Tosirikosten kulta-aika

Länsimaisen ajanlaskun alussa, vuosien 70–120 aikana, kirjoitettiin tekstikokoelma, jonka tarinat kertovat samasta rikostapauksesta: kuljeskelevaa elämää viettäneestä isättömästä nasaretilaisesta miehestä, joka julisti vallankumouksellisia ajatuksia ja tuomittiin kuolemaan. Miehen tekosia pohditaan edelleen.

Vaikka Uuden testamentin evankeliumeja ei voine pitää tosirikostarinoina, ilmiönä tosirikokset eli true crime on monisatavuotinen. Sen vanhin muoto on rikoksista kertominen kirjallisesti.

Yhtenä varhaisimpana tosirikosromaanina pidetään saariselviytyjä Robinson Crusoesta kirjoittaneen Daniel Defoen romaania Moll Flanders vuodelta 1722. Se kertoo rikoksiin sortuvan Mollin elämästä kuvitteellisena omaelämäkertana.

Suomen vanhimpia tosirikostarinoita lienee Piispa Henrikin surmavirsi 1600-luvulta.

Suomen vanhimpia tosirikostarinoita lienee Piispa Henrikin surmavirsi 1600-luvulta.

Lajityyppiä seuraavat tunnistavat myös amerikkalaiskirjailija Truman Capoten kirjan Kylmäverisesti vuodelta 1965, Matti Yrjänä Joensuun kahteen tosirikokseen perustuvan romaanin Väkivallan virkamies ja amerikkalaiskirjailija James Ellroyn tarinan murhatusta äidistään kirjassa Muistoja pimeästä.

Tosirikoskerronta voidaan jäljittää ihmiskunnan historiassa kyläkäräjiin, häpeärangaistuksiin ja julkisiin teloituksiin saakka. Nykyään tosirikoksia voi kuluttaa lukemattomin tavoin, esimerkiksi televisio-ohjelmina, elokuvina, äänikirjoina, podcasteina, murhakävelyinä, tieto- ja kaunokirjoina, peleinä, sosiaalisen median nostoina tai rikosuutisointina.

Tosirikoskerronta on muuttanut rikolliset epätodellisiksi superhahmoiksi.

Tosirikoskerronta on muuttanut rikolliset epätodellisiksi superhahmoiksi, kuten Viiltäjä-Jackin tai Volvo-Markkasen. Rikollisuuteen liittyy jo myyttistä auraa, vaikka esimerkiksi ”murhaleski” Anneli Auer, ”keisari” Jari Aarnio ja raa’asti murhattu Kyllikki Saari ovat ihkaoikeita ihmisiä.

Rikoksia kaikista julkaisukanavista

Tosirikoskerronta elää nyt kulta-aikaansa. Kustantajat julkaisevat rikostuotteita kaikissa julkaisukanavissa, ja rikoskirjat keikkuvat myyntilistojen kärjessä.

Huhtikuun 2022 puolivälissä Helmet-kirjastojen kysytyin tietokirja oli Aki Linnanahteen rikollisjärjestö United Brotherhoodin perustajasta kertova Vilhunen (Otava 2022), ja kuudentena listalla oli Aarno Malinin Tor-verkon rikollisuudesta kertova Pimeyden ytimeen (Atena 2022).

Televisiokanava Nelonen tiedotti huhtikuussa julkaisevansa ensi vuonna kuusiosaisen ”jännittävän trillerin ja henkilötutkielman” palkkamurhaaja Ilpo Larhasta. Koko Suomi seurasi vuonna 1994 panttivanki- ja piiritystilannetta, joka laukesi 55 tunnin jälkeen Larhan itsemurhaan.

Jos tapauksessa työskennelleiltä poliiseilta kysyttäisiin, he tuskin pitäisivät työlästä rikossarjaa, jonka aikana poliisikin haavoittui, ”jännittävänä trillerinä”.

Podcastien eli ääniohjelmien puolella tosirikokset ovat olleet vuosikymmenen ajan maailmanlaajuisesti suosituin lajityyppi.

Podcastien puolella tosirikokset ovat olleet maailmanlaajuisesti suosituin lajityyppi.

Supermaineeseen singahtanut tosirikossarja Serial on jo vuodesta 2014 synnyttänyt vanavedessään Suomeenkin kasan tosirikospodcasteja, joista Tilda Laaksosen Jäljillä lienee tunnetuimpia.

Eikä rikosten lumo ole vähenemässä. Huhtikuussa ensimmäistä kertaa järjestetyssä Audioland Awards -gaalassa palkittiin vuoden 2021 parhaat podcastit. Vuoden tapaukseksi valittiin Madventures-televisio-ohjelmasta tutun toimittajan Riku Rantalan M/S Mystery, jossa selvitellään katoamisia Ruotsin-laivoilla.

Eettistä rajanvetoa

Pelkkää rahassa kylpemistä tosirikosten julkaiseminen ei kuitenkaan ole – tai saisi olla.

Sosiologisen kirjallisuuden dosentti Voitto Ruohonen Itä-Suomen yliopistosta ottaa tuoreessa tietokirjassaan Rikos ei vanhene – True crime kyläkäräjistä podcasteihin (Gaudeamus 2022) melko ankaran kannan. Hänen mukaansa media on ainoa ”rikollisuuden myyttisen auran vahvistaja” – siis tämäkin lehtijuttu.

Johnny Knigan kustantaja Jaakko Pietiläinen ja Crime Timen kustantaja Jouni Tervo ajattelevat, että rikokset ovat yksi osa vallitsevaa yhteiskuntaa. Siten niistä pitää voida kirjoittaa.

– Ei voi ajatella, ettei meillä olisi oikeutta kertoa rikoksista, jotta välttyisimme tosirikosten ikävimmiltä puolilta, kuten rikollisten fanittamiselta, Tervo sanoo.

Ei voi ajatella, ettei meillä olisi oikeutta kertoa rikoksista.

Loppuisiko rikollisuus, jos lakkaisimme raportoimasta siitä? Tuskinpa.

– Kun kansalaiset ja päättäjät tietävät laajasti yhteiskuntansa asioista, he voivat vaikuttaa niihin demokratian keinoin. Ajatus, ettei yhteiskunnassa raportoida ikävistä asioista, on vallalla vain Venäjän kaltaisissa yhteiskunnissa. Tosirikoskerronta ei ole yksiomaan myönteinen asia, mutta vaihtoehtona ei ole se, ettei rikoksista uutisoida lainkaan, Pietiläinen pohtii.

Tosirikoskerronta ei ole yksinomaan myönteinen asia, mutta vaihtoehtona ei ole se, ettei rikoksista uutisoida lainkaan.

Molemmat kustantajat pitävät kerrontatavan valintaa yhtenä ratkaisuna tosirikosten eettisyyden ongelmaan. Jokaisen kustannettavan teoksen kohdalla on mietittävä, millaisella tavalla se kuvaa rikosten maailmaa ja seurauksia.

Tervo ja Pietiläinen uskovat, että niin kauan kuin tosirikosten tietokirjoissa ja dokumentaarisissa podcasteissa sekä televisio-ohjelmissa noudatetaan länsimaisen journalismin eettisiä ohjeita, ollaan oikeilla jäljillä.

– Tarkoitan suoraselkäistä, uskottavaa, klassista journalismia. Vaikka julkaistaisiin omaelämäkerta, jossa puhuu vain yksi gangsteri, siinäkin toimittaja voi haastaa kertojan ja kertoa tarinan kehyksen. Muuten siitä tulee vain rikollisen henkseleiden paukuttelua, Pietiläinen kuvailee.

Kun tähän kerronnan lajityyppiin liittyy näin paljon eettistä rajanvetoa, miksi tosirikokset ovat niin suosittuja? Ovatko ne opetuskertomuksia, pakoa todellisuudesta vai elämän varjopuolen tirkistelyä?

– Rikosten maailmassa on jotain salattua, mikä kiehtoo ihmisiä. Asioiden ratkaiseminen kiehtoo esimerkiksi dekkareiden lukijoita. Tosirikoskerronta avaa ikkunan tuntemattomaan maailmaan, Tervo pohtii.

Tosirikoskerronta avaa ikkunan tuntemattomaan maailmaan.

Pietiläinen muistuttaa, että monelle rikosten maailma on niin vieras, että se muistuttaa tieteiskirjallisuutta.

Kummankaan kustantajan mukaan tosirikosten suosion hiipuminen ei ole näköpiirissä.

– Pohjoismaisten dekkareidenkin suosion kuolemaa on povattu pitkään, mutta yhä ne vetävät. Tosirikokset ovat kiinnostava lajityyppi sisällöllisesti ja kaupallisesti. Kustannan kirjoja, joiden toivon tuottavan rahaa.

– Valehtelisin, jos en myöntäisi kadehtivani kilpailijoita, joiden tosirikosteokset menestyvät Knigan teosten tavoin, Jaakko Pietiläinen sanoo.

Jouni Tervo uskoo, että lajityyppi menee yhä pienempiin ja yksityiskohtaisempiin juttuihin, kuten vaikkapa yksittäisiin rikostapauksiin kokonaisten elämäkertojen sijaan.

Varoitustarra voisi auttaa

Entinen uutistoimisto STT:n rikostoimittaja, nykyinen kirjailija ja ITC-yhtiö Utopia Analyticsin viestintä-, markkinointi- ja HR-johtaja Janne Huuskonen on pohtinut tosirikoskerronnan eettisyyttä paljon.

Hän esittää puolileikillään, että tosirikostuotteissa voisi olla ruoka-aineallergeenivaroitusten tapaan huomiolaput: ”Journalistisella otteella tehty tietokirja” tai ”Tämä saattaa sisältää veijaritarinan”.

– Eettinen vastuu on julkaisijalla ja tekijöillä. Rikosjournalismissa pelaavat itsesääntely ja sananvapauden juridinen vastuu, mutta tosirikokset putoavat välimaastoon: tekijät ovat usein journalisteja, mutta julkaisijat ovat kustantajia eivätkä mediataloja, joilla on journalistinen vastuu.

Ihan jokaisesta rikoksesta voi kirjoittaa, mutta käsittelytapa ratkaisee.

Lajityypissä on niin paljon kaupallisia mahdollisuuksia, että ansaintakiireessä monelta tekijältä unohtuu rikoksen yhteiskunnallisesta kehyksestä tai seurauksista kertominen.

– Ihan jokaisesta rikoksesta voi kirjoittaa, mutta käsittelytapa ratkaisee. Rikollisiakin voi käsitellä kunnioittavasti, vaikka tekisi työnsä kriittisesti. Rikosuutisoinnissa olisi tärkeää seurata jutut loppuun asti.

Tosirikosten kysyntä on nyt niin suurta, että menestys ei aina tarkoita korkeaa laatua. Lajityyppi on niin uusi, ettei Suomessa podcastien sananvapauden rajoja ole vielä oikeussaleissa koeteltu.

Tosirikosten lajityyppi on niin uusi, että Suomessa podcastien sananvapauden rajoja ei ole vielä oikeussaleissa koeteltu.

Oikeudenhoitokaan ei tosirikoksissa näyttäydy aina totuudenkaltaisena.

– Suurin osa oikeudenhoidosta on ihan muuta kuin tosirikosmaailmassa näkyviä vangitsemisia. Arki on huoltajuuskiistoja, verojuttuja ja kellarimurtoja. Eivät ne näy oikeus- ja rikosjournalismissakaan, nekin käsittelevät poikkeuksellisempia tapauksia.

”Haluan tehdä oikeutta kadonneille”

Yhdysvaltalaisen Dakota Spotlight -podcastin tekijä James Wolner uskoo, että tosirikoskerronnassa voi yhdistää taiteen ja journalismin ja päätyä moraalisesti hyväksyttävään lopputulokseen.

– Tietenkin traagisesta kuolemasta kertominen on tarina, mutta kuka haluaa kuulla pelkkiä tosiasioita? Mietin, miten käsittelen podcastissani uhreja ja heidän omaisiaan sekä minkälaisen suunvuoron annan rikoksesta epäillyille, hän sanoo.

Mietin, miten käsittelen podcastissani uhreja ja heidän omaisiaan sekä minkälaisen suunvuoron annan rikoksesta epäillyille.

Wolnerille viihteellisyys on vain väline tärkeiden viestien välittämiseen.

– Haluan antaa äänen esimerkiksi kadonneille, kuolleille tai syrjäytyneille ihmisille. Yritän tuoda heille oikeutta ja siten tehdä elämässäni jotain hyvää.

Amerikkalaisten kunnianloukkauslakien vuoksi Wolner haluaa olla erittäin tarkka, ettei tule syyttäneeksi syyttömiä rikoksista.

– Esimerkiksi uusimmalla kaudellani nimeltä mainittu rikosepäilty saattaisi väittää, että on menettänyt liiketoimia podcastini vuoksi. Hänen pitäisi tosin pystyä todistamaan, että olen tietoisesti esittänyt valheita. Pidän siis kielen keskellä suuta.

Wolner on podcasteissaan kiinnittänyt huomiota myös siihen, ettei kasvata kerronnan dramaattisuutta teknisin keinoin, esimerkiksi leikkaamalla haastatteluja tarkoitushakuisesti.

Tekijöillä on vastuu siitä, ettemme turruta kuulijoita rikosten todellisuuteen.

– Minusta tekijöillä on vastuu siitä, ettemme turruta kuulijoita rikosten todellisuuteen. Versioni tapahtumista on vain osatotuus, mutta yritän pitää kertomani tosiasiat ja yksityiskohdat niin oikeina kuin mahdollista.