Turvaa feikkisähköpostista
Helmikuun lopussa Ilta-Sanomat kertoi, että pääministeri Juha Sipilän mukaan media olisi urkkinut hänen terveystietojaan Trafista. Muiden tiedotusvälineiden jatkoselvittelyissä ilmeni, että Sipilän lentolupaa koskevia tietoja oli kysytty loppuvuodesta 2016 neljä kertaa. Trafin mukaan kaikki tietopyynnöt olivat asiallisia, eikä yhdessäkään yritetty urkkia yksityiskohtia Sipilän terveydestä.
Trafi kertoi, että tietoja olivat kyselleet kaksi toimittajaa Seiskasta, Suomen Kuvalehteen kirjoittava free-toimittaja sekä yksityishenkilö.
Jäin pohtimaan tietopyynnön tekijöiden julkistamista, sillä julkisuuslain mukaan tietopyynnön voi tehdä anonyymisti. Tästä periaatteesta ei ole jäljellä rippeitäkään, jos tiedonjanoiset paitsi kirjataan myös julkistetaan.
Lain mukaan ”tiedon pyytäjän ei tarvitse selvittää henkilöllisyyttään eikä perustella pyyntöään, ellei tämä ole tarpeen viranomaiselle säädetyn harkintavallan käyttämiseksi tai sen selvittämiseksi, onko pyytäjällä oikeus saada tieto asiakirjan sisällöstä” (julkisuuslain 13 §).
Kaikissa viranomaisissa tietoja ei pysty kysymään anonyymisti.
Yhden esteen muodostavat kopiomaksut. Kaikesta muusta paitsi käteisestä jää jälki, mutta harva virasto hyväksyy enää käteistä.
Ongelmaa ei ole, jos asiakirjasta ei peritä maksua. Valmiiksi sähköisessä muodossa olevasta asiakirjasta ei voi periä maksua, ja silloin asiakirjan voi saada mihin tahansa kekseliäästi nimettyyn feikkisähköpostiin.
Jos taas haluaa välttyä kopiomaksuilta ja käydä lukemassa asiakirjat viranomaisen luona, moniin virastoihin on turvallisuussyistä kulunvalvonta. Papereita ei siis pääse pläräämään, ellei todista henkilöllisyyttään. Omaan tonttiini kuuluvista viranomaisista voisin mainita esimerkkeinä oikeuskanslerinviraston, oikeusasiamiehen kanslian, oikeusministeriön, Poliisihallituksen ja Helsingin poliisin.
Miksi tietoja sitten pitäisi voida kysyä anonyymisti? No kuulkaas, ihan jo sen takia, että sellaisesta mahdollisuudesta on nimenomaisesti säädetty laissa. Tähän voisi laittaa pisteen ja lopettaa jutun tähän. Perustelen kuitenkin tarkemmin.
Tiedon pyytäjälle voi koitua erilaista harmia siitä, että tieto kyselystä leviää ympäriinsä. Erityisen suurta haittaa siitä on vaikkapa silloin, kun joku haluaa tutkia sen viranomaisen toimintaa, jonne hän joutuu tekemään tietopyyntönsä.
Minulla on muutama esimerkki – arvasitte aivan oikein – Aarnio-tapauksesta.
Kun aloimme vaivihkaa selvitellä Jari Aarnion ja Helsingin huumepoliisin tekemisiä keväällä 2013, kävin eräitä tarkistuksia varten tutkimassa Helsingin poliisin maksuliikennettä. Meille olisi ollut tärkeää, että olisimme voineet tehdä työtämme ilman, että tieto kyselyistämme leviää ympäriinsä. Vielä mitä.
”Jotain tekeillä. Toimittaja reinpotti käynyt tsiigaas jotain mun laskuja vuodelta 2003? Ja pomot tietty päästäneet sen”, viestitti Aarnio kaverilleen vain pari päivää käyntini jälkeen.
”Aika ikävää puuhaa”, kaveri kuittasi.
Kun tilasimme Aarnion ja hänen alaistensa nimikirjanotteita, tieto tästä levisi ympäri poliisia nopeammin kuin vihaviestit somessa.
Emme myöskään voineet olla varmoja, että Helsingin käräjäoikeuteen tekemämme tietopyynnöt olisi pidetty salassa. Tapahtuma-aikaan Aarnion tytär ja erään Aarnion alaisen läheinen työskentelivät käräjäoikeudessa.
Niinpä erään arkaluonteisen tietopyynnön tekemiseen jouduimme käyttämään bulvaania. Asiakirjaa pyysi kollega, jolla on yleinen nimi. Hän pyysi toimittamaan paperit kotiosoitteeseensa.
Pitäisikö siis viranomaisten selvittää, miten ne toteuttavat käytännössä laissa turvattua oikeutta anonyymiin tietopyyntöön? Sitä odotellessa taidan perustaa itselleni feikkisähköpostitilin.