lakimiehiä toiselta vuosikymmeneltä.
Kansainvälisen oikeuden asiantuntija
Tauno Suontausta (1907–1974) toimi Lakimiesliiton hallituksen puheenjohtajana 1953–1957.
Ulkoasiainministeriön palveluksessa virkauransa aloittanut Suontausta nousi 1940-luvulla yhdeksi Suomen arvostetuimmista kansainvälisen oikeuden tuntijoista.
Hän toimi oikeusministerinä, ja hänen virkauransa jatkui korkeimmassa hallinto-oikeudessa hallintoneuvoksena sekä vakuutusyhtiöiden keskusliiton toimitusjohtajana. Hänellä oli myös merkittäviä luottamustehtäviä Suomen Sosialidemokraattisessa Puolueessa.
Korkein oikeus palautti viran
Reino Kuuskoski (1907–1965) valittiin Lakimiesliiton hallituksen puheenjohtajaksi heti Suontaustan jälkeen vuonna 1958.
Kuuskoski teki mittavan uran sekä virkamiehenä että poliitikkona. Hän oli Maalaisliiton jäsen, ja häntä on pidetty presidentti Urho Kekkosen luottomiehenä.
Kuuskoski toimi muun muassa eduskunnan oikeusasiamiehenä, kansaneläkelaitoksen johtajana, korkeimman hallinto-oikeuden hallintoneuvoksena sekä virkamieshallitusten oikeusministerinä ja pääministerinä. Korkeimman hallinto-oikeuden presidenttinä hän aloitti 1958. Menehtyessään vuonna 1965 hän oli edelleen kyseisessä virassa.
Kuuskosken puheenjohtajakausi päättyi poikkeuksellisella tavalla. Hän pyysi itse eroa vuonna 1961. Syynä oli niin sanottu kansaneläkelaitoksen juttu, joka koski laitoksen varojen käyttöä henkilökunnan asunnontarpeen tyydyttämiseen.
Hovioikeus tuomitsi 1961 Kuuskoskelle ja Kelan hallituksen jäsenille ankarat tuomiot ja viraltapanon. Seuraavana vuonna korkein oikeus lievensi tuomioita ja palautti Kuuskoskelle KHO:n presidentin viran.
Epäpoliittisesti poliittinen
Lakimiesliitto on ohjelmallisesti täysin epäpoliittinen ja siten puhtaasti ammattiyhdistys. Silti se toisella vuosikymmenellään hyötyi siitä, että sen hallituksen puheenjohtajat olivat tiiviisti mukana päivänpolitiikassa korkeilla paikoilla.
Lakimiesliiton johdon hyvien poliittisten suhteiden on katsottu taanneen sen, että erityisesti korkeiden virkamiesten edunvalvonta kyettiin hoitamaan mahdollisimman tehokkailla keinoilla. Niiden avulla johtavien virkamiesten matalia palkkoja saatiin nousemaan jopa 30–50 prosenttia.