Vastakkainasettelusta kolmikantaan
Suomalaisessa tulo- ja työmarkkinapolitiikassa kollektiivisesti neuvotelluilla virka- ja työehtosopimuksilla on ollut laaja vaikutus aina 1940-luvulta saakka. Sotatalouden olosuhteissa pystyyn polkaistu neuvottelujärjestelmä osoitti toimivuutensa jälleenrakennuksen vuosina. Työntekijöiden ja työnantajien välisillä neuvotteluilla voitiin sopia maltillisista palkkaratkaisuista ja turvata teollisuuden kipeästi kaipaama työrauha.
Neljäkymmentäluvun lopulta pitkälle 1960-luvulle työmarkkinasuhteita kiristi ammattiyhdistysliikkeen sisällä käyty poliittinen kamppailu, jossa äärivasemmistolaiset voimat usein pyrkivät kärjistämään työmarkkinasuhteita. Työntekijöiden edunvalvonta ei ollutkaan monesti puhdasta työmarkkinapolitiikkaa vaan alisteista poliittiselle tavoitteenasettelulle. Työmarkkinasuhteiden kiristyminen ja kiihtyvä lakkoilu vähensivät järjestelmän toimivuutta ja lisäsivät paineita saada mukaan sopimuksen vakautta lisääviä elementtejä.
Ensimmäinen Tupo runnottiin kasaan valtakunnansovittelija Keijo Liinamaan johdolla vuonna 1969 pyrkimyksenä ruokkia maan taloudellista kasvua ja lisätä työmarkkinajärjestelmän vakautta. Valtion tuleminen mukaan sopimisen kolmanneksi kannaksi antoi mahdollisuuden ottaa keskustelun kohteeksi aiempaa laajemman kirjon työmarkkinoiden lainsäädäntöä ja käsitellä myös tulopolitiikalle elintärkeää verotusta.
Kameli
Tupojärjestelmän ensimmäiset kaksi vuosikymmentä elettiin suhteellisen voimakkaan ja jatkuvan taloudellisen kasvun kautta. Kauteen mahtuu useita lyhyitä pieniä taantumia, jotka monesti vaikuttivat paljonkin aikalaisten kokemuksiin ja aiheuttivat jopa hätätilahallituksen asettamisen. Verrattuna 1990-luvun alun laman aiheuttamaan kansantalouden nopeaan romahdukseen ja siitä alkaneeseen toipumiseen kehitys oli kuitenkin hyvin suoraviivaista.
Maan syöksyminen lamaan 1990-luvun alussa asetti suomalaisen työmarkkinapolitiikan aivan uudenlaisten haasteiden eteen. Bruttokansantuotteen romahdus ja työttömyyden räjähtäminen käsiin oli puhtaasti taloudellisenakin ilmiönä poikkeuksellinen. Oman lisänsä työmarkkinailmapiirin kiristämiseen teki maan hallituksen ja monien työmarkkinajärjestöjen, erityisesti SAK:n, välinen syvä epäluulo. Epäluulon ilmapiiri vaikeutti nopeaa reagoimista taloudellisiin vaikeuksiin, ja esim. suunniteltu ns. sisäinen devalvaatio jäi toteutumatta.
Varsin nopeasti, erityisesti hallituksen vaihduttua, työmarkkinajärjestöt ja valtiovalta saivat kuitenkin luotua riittävän keskinäisen luottamuksen pitkäaikaisten ja maltillisten Tupojen sekä niihin liittyvien veroratkaisujen aikaansaamiseksi. Vakaa ja ennustettava työmarkkina- ja talouspoliittinen ympäristö auttoivatkin omalta osaltaan kannustamaan yritystoimintaa ja mahdollistivat pitkään jatkuneen taloudellisen kasvun, joka sulatti suuren osa työttömyydestä.
Rakenne
Tulpoliittinen kokonaisratkaisu on suomalaisessa työmarkkinapolitiikassa rakentunut virka- ja työehtosopimusjärjestelmän päälle mahdollistaen kattavan sopimisen kaikista työmarkkinoiden toiminnan kannalta relevanteista kysymyksistä, mukaan lukien työelämän lainsäädäntö ja veropolitiikka. Virka- ja työehtosopimukset neuvotellaan työnantajien ja työntekijöiden välisissä alakohtaisissa neuvotteluissa. Virka- ja työehtosopimukset säätelevät työn tekemisen reunaehtoja työajasta työn korvaamiseen saakka. Eri aloilla toimivat ratkaisut poikkeavat monesti toisistaan, ja alakohtaiset sopimukset ovat kuuluneet, ja tulevat kuulumaan, myös tuporatkaisuja solmivaan työmarkkinakenttään.
Alakohtaisten virka- ja työehtosopimusten neuvottelemisesta vastaavat akavalaisessa kentässä julkisen sektorin akavalaisten ryhmien pääsopijajärjestönä toimiva Julkisalan koulutettujen neuvottelujärjestö JUKO ja yksityisen sektorin Ylempien Toimihenkilöiden Neuvottelujärjestö YTN. Järjestäytymällä JUKOon ja YTN:öön akavalaiset liitot saavuttavat kattavan edustuksen alakohtaisten virka- ja työehtosopimusten solmimiseen, sekä neuvottelujen edellytyksenä olevan työtaisteluvoiman. Virka- ja työehtosopimusneuvotteluihin mahdollisesti liittyvien työtaistelutoimenpiteiden koordinointivastuussa ovatkin JUKO ja YTN. Työtaisteluvalmiuden ylläpitämisestä ja työtaistelutoimenpiteiden organisoimisesta osana JUKOn ja YTN:n työtaisteluita vastaavat akavalaiset liitot.
Neuvoteltaessa kaikkia palkansaajia koskevasta Tulopoliittisesta kokonaisratkaisusta kattavaan edustukseen päästään keskusjärjestö AKAVAn tasolla. AKAVAssa korkeakoulutetut ryhmät saavuttavat riittävän joukkovoiman voidakseen tasavertaisesti muiden työntekijäkeskusjärjestöjen, SAK:n ja STTK:n, kanssa neuvotella tuporatkaisuista ja edistää korkeakoulutettujen ryhmien yhteisiä intressejä.
AKAVAn rooli neuvotteluissa on vahvistunut talouden rakenteiden muuttuessa ja osaamisen merkityksen kasvaessa suomalaisessa työelämässä.
Uusi Tupo
Osana lamasta nousemisen strategiaa Suomessa ryhdyttiin voimakkaasti ja määrätietoisesti panostamaan koulutukseen ja tutkimukseen. Koulutusjärjestelmän nopealla laajentamisella vähennettiin työmarkkinoiden käytettävissä olevan väestön määrää ja samalla tuotettiin työvoimaa mm. nopeasti kehittyvälle teknologiasektorille. Suomen panostukset tutkimus- ja kehitystoimintaan sekä koulutukseen ovatkin jo vuosia olleet maailman kärkijoukossa.
Osaamisintensiivinen kasvu, talouden rakenteiden muutos ja korkeakoulutettujen määrän lisääntyminen muuttivat työmarkkinajärjestöjen keskinäistä dynamiikkaa. Aiemmin työntekijäjärjestöjen kenttää dominoineen SAK:n osuus järjestäytyneestä työvoimasta on tippunut jo alle puoleen kun taas erityisesti AKAVA on kasvanut voimakkaasti. Samalla niin valtiovalta kuin työnantajapuolikin ovat korostaneet osaamisen merkitystä Suomen kansainväliselle kilpailukyvylle.
Sekä SAK että STTK ovat perinteisesti kannattaneet ns. solidaarista palkkapolitiikkaa, johon ovat liittyneet absoluuttisina rahanarvoina määritellyt palkankorotukset. AKAVA taas on korostanut osaamisesta ja työtehtävien vaativuudesta palkitsemista prosentuaalisilla palkankorotuksilla. Vastaavasti järjestöjen näkemykset tuloverotuksen kohdentamisesta ovat heijastelleet niiden jäsenkunnan tulotasoa.
Erityisesti 1970-luvun vahvasti ”solidaarisen” palkkapolitiikan kaudella neuvottelujärjestelmä toimi johto- ja asiantuntijatehtävissä toimivien kannalta epäedullisella tavalla. Erityisesti valtiolla johto ja asiantuntijat menettivät selvästi asemiaan. Ratkaisut synnyttivät myös nykypäivään jatkuneen tilanteen, jossa valtion ja yksityisen sektorien palkkatasot ovat ns. kaksoisepätasapainossa. Sekä kunnallisen että valtiopuolen palkkaselvityksissä on todettu, että julkisella sektorilla vähemmän koulutetut ja ja alemmissa tehtävissä toimivat saavat korkeampaa palkkaa kuin vastaavissa tehtävissä yksityisellä sektorilla toimivat. Ylemmissä viroissa ja muuten vaativammissa asiantuntijatehtävissä julkisen sektorin palkkaus on taas selvästi jäänyt jälkeen yksityisen sektorin palkkatasosta.
Taloudellisen rakennemuutoksen muutettua järjestöjen välisiä valtasuhteita on Tupojen sisältö jatkuvasti lähestynyt akavalaisia tavoitteita. Voimassa olevassa tulopoliittisessa kokonaisratkaisussa AKAVAn ajamilla prosentuaalisilla palkankorotuksilla on merkittävä paino. Kuluvan vuoden kesäkuun alussa tullut korotus oli ensimmäistä kertaa tupohistoriassa kokonaisuudessaan prosenttimääräinen. Tämän linjan voi odottaa jatkuvan tulevaisuudessakin.
Uutta putkeen
Seuraavaan tulopoliittiseen kokonaisratkaisuun valmistautuminen on useimmissa työmarkkinajärjestöissä jo täydessä käynnissä. Tästä huolimatta seuraava neuvottelukierros tulee olemaan lyhyt ja intensiivinen. Tämä johtuu ensi maaliskuussa järjestettävistä eduskuntavaaleista, joiden tulosta kaikki osapuolet odottavat ennen neuvottelujen varsinaista aloittamista.
Paitsi lyhyet ja intensiiviset, neuvottelujen odotetaan olevan myös hyvin tiukat ja vaikeat. Elinkeinoelämän keskusliitto on tuolloin jo yli kaksivuotisen elinaikansa kuluessa saanut oman järjestökoneistonsa hyvään järjestykseen. EK:n kasvanut järjestövoima on näkynyt jo jonkin aikaa sen ottamina voimakkaina linjauksina suomalaisten työmarkkinoiden ja kolmikannan tulevaisuudesta. EK on vahvasti kyseenalaistanut tulopoliittisten kokonaisratkaisujen tarpeen ja hyödyllisyyden tulevaisuudessa, eikä ole välttämättä helposti taivuteltavissa uuden Tupon tekemiseen.
Lisäjännitettä neuvotteluille antavat ns. tupotyöryhmät, joihin viimeisissä tulopoliittisissa kokonaisratkaisuissa on siirretty vaikeimmat yksittäiset kysymykset. Työryhmät ovat monesti mahdollistaneet Tupojen synnyn sallimalla suurimpien erimielisyyksien pidemmän ja perusteellisemman neuvottelemisen. Pitkäaikainen työryhmätyöskentely on muutoinkin parantanut työmarkkinasuhteiden toimivuutta ja jatkuvuutta luomalla uusia rakenteita, joissa työmarkkinaosapuolet voivat jatkuvasti vaihtaa näkemyksiä yhteiskunnan, talouden ja työmarkkinoiden kehityksestä. Työryhmien tulevaisuudesta on kysymyksiä herättänyt se, että kuluvalla tupokaudella monet työryhmät eivät ole päässeet yhteisymmärrykseen niistä asioista, joista työryhmissä oli tarkoitus sopia. Osaltaan tupojen sopimista helpottanut työryhmäkäytännön puutteet, mikäli niitä ei saada korjattua seuraavissa neuvotteluissa, saattavat muodostua myös sopimuksen solmimisen esteiksi.
Yhtenä merkittävänä osa-alueena tulee olemaan myös ns. paikallisen sopimisen rooli osana seuraavaa tupokierrosta. EK ja AKAVA ovat molemmat painottaneet paikallisen sopimisen tärkeyttä, koska sovittaessa palkoista osin paikallisesti voidaan yrityksen kilpailukyky ja palkanmaksuvara ottaa yleissopimuksia paremmin huomioon. Elinkeinoelämä on kuitenkin suhtautunut hyvin kielteisesti AKAVAn vaatimiin parannuksiin mm. ylempien toimihenkilöiden luottamusmiesten asemassa, joita AKAVA pitää paikallisen sopimisen lisäämisen edellytyksinä. Periaatteellinen yksimielisyys asiassa tuskin riittääkään tuomaan paikallista sopimista selvästi nykyistä voimakkaammin tuponeuvottelujen piiriin, vaan asian edistäminen vaatii myös kaikkien osapuolten hyväksyttävissä olevaa kompromissia niistä rakenteellisista reunaehdoista, joissa paikallinen sopiminen tapahtuu.
Onko Tupoilla tulevaisuutta?
Tulopoliittisten kokonaisratkaisujen tulevaisuus tulee elimellisesti riippumaan siitä, missä määrin hyvin erilaisessa työmarkkinailmapiirissä rakentunut järjestelmä kykenee mukautumaan muuttuneeseen tilanteeseen. Lähes kaikilla neuvottelujen osapuolilla on syitä, joiden perusteella jokin muu malli, kuin keskusjärjestöjen ja valtion tekemät Tupot, olisi toimivampi ja tavoitteiden saavuttamisen kannalta edullisempi.
Elinkeinoelämälle paikallisen sopimisen voimakas lisääminen ilman työntekijöiden paikallisen sopimisen edellytysten parantamista sopisi erinomaisen hyvin, koska se vahvistaisi työnantajien neuvotteluasemaa suhteessa työntekijöihin. Monille korkeakoulutetuille ryhmille paikallisempi sopiminen saattaisi tuottaa ripeämmän palkkakehityksen kuin keskitetty ratkaisu. Työntekijäpuolella monet vahvat liitot taas pystyisivät nykyistä paremmin ulosmittaamaan oman järjestövoimansa myös jäsenistönsä palkkapusseihin.
Toisaalta pitkäjänteinen ja ennustettava palkkakehitys ja veroratkaisut helpottavat olennaisesti yritysten investointiratkaisujen tekemistä. Keskitetyt ratkaisut ovat myös siirtymässä suhteellisiin palkankorotuksiin, jolloin koulutettujen ryhmien palkkakehitystä voidaan parantaa ottamatta paikalliseen sopimiseen liittyviä riskejä. Lisäksi kolmikannan heikentäminen saattaisi heikentää erityisesti työntekijäliittojen vaikutusmahdollisuuksia poliittiseen päätöksentekoon.
Järjestelmän säilyminen vaatiikin sitä, että kaikkien osapuolten järjestelmälle asettamiin muutosvaatimuksiin kyetään vastaamaan ilman, että yksikään osapuoli kokee oman asemansa heikentyvän kohtuuttomasti. Neuvotteluosapuolten valtatasapainon voimakas muuttuminen aiheuttaa helposti sen, että valtaansa menettänyt osapuoli pyrkii ottamaan sen takaisin kovinkin keinoin. Lama-aikana vahvistuneesta tulopoliittisesta konsensuspolitiikasta on hyvin vaikea siirtyä kovin erilaiseen järjestelmään ilman, että vähintäänkin siirtymäkaudella nähdään huomattavasti enemmän työtaisteluita kuin mihin on viime vuosina totuttu. Konsensuksesta ei pääse kompromissiin kulkematta konfliktin kautta.
