Valtionhallinnon tuottavuusohjelman toteuttaminen on kirvoittanut runsaasti kritiikkiä kaikilla hallinnonaloilla. Valitettavasti kritiikin laajuus on pikemminkin johtanut sen tulkitsemiseen yleiseksi muutosvastarinnaksi ja oman takapihan suojeluksi kuin aidoksi huoleksi kansalaisille tarjottujen palveluiden turvaamisesta. Erityisen vaarallinen tämä lähestymistapa kritiikkiin on oikeuslaitoksessa ja sisäministeriön hallinnonalalla, joilla palvelujen ulkoistaminen ostopalveluiksi on lainsäädännöllisistä tai muista periaatteellisista syistä pääsääntöisesti mahdotonta.
Erityisen selvästi toimintojen ulkoistamisen mahdottomuus näkyy tuomioistuinlaitoksessa, joka kuuluu nykyaikaisen valtion kovimpaan ytimeen. Jopa puolustusvoimien, poliisin tai keskuspankin palvelujen ostaminen ulkopuolisilta palveluntarjoajilta puuttuisi perifeerisempiin osiin valtion toimintaa kuin oikeuslaitospalvelujen ulkoistaminen. Kukaan ei ole onneksi suunnittelemassakaan oikeuslaitospalvelujen ulkoistamista. Ongelma on vain siinä, ettei näitä ulkoistamisen reunaehtoja olla täysin huomioitu valtion tuottavuusohjelman toteuttamisessa.
Oikeutetut tavoitteet
Sinällään valtion tuottavuusohjelman tavoitteet ovat kaikin puolin oikeutettuja ja kannatettavia. Ikäluokkien pieneneminen on kiistaton tosiasia, joka kaikkien tahojen on pakko tunnustaa. Yhtä kiistatonta on se, että julkisen vallan toimintaympäristö muuttuu olennaisesti ikäluokkien pienenemisen myötä.
Laajimmin tunnustetaan ikäluokkien pienenemisen vaikutus julkisen sektorin taloudelliseen tilanteeseen. Suurten ikäluokkien jo käynnistynyt ja nopeasti kiihtyvä eläköityminen yhdistettynä toistaiseksi pieneneviin työmarkkinoille saapuviin ikäluokkiin asettaa valtion ja koko julkisen sektorin aiempaakin tiukempien tehokkuusvaatimusten eteen. Kansalaisille tarjottujen julkisten palveluiden leikkaaminen on pääsääntöisesti poissuljettua. Julkisen vallan ydintoiminnoista, oikeusvaltion ylläpitämisestä ja turvallisuudesta ei millään modernilla yhteiskunnalla ole mahdollisuutta luopua. Hyvinvointipalvelujen tarve taas pikemminkin lisääntyy ikääntyvän väestön tarvitessa terveyspalveluja ja yhä osaamiskeskeisemmän talouselämän lisää korkeatasoista koulutusta.
Samaan aikaan ikäluokkien pieneneminen vaikuttaa kuitenkin myös olennaisesti julkisen sektorin rekrytointipohjaan. Eläkkeelle jäävien suurten ikäluokkien virkoihin ja toimiin täytyy löytää tekijät pienistä ikäluokista. Ja ikäluokista pitäisi riittää yksityisellekin sektorille. Huoltosuhteen heiketessä tuottavuuden kasvulla on aiempaa olennaisempi merkitys talouskasvulle. Taloudellista kasvua ei voida enää saavuttaa kasvattamalla investointeja vaan se pitää saavuttaa tuottavuuden kasvulla. Tämä taas lisää tarvetta ohjata osaavaa ja hyvin koulutettua työvoimaa yleisten työmarkkinoiden ja yksityisen sektorin käyttöön. Osaamistaloudessa osaavan työvoiman saatavuudella on ratkaiseva merkitys yritysten halulle investoida.
Minkä arvoista oikeusturva on?
Valitettavasti tuottavuusohjelman käytännön toteuttaminen toimii monilta osin tavoilla, jotka eivät niinkään lisää järjestelmän tosiasiallista tehokkuutta ja saattavat jopa merkittävästi heikentää sitä. Tämä johtuu pitkälti siitä, että monille julkisen sektorin tuottamien palvelujen tuloksille ei ole määritelty arvoa. Monissa tapauksissa tuotteen arvon määritteleminen saattaisi olla suhteellisen yksinkertaistakin, kuten esimerkiksi arvioitaessa hoitamatta jätetyn sairauden välillisiä kustannuksia yhteiskunnalle tai koulutuksen tuottamaa hyötyä. Mitä lähemmäs valtion ydintoimintoja mennään, sitä vaikeampaa on määritellä tuotteen arvoa edes vaihtoehtoiskustannusten kautta. Millaisen tuoton yhteiskunta saa maanpuolustukseen käytetyille rahoille? Mikä on keskuspankkipalvelujen arvo?
Kansalaisten oikeusturvan toteutuminen ja yleinen oikeusvarmuus kuuluvat hyödyltään kaikkein vaikeimmin mitattaviin yhteiskunnan tarjoamiin palveluihin. Yksittäisiä esimerkkejä pitkistä käsittelyajoista seuraavista investointien viivästymisistä voidaan esittää koko maan alueella, erityisesti erilaisten infrastruktuuriprojektien osalta. Lukuiset tie-, satama-, jäte- ja energiahankkeet ovat viime vuosina käyneet läpi hyvin pitkiä oikeuskäsittelyjä, kun niiden erilaisista vaikutuksista on valitettu prosessien kaikissa vaiheissa. Tunnetuimpia esimerkkejä lienee Vuosaaren satamahanke.
Useissa viivästyneissä investoinneissa voidaan myös havaita yhä ongelmallisemmaksi käyvä tapa käyttää oikeuslaitoksen jutturuuhkaa tarkoituksella taktikoinnin ja viivyttämisen välineenä. Monissa tapauksissa jo vuosia kestävä oikeusprosessi hyödyttää jotakin toimijaa niin paljon, että siihen kannattaa ryhtyä, vaikka oikeus lopulta ratkaisisikin asian epäedullisesti. Kärsijänä näissä viivytyksissä ovat ne kansalaiset ja yritykset, joille oikeusturvan hidas toteutuminen tarkoittaa, ettei oikeusturva toteudu ollenkaan.
Yksittäisten kansalaisten oikeusturvan toteutumattomuuden hinnoitteleminen on jo huomattavasti vaikeampaa. Mikä on inhimillisen kärsimyksen hinta kansalaisen odottaessa Vakuutusoikeuden päätöstä eläkkeestään, asumistuestaan tai tapaturmastaan? Entä odottaessa itseensä kohdistuneen rikoksen käsittelyä tai huoltajuuskiistan ratkaisua? Oikeuslaitos kohtaa kansalaiset usein näiden ollessa kaikkein hauraimmillaan, heikoimmillaan ja vaikeimmissa tilanteissa, oli kysymys sitten rikosasioista tai siviilioikeudellisista kysymyksistä. Oikeuslaitoksen tulisikin kyetä auttamaan ihmiset näistä elämänsä kriisiajoista läpi paitsi oikeudenmukaisesti ja puolueettomasti, myös nopeasti.
Tehostamissuunnitelmat
Erityisesti oikeushallinnossa ja siihen läheisesti liittyvillä hallinnonaloilla tuottavuusohjelman henkilöstövähennyksiin liittyvien toimintatapojen tehostamistoimien ajoitus suhteessa henkilöstövähennyksiin on vakavasti ongelmallinen. Käytännössä henkilöstövähennysten oikeutuksena käytetään vielä toteuttamattomien, ja monesti vielä valmistelun alkuvaiheissa olevien, uudistusten toivottuja tehokkuushyötyjä. Tulevaisuuden toivotut hyödyt diskontataan nykyhetken henkilöstövähennyksiksi. ”Harva laihduttajakaan aloittaa uusimalla vaatekaappinsa monta kokoa liian pieniin” muistuttaa eräs tuomari ”nyt tunnutaan kuvittelevan, että tuomioistuinlaitos voisi tehdä niin, ilman, että kansalaisten oikeusturva kärsii.”
Valitettavasti monet odotetut uudistukset eivät vaikutuksiltaan ole niin yksiselitteisiä kuin niiden toivotusta tehokkuutta lisäävästä vaikutuksesta voisi päätellä. Hyvä jo pitkälle edennyt esimerkki ovat erilaiset toimenpiteet, joilla on pyritty keventämään tuomioistuinten menettelyjä. Jokainen yritys on käytännössä kilpistynyt Korkeimman oikeuden näkemykseen, että kevennys ei ole lainmukainen. Tehostamisoptimismia toistuvat ratkaisut eivät ole hetkauttaneet.
Samaan aikaan suunnitellaan mm. mahdollisuutta siirtää valituksia ruuhkautuneista vähemmän ruuhkautuneisiin hovioikeuksiin. Henkilöstöresurssien ja tehtävien kohtaamisen parantamisessa yritetään siis siirtää tehtäviä sinne, jossa resursseja olisi paremmin käytössä. Hieman ongelmalliseksi asian tekee se, että pahiten ruuhkautuneet Etelä-Suomen suuret keskukset, erityisesti Helsinki, eivät ole sitä sattumalta. Muuttoliike ja taloudellisen toiminnan keskittyminen etelään ja pääkaupunkiseudulle ovat tehneet tilanteen rakenteellisesti epätasapainoiseksi. Pysyvänä toimenpiteenä toimivaa siirrosta on hyvin vaikea saada, koska jutun siirtäminen vaatii väistämättä useiden siihen liittyvien toimijoiden matkustamista. Jos neuvokset eivät matkusta, matkustavat syyttäjät ja asianajajat.
”Väliaikaisen vääristymän sijasta siirtopuuhalla yritetään korjata pysyvää ongelmaa luonteeltaan selvästi väliaikaisilla toimenpiteillä.” kritisoi eräs tuomari ”Pysyvinä toimenpiteet taas johtavat selvästi epätarkoituksenmukaiseen resurssien käyttöön joko hovioikeuksien henkilökunnan tai syyttäjien käyttäessä kasvavan osan ajastaan matkailemassa sinne tänne juttujensa perässä. Tälläkö sitä tuottavuutta lisätään?”
Norsu käärmeessä
Yhtenä perusongelmana oikeushallinnon ongelmien korjaamisessa on ollut huomion kiinnittäminen välittömästi näkyviin ongelmiin ja koko oikeusturvaketjun unohtaminen. Talousrikollisuuden kasvu ja turvattomuuden lisääntyminen ovat näkyneet viiveellä poliisien ja erityisesti joihinkin rikostyyppeihin erikoistuneiden tutkijoiden määrän kasvussa. Esitutkinta-aikoihin tämä on vaikuttanut väistämättä.
Poliisin saamat lisäresurssit ovat näkyneet syyttäjälaitoksessa vasta kun vanhat syyttäjät ovat olleet hukkumassa kasvaneiden tutkijamäärien tuomiin juttuihin. Eräässäkin keskisuuressa kaupungissa lähes kaikki syyttäjät ovat jo vuosien ajan joutuneet selittelemään juttujen viivästymistä, kun resurssit eivät riitä käsittelemään juttuja samassa tahdissa kuin poliisi niitä pöydälle tuottaa. ”Vastuuta riittämättömistä resursseista johtuvasta viivästymisestä yritetään sälyttää syyttäjille” toteaa eräs pitkän linjan syyttäjä ”viivästymisiin johtavia syitä tulee totta kai seurata, mutta toivoisi ongelmien tunnistamisen johtavan myös pyrkimyksiin korjata ne.”
Syyttäjien määrän lisääminen ei ole näkymässä tuomioistuinlaitoksen resursseissa. Nytkin talousrikossyyttäjien määrää ollaan lisäämässä, mutta tuomioistuinlaitoksen ei katsota tarvitsevan resursseja lisäsyyttäjien tuomien juttujen käsittelyyn. Oikeuslaitoksen ruuhka on kuin käärmeen nielaisema elefantti Pikku prinssissä. Pullistuma liikkuu hitaasti eteenpäin, muttei poistu tai vähene.
Käräjäoikeuksien päätöksistä tehtyjen valitusten lisääntyminen ja juttujen koon kasvu eivät ole näkyneet hovioikeuksien resursseissa. Helsingin hovioikeudessa odottaa toimenpiteitä toista tuhatta juttua, jotka ovat olleet pelkästään hovioikeudessa yli vuoden. Pahimmillaan jutut ovat olleet pelkästään hovissakin yli neljä vuotta. ”Nykyisin joutuu vakavasti kysymään itseltään onko tässä kaikessa enää kysymys todellisen oikeusturvan takaamisesta. Viime vuosina henkilökuntaa on virrannut muihin tehtäviin ja sitkeimmilläkin usko kauniisiin periaatteisiin alkaa olla hyvin heikoissa kantimissa” kertoo eräs tuomari ”. Kukaan ei vain tunnu kuulevan tuomioistuinten hätää. Kohta saattaa olla jo liian myöhäistä.”
Samaan aikaan toisaalla
Valitettavasti ongelmat eivät rajoitu tuomioistuinlaitoksen piiriin, vaan samantyyppisten ongelmien kanssa kamppailevat sisäministeriön paikallishallinto ja kuntien oikeudelliset palvelut. Molempien merkitys kansalaisten oikeusturvan toteutumiselle on olennainen.
Helsingin kaupunki tarvitsisi mitoitusselvitysten perusteella 21-24 yleistä edunvalvojaa kun tällä hetkellä edunvalvojia on vain seitsemän. Huomattavaan työvoimavajaukseen ja siitä johtuvaan viivästymiseen päämiesten tilien hoidossa on kiinnittänyt huomiota Eduskunnan oikeusasiamieskin ja tiedustellut millä tavoin tilanne aiotaan korjata. Sekä kaupunki, maistraatti että Sisäasiainministeriö ovat vastanneet oikeusasiamiehen tiedusteluun tilanteen korjaamisesta kuluvan vuoden kesäkuun loppuun mennessä.
Ongelmana yleisten edunvalvojien tilanteessa on ollut, että heidät suunnitellaan siirrettäväksi kunnallishallinnosta osaksi valtionhallintoa, eikä kunnilla ole tästä syystä ollut kannustimia kehittää toimintaa. Uudistuksen toteutumisen aikataulu on yhä hämärän peitossa, eikä tilanteen voidakaan odottaa korjaantuvan kovin pian. ”Epävarma aikataulu antaa sekä valtionhallinnon että kuntien vältellä vastuuta.” maistraatista pahoitellaan ”On uskomatonta, että tilanne voi jatkua tällaisena näin pitkään.”
Resurssipulaan ollaan pitkälti vastaamassa samoin keinoin kuin tuomioistuinlaitoksen puolella, suunnittelemalla tehtävien siirtämistä maistraattien välillä. Yhtenä keskusteluissa esillä olleena ajatuksena on ollut holhousasioiden siirtäminen Helsingistä Kajaanin maistraattiin. ”Uuden perustuslakimme periaatteeseen, että kaikilla kansalaisilla on oikeus saada asiansa käsitellyksi toimivaltaisessa viranomaisessa, asioiden siirtäminen toisen viranomaisen valmisteltaviksi ei sovi.”
Erityinen ongelma syntyy siitä, että asian käsiteltäväkseen ottanut maistraatti vastaisi edelleen asian käsittelystä, vaikka asia todellisuudessa käsiteltäisiin toisessa maistraatissa. Vastuun ja työn erottaminen toisistaan on periaatteellisesti hyvin ongelmallista ja on vaikea nähdä, että sitä voitaisiin pitää kohtuullisena hintana muutoksella tavoiteltavista tehostamishyödyistä.
Juttujen siirtäminen paikallisyksiköstä toiseen edustaa myös selvää muutosta hallinnon kehittämisen suunnassa. Tähän asti maistraateille nykyisin kuuluvia tehtäviä on yritetty siirtää lähelle kansalaista ja sitenkin edesauttaa kansalaisten tietoisuutta omista oikeuksistaan. ”Asioiden lisääntyvä siirtely uhkaakin paitsi toiminnan tehokkuutta ja perustavaa oikeutusta, myös kansalaisten tietoisuutta omista oikeuksistaan ja kykyä vaatia niiden toteutumista.” toteaa maistraattien tilannetta pitkään seurannut juristi.
