Tietoa saa kun osaa pyytää

Blogit ja kolumnit
19.09.2018 • Susanna Reinboth

Joka neljäs toimittaja ei ole koskaan pyytänyt viranomaiselta asiakirjatietoja. Loputkin kollegat näyttävät tekevän tietopyyntöjä harvakseltaan. Vain 15 prosenttia toimittajista kertoo pyytävänsä viranomaisilta tietoja viikoittain, 28 prosenttia kuukausittain.

Tiedot ilmenevät Jyväskylän yliopiston tekemästä kyselystä toimittajille. Niistä kertoi Journalisti-lehti elokuussa.

Millainen toimittaja ei koskaan tarvitse työssään mitään tietoa miltään viranomaiselta?

Tulokset ovat hätkähdyttäviä. Oli oikein pakko istua miettimään, millainen toimittaja ei koskaan tarvitse työssään mitään tietoa miltään viranomaiselta – edes taustaksi tai tarkistaakseen haastateltavan kertomuksia.

Voisiko siis kyse olla pikemmin siitä, miten kysymys on ymmärretty? Ehkä toimittajat käsittävät asiakirjapyynnön olevan juhlallinen anomus, joka toimitetaan kirjallisena viranomaisen kirjaamoon.

Itse ainakin teen asiakirjapyyntöjä viranomaiselle jokseenkin jokaisena työpäivänä. Soitan ja meilailen eri viranomaisille ja pyydän milloin mitäkin: tuomioistuimen päätöstä, esitutkintapöytäkirjaa, sisäisen kokouksen pöytäkirjaa, tuoreimpia diaaritietoja tai tilastotietoja. Jokainen tällainen soitto tai meili on tietopyyntö.

Ongelma ei ole suuren suuri, jos toimittajat eivät koe näitä yhteydenottojaan asiakirjapyynnöiksi. Todellinen ongelma siitä tulee vasta, jos viranomaisetkaan eivät koe näin.

Kaikki virkamiehet eivät välttämättä ota suullista tietopyyntöä vakavasti.

Journalistin haastattelussa pari kollegaa vahvistaa oman kokemukseni siitä, että kaikki virkamiehet eivät välttämättä ota suullista tietopyyntöä vakavasti. Virkamies saattaa ilmoittaa puhelimessa vahvalla mutu- tietämyksellä, etteivät kyseiset tiedot ole julkisia.

Kun sitten pyytää kieltäytymisestä kirjallisen, valituskelpoisen päätöksen, tiedot päätetäänkin antaa. Laista ei tarkemmalla tutkailulla olekaan löytynyt perusteluita tiedon salaamiselle.

Suhtautumisella suullisiin tietopyyntöihin on suuri merkitys. Kansalaisilta jää saamatta julkiseksi tarkoitettua tietoa, jos virkamies kuvittelee, että suulliseen tiedusteluun saa heittää lonkalta mitä mieleen juolahtaa. Ja kun virkamies ilmoittaa jonkin asian olevan salassa pidettävä, auktoriteettiuskoinen suomalainen luottaa hänen sanaansa.

Harva kansalainen – tai edes toimittaja – tuntee julkisuuslain niin hyvin, että hän tietää olevansa oikeutettu saamaan kieltäytymisestä viranomaisen perustellun päätöksen.

Jyväskylän yliopiston kyselyn mukaan toimittajien tietopyynnöt olivat yleensä menestyksellisiä. Tietoja pyytäneistä valtaosa ilmoitti saaneensa kaikki tiedot joko aina tai ainakin yleensä.

Parhaiten yhteistyö luistaa niiden tahojen kanssa, jotka ovat tottuneita toimittajien tietopyyntöihin.

Itselläni on samanlaiset kokemukset. Parhaiten yhteistyö luistaa niiden tahojen kanssa, jotka ovat tottuneita toimittajien tietopyyntöihin. En edes muista, milloin minulla olisi ollut ongelmia esimerkiksi Helsingin käräjäoikeuden kanssa.

Kollegat ovat näköjään samoilla linjoilla: tutkimuksessa toimittajat antoivat parhaat kouluarvosanat tuomioistuimille ja pelastusviranomaisille. Molemmat saivat arvosanan 8,9. Huonoimmat arvosanat annettiin valtion ja kuntien liikelaitoksille.

Olen huomannut, että tietopyynnön (oletettu) tarkoitus vaikuttaa siihen, miten siihen suhtaudutaan. Julkisuuslain mukaan tiedon pyytäjällä ei ole velvollisuutta selvittää henkilöllisyyttään tai kertoa, miksi hän tietoja kaipaa, mutta kyllähän virkamiehet joskus haistavat sen.

Suhtautuminen muuttuu todella nihkeäksi, kun tietopyynnön tarkoituksena on selvittää viranomaisen tai virkamiehen oman toiminnan asianmukaisuutta.

Tämä on toki inhimillistä. Varsinkin negatiivinen julkisuus on ihan kiva niin kauan kuin se kohdistuu muihin. Muiden asiat voivat olla julkisia, mutta minun asiani ovat salaisia.