Tekninen rikostutkinta alkoi Suomessa noin sata vuotta sitten, kun senaatin talousosasto päätti joulukuussa 1908 ottaa sormenjäljet henkilörekisteröinnin menetelmäksi. Samalla perustettiin Helsingin poliisilaitokselle antropometrinen toimisto, joka alkoi kerätä rikollisista sormenjälkikokoelmaa ja kehittää teknistä rikostutkintaa yleisemmin.
Sormenjäljet ovat olleet tunnettu yksilöimiskeino jo muinaisessa Babyloniassa tuhansia vuosia sitten. Ne otettiin kuitenkin rikostutkinnan käyttöön vasta 1800-luvulla. 1900-luvun alku aina 1960–70-lukujen taitteeseen oli mikroskopian ja kemiallisten analyysien kehittymisen aikaa. Yhä monipuolisempia näytteitä saatiin tallennettua ja henkilöitä ja paikkoja pystyttiin yksilöimään tarkemmin. Vähitellen 1970-luvulla mukaan tulivat myös ensimmäiset tietotekniikan sovellutukset.
– Teknisen rikostutkinnan suurin kvanttihyppy tehtiin 1980–90-luvulla, kun dna-molekyyli otettiin henkilön tunnistamisen välineeksi. Suomessa dna otettiin rikostutkinnassa käyttöön jo vuonna 1991. Sen hyöty huomattiin heti, ja veriryhmämäärittelyt jäivät pois käytöstä, laboratorionjohtaja Kimmo Himberg Keskusrikospoliisista kertoo.
Dna-analyysi toi teknisen rikostutkinnan aivan erilaiseen maailmaan. Se mahdollisti uusien näytteiden käyttämisen absoluuttisen varman tunnistamisen perustana.
Kimmo Himbergin mukaan seuraava hyödyllinen tunnistamisen väline on ääni-rekisteri, joka todennäköisesti otetaan käyttöön kahden vuoden kuluessa. Hän uskoo myös, että teknisen rikostutkimuksen tulevaisuutta määrittelee muuten kaksi päälinjaa; tietotekniikan kiihtyvä kehittyminen ja tekniikan miniatyrisoituminen.
Luotetaan kuin Jumalaan
Kimmo Himbergin mukaan teknisen rikostutkimuksen tuloksia pidetään niin sanottuna kovana näyttönä verrattuna esimerkiksi silminnäkijöiden / todistajien lausuntoihin, jotka voivat olla hyvinkin haavoittuvia.
– Teknisen rikostutkinnan tuottaman näytön katsotaan olevan äärimmäisen luotettavaa. Hiukan kuitenkin huolettaa, että meihin luotetaan kuin Jumalaan, Himberg toteaa.
Hän korostaa itse, että mikään tiede sinänsä ei ole absoluuttisen varma, mutta virheiden määrä pystytään minimoimaan huolellisella työllä ja jatkuvalla menetelmien kehittämisellä.
Totta vai tarua
Suurelle yleisölle tekninen rikostutkinta on viime aikoina tullut tutuksi television CSI-sarjojen kautta.
– Täytyy myöntää, että myös aika monelle poliisille, oikeusviranomaiselle ja rikosasioiden parissa työskentelevälle sarja edustaa jonkinlaista mielikuvaa teknisestä rikostutkinnasta, rikosylikomisario Antti Leppilahti toteaa.
Leppilahti johtaa Helsingin poliisin teknisen rikostutkinnan yksikköä.
Hän kertoo joutuvansa vastaamaan usein kysymykseen, onko CSI-sarja totta vai tarua.
– Sarja on itse asiassa sekä totta että tarua, Leppilahti vastaa.
Hän toteaa, että sarjan tapaan rikospaikkatutkinta on todella rikostutkinnan perustyötä.
– On kuitenkin ihailtavaa katsoa, miten sarjan tutkijat kävelevät rikospaikalle ja poimivat sieltä sen yhden ainoan merkittävän näytteen, jonka avulla koko rikos ratkeaa.
– Todellisuudessa meidän tekniset tutkijamme joutuvat tekemään paikan päällä valtavan määrän työtä ja keräämään satoja näytteitä tietämättä sillä hetkellä, mikä näytteistä on merkittävä ja mikä ei.
Totta sarjassa on myös se, että teknisen rikostutkinnan välineitä ja menetelmiä on lukuisia.
– Tänä päivänä tekniset tutkijamme ovat todellisia moniosaajia, sillä heidän tulee hallita valtava määrä välineitä.
Televisiosarjassa analyysit toteutetaan hyvin nopeasti ja usein tutkimuspaikalla saadaan vastauksia. Tämä ei valitettavasti vielä ole arkipäivää.
– Teknisen rikostutkinnan työstä puuttuvat myös sarjojen vauhdikkaat takaa-ajot, näyttävät henkilöiden kiinniotot ja epäiltyjen kuulustelut. Tähän meidän tutkijamme eivät osallistu.
