Tuomitseminen sikseen

Sovittelu on avain, jos nyt ei onneen, niin ainakin onnistuneeseen lopputulokseen – näin voitaneen linjata restoratiivisen oikeuden hengessä. Restoratiivisen oikeuden periaatteen mukaan ihmiset pystyvät ratkaisemaan konfliktinsa sovittelemalla. Sovittelussa me opimme ja vastaamme teoistamme.

Sovittelijan tehtävänä ei ole tuomita vaan johtaa prosessia puolueettomasti. Ratkaisun ulkoistamisen sijaan ihmiset ohjataan ottamaan itse vastuu sovittelun lopputuloksesta.

– Oikeudessa avustajat käyttävät suurimman osan puheajasta, mutta sovittelu­pöydässä osapuolten asema on merkittävämpi, toteaa Aarne Kinnunen, oikeusministeriön kriminaalipoliittisen osaston neuvotteleva virkamies.

– Vuorovaikutustilanne luo tilaisuuden rikoksentekijän motiivien selvittämiseen, mikä on uhrin traumakokemuksen kannalta hyvä järjestely. Sovittelussa painottuu myös kasvatuksellinen näkökulma, etenkin nuorten rikoksentekijöiden osalta.

Itä-Suomen yliopiston rikos- ja prosessioikeuden professori Matti Tolvanen on osittain samoilla linjoilla. Hänen mukaansa pohjoismainen oikeudenkäyttö on kuitenkin paljon asianosais­lähtöisempää kuin esimerkiksi angloamerikkalaisissa maissa.

– Oikeudenkäynnissä tutkitaan, mitä syytetty teki ja miten uhri kärsi. Nuorten rikoksentekijöiden kohdalla sovittelu toimii parhaiten – mutta se ei sovellu oikeus­prosessin korvaajaksi. Sopiminen tulee kysymykseen asian­omistajarikoksissa tai silloin, kun seuraamuksena on oikeuskäytännön mukaan sakkoa.

Kinnusen mukaan myös sovittelussa käydään läpi asioiden kulku ja selvitetään, mitä tekijä teki ja miten uhri rikoksen koki. Tarkoituksena ei ole korvata oikeuskäsittelyä vakavissa rikoksissa. Niissä syyttäjä voi aina viedä asian oikeuteen, vaikka rikosta olisi soviteltu onnistuneesti.

– Tarvitaan kuitenkin älykäs järjestelmä, joka tunnistaa konfliktien luonteen ja sen, miten raskasta koneistoa niiden selvittelyyn tarvitaan, hän toteaa.

– Kriminaalipoliittisesti on tärkeää edistää sovittelua, jotta ylimääräiset jutut saadaan pois oikeuksista ja resursseja vapautuu vakavampien tapausten käsittelyyn.

Tarvitseeko aina langettaa rangaistusta?

Eniten Kinnusen ja Tolvasen mieli­piteitä jakaa näkemys siitä, millaisia rikoksia voidaan sovitella. Tolvasen mukaan jo rikossovittelu toi aikanaan ison muutoksen, sillä aikaisemmin kaikki pienetkin jutut menivät oikeuteen.

– Vaikka moni pieni omaisuusrikos selvitetään rikossovittelussa, järjestelmä on olemassa, jotta pystytään turvaamaan ihmisten oikeusturva ja rankaisemaan rikoksesta. Sovittelu säästää etenkin poliisin resursseja massarikosten selvittelyssä, mutta sillä ei voida syrjäyttää rikosoikeudellista järjestelmää. Olisi perin outoa, jos sovittelulla voitaisiin sovitella teko, josta lain mukaan on seurauksena vain vankeutta.

Rikossovittelu on hänestä hyvä menettely etenkin monikulttuurisissa konflikteissa.

– Koska tuomion on perustuttava lakiin, oikeudenkäynnissä ei voida ottaa kulttuurieroja huomioon. Sovittelu sopii tällaisiin juttuihin paremmin kuin kliininen käsittely tuomioistuimessa, ja resto­ratiivinen oikeus epäilemättä täydentää rikosoikeudellista järjestelmää näissä tilanteissa, hän toteaa.

Aarne Kinnunen huomauttaa, ettei sovittelun tarkoitus suinkaan ole syrjäyttää rikosoikeudellista järjestelmää vaan monipuolistaa sitä.

– Valtion ei tarvitse langettaa rangaistusta kaikista rikoksista, hän sanoo.

– Rangaistusta tärkeämpää on, että rikoksentekijä ottaa vastuun teoistaan ja korvaa aiheuttamansa vahingot. Vakavissa teoissa toki tarvitaan myös rikos­oikeusjärjestelmän osoittama moite.

Kinnusen mukaan oikeuden­käytössä pitäisi pyrkiä nykyistä innovatiivisempaan menettelyyn. Onhan sovittelu levinnyt monille muillekin aloille kuten työelämään, huoltoriitoihin ja perhe­oikeudellisiin asioihin.

Yhtenä esimerkkinä maailmalta hän mainitsee läheisneuvonpidon sekä lähisukulaisten ja muun lähipiirin ottamisen mukaan rikosasioiden sovitteluun. Esimerkiksi Norjassa rikosasioiden sovittelussa lähipiirin mukaantulolla asian käsittelyyn on ollut hyviä vaikutuksia. Läheiset voivat tukea rikoksen­tekijän pyrkimyksiä välttää rikoksia ja vakavaa riskikäyttäytymistä ja näin helpottaa uhrin sopeutumista.

– Vaikka oikeusjärjestelmä on yhteiskunnan selkäranka, kehitystä on tapahduttava, Kinnunen vaatii.

– Oikeudenkäyntiin voitaisiin ottaa restoratiivisia malleja etenkin huolto­ riidoissa, ja oikeudenkäytön yhtenä päämääränä voisi olla rikosta edeltäneen tilanteen palauttaminen ennalleen sekä osapuolten henkisen hyvinvoinnin edistäminen. Sovittelumenettelyä oli mahdollista laajentaa oikeuden ulkopuolella – mutta pitää oikeusmenettelyä sen perälautana.

Tolvanen kiistää näkemyksen oikeusmenettelyn toissijaisuudesta. Hän toteaa, että rangaistuksen tarkoituksena on moitteen osoittaminen ja rikoksen­tekijän paheksuminen.

– Sovittelu kulkee virallisen järjestelmän rinnalla, eli näkisin oikeuskäsittelyn yhä ensisijaiseksi. Poliisi tutkii noin puoli miljoonaa juttua vuodessa, joista lähes puolet on muita kuin selviä liikenne­rikoksia. Rikossovittelun määrää voitaisiin jonkin verran nostaa, mutta kaikkiin juttuihin se ei sovellu.

Tanskassa sovitellaan raiskausrikoksiakin

Aarne Kinnusen mukaan Suomessa sovittelu keskittyy liikaa sopimuksen tekoon ja korvauksista sopimiseen, jolloin traumojen purku ei ole pinnalla. Kannattaisiko traumojakin käsitellä samalla kertaa, ja pitäisikö oikeudessa tai sen ulko­puolella mahdollistaa kanssakäymistä, jossa uhri ja rikoksentekijä kohtaavat?

– On erittäin tärkeää, että kohtaamiselle tarjotaan luotettavat puitteet. Sovittelussa informoidaan myös erilaisista tukipalveluista uhrille ja tekijälle, hän kertoo.

– Vakavienkin väkivaltarikosten sovittelu voi olla mahdollista. Tämä voisi tapahtua erillään oikeuskäsittelystä tai sen jälkeen. Esimerkiksi Tanskassa sovitellaan raiskauksiakin täysin rikos­prosessin ulkopuolella. Sovitteluprosessi voi olla uhrille vapauttava kokemus, jos se hoidetaan ammattitaitoisesti.

Matti Tolvasen kanta on vastakkainen: jos ihminen on joutunut vakavan väkivallan kohteeksi, hän ei halua tavata tekijää.

– Voidaan aiheellisesti kysyä, miksi vakavan rikoksen uhri pitäisi kaiken kärsimänsä lisäksi vielä pakottaa hoitamaan väärintekijän sielua. Toisaalta olisi hyvä panostaa enemmän uhrien ja rikokseen syyllistyneen tukemiseen. Tämä on nykyään aika huonolla tolalla.

Hän kuitenkin huomauttaa, että jos kumpikin syyllistyy puolin ja toisin rangaistavaan menettelyyn, sovittelu soveltuu ilman muuta tapauksen käsittelyyn.

– Mutta jos rikoksentekijän ja uhrin asema perustuu alistamiseen, kuten seksuaali­rikoksissa tai lapsiin kohdistuvissa rikoksissa, rajaisin nämä ulko­puolelle, niin kuin ne on nyt laissa rajattukin.

Sama pulma toistuu Tolvasen mukaan perheväkivallassa, jos osapuolet eivät ole keskenään tasavertaisia. Henkirikoksissa ajatuskin sovittelusta on hänen mielestään absurdi.

– Kun primääri uhri on sovittelu­menettelyn ulkopuolella, mitä soviteltavaa rikoksentekijällä on omaisten kanssa? Käytännössä siinä tuetaan tekijää, ettei hänestä tuntuisi niin pahalta, Tolvanen lataa.

Suomi edelläkävijä kuin huomaamatta

Sovittelu ei sovi kaikkiin tapauksiin, myöntää Kinnunen. Sen tulee olla vapaaehtoista ja yhteisestä sopimuksesta tapahtuvaa, eikä valtaepätasapainoa tai alistamista saa esiintyä. Kinnusen mielestä asiassa on luotettava sovittelu­toimistojen ammattitaitoon.

– Seksuaalirikoksia ja lapsiin kohdistuvia rikoksia ei tietenkään pidä sovitella, ja lähisuhdeväkivallan sovittelulle on lainsäädännössä erityiset rajoitteet, hän toteaa.

– Mutta henkirikostenkin sovittelusta on saatu hyviä kokemuksia. Omaiset saavat helpotusta, jos uhri osoittaa katumusta ja ymmärtää tekonsa seurauk­set. Ei se silloin ole lainkaan absurdia. On tärkeää, että ihmiset tapaavat toisensa ja tarjotaan mahdollisuus sovintoon.

Vankiluku Suomessa alkoi laskea 70-luvulla, jo vuosikymmen ennen kuin restoratiivisesta oikeudesta alettiin puhua. Kinnusen mukaan tämä johtuu siitä, että restoraatio on jo pitkään ollut vahvasti sisäänrakennettu ominaisuus oikeusjärjestelmässämme. Siksi sitä olisi tulevaisuudessakin kehitettävä.

– Kansainvälisesti mitattuna olemme pitkään olleet edelläkävijöitä sovittelussa. Kriminaalipolitiikkaamme seurataan maailmalla, sillä väkilukuun nähden vankilukumme on maailman pienimpiä. Siihen ovat syynä kevyet ja rationaaliset toimintatavat, joilla rikoksesta rankaistaan. Hyviä esimerkkejä ovat ehdollinen rangaistus, avolaitokset, valvontarangaistus ja valvottu koevapaus.

– Muuhun maailmaan verrattuna suomalainen kriminaalipolitiikka on varsin liberaalia, jopa monia edistyksellisenä itseään pitäviä maita pidemmällä, Tolvanen huomauttaa.

Hänen mielestään liian pitkälle ei kuitenkaan pidä mennä. Jos odotettavissa oleva rangaistus katumuksen osoittamisen lisäksi on pelkkä vahingonkorvaus, rikosten tekeminen voitaisiin kokea kannattavaksi, varsinkin jos korvaukset maksaa Valtiokonttori. Se antaisi Tolvasen mukaan viestin, että kannattaa varastaa tai pahoinpidellä.

– On kovin helppoa olla jälkeenpäin pahoillaan siitä, että oli tappanut – ja monessa suomalaisessa tapauksessa – samalla menettänyt parhaan ystävänsä.