Työaikalaki on sadan vuoden menestystarina

Reilu sata vuotta sitten, teollistumisen aamuhämärissä, paiskottiin töitä olan takaa. Pajoissa tehtiin pitkiä, jopa 16-tuntisia päiviä ympäri vuoden, lomia juuri pitämättä. Työajan lyhentämistä alettiin vaatia jo 1800-luvun lopulla, ja kahdeksan tunnin työpäivä oli työväenliikkeen keskeisimpiä tavoitteita.

Työaikaa lyhennettiinkin Suomessa heti itsenäisyyden alkuhuumassa. Vuosien 1917–1919 siirryttiin kahdeksantuntiseen päivään eli 48 tunnin työviikkoon.

– Vuoden 1917 laki on ensimmäinen yleinen työaika­lakimme. Lakialoitteen takana oli vain muutama ihminen, ja laki oli äärimmäisen edistyksellinen. Siinä oli vain 13 pykälää, mutta kaikki oleellinen silti mukana. Tuon lain perus­lähtökohtien mukaan eletään edelleen, sanoo Jaana Paanetoja.

Oikeustieteen tohtori Paanetoja on työ- ja elinkeinoministeriön työneuvoston päätoiminen sihteeri. Neuvosto tulkitsee muun muassa työaikaa, vuosilomaa ja työturvallisuutta koskevia lakeja.

Vuonna 1917 osattiin jo nähdä työsuojelun näkökulma, ja samalla ennakoitiin nykypäivän monipaikkaista työtä: lain mukaan työnantaja ei voinut antaa työtä kotiin tehtäväksi.

Kolme vuosikymmentä myöhemmin, 1946, lain uudistus tuplasi pykälien määrän 13:sta 26:een, mutta tämä ei juuri tuonut muutoksia käytännön elämään.

– Yritysten toiminta ja ihmisten elämä oli mukautunut kahdeksan tunnin työpäivään, ja sitä perusperiaatetta ei lähdetty muuttamaan, Paanetoja toteaa.

Toisaalta suurten muutosten puutetta perusteltiin myös sillä, että ei voitu tarkkaan tietää, mitä tulevaisuus tuo tullessaan.

– Siinä on hyvä viesti myös tämänhetkiselle lainsäädäntötyölle. Jos muutoksia halutaan tehdä, pitää osata katsoa myös kauas tulevaisuuteen, Paanetoja sanoo.

Viisipäiväinen työnteko ei hyydyttäisi tuottavuutta

Parin vuosikymmenen päästä oli aika uuteen askeleeseen, ja Kansainvälinen työjärjestö ILO olikin tehnyt jo 1930-luvulla sopimuksen 40-tuntisesta työviikosta.

– Asiaa alettiin valmistella Suomessa sotien jälkeen, ja sitä varten perustettiin komitea 1950-luvulla, kertoo Suomen Yrittäjien lainopillinen asiamies Atte Rytkönen.

– Silloin kuitenkin todettiin, että työajat olivat alle eurooppalaisen keskiarvon, ja taloudelliset edellytykset muutoksen tekoon eivät olleet suotuisat. Siksi ei esitetty työajan lyhentämistä vaan vuorotyösääntelyn joustavoittamista.

Asiat kehittyivät kuitenkin myös muita teitä: joillakin aloilla lyhennettiin työaikaa jo 1950-luvulla työehtosopimusten avulla. Lakiin muutokset tulivat seuraavan vuosikymmenen puolivälissä, kun ammattiliitot tekivät asian eteen töitä myös työtaistelutoimen­pitein.

Vuonna 1965 keskusjärjestöt sopivat työajan lyhentämisestä ja laki 40-tuntisesta viikosta astui voimaan vuoden 1966 alusta. Työaikaa lyhennettiin eri aloilla asteittain vuoteen 1970 asti, jolloin kaikki tekivät viisipäiväistä työviikkoa.

Vaikka työaika lyheni ansiotasoon vaikuttamatta, teknologia kehittyi, tuottavuus parani ja kustannuskilpailukykyä voitiin tukea oman valuutan devalvoinnin kautta. Työnantajat pystyivätkin hyväksymään työaikamuutokset.

– Kehitettiin uusia työtekotapoja, jotka auttoivat tuottavuuden kehittymisessä. Työaika ei välttämättä aina ole keskeisin asia, jos työ voidaan yritysten kannalta järjestää tarkoituksen­mukaisella tavalla ja tuottavuutta parantaa muilla keinoin, Rytkönen muistuttaa.

Työaika ei välttämättä aina ole keskeisin asia, jos työ voidaan yritysten kannalta järjestää tarkoituksen­mukaisella tavalla ja tuottavuutta parantaa muilla keinoin.

Muutos ei hyydyttänyt taloutta, sillä sekä tuottavuus että työntekijöiden reaaliansiot nousivat vuosikymmenen lopulla varsin reippaasti.

Tuore työaikalain uudistus ei katso tulevaisuuteen

Työaikalain tekeillä olevaa uudistusta ei Yrittäjissä kiitellä.

– Jos tavoite oli, että katsottaisiin tulevaisuuteen ja vastattaisiin yrityselämän tarpeisiin, esitys jää aika puutteelliseksi, Atte Rytkönen sanoo.

– Esitys ei yksinkertaista sääntelyä, ei vähennä kustannuksia eikä tuo työ­markkinoille rakenteellisia uudistuksia. Meidän tavoitteemme oli saada lakiin lisää joustavuutta ja yritys­kohtaisia ratkaisuja.

Yrittäjät olisivat halunneet myös järjestäytymättömille yrityksille todellisia mahdollisuuksia sopia asioista toisin kuin työehtosopimuksissa rajataan.

– Se, että paikallisesti sopiminen vaatii aina luottamusmiehen, mikäli työehtosopimus niin edellyttää, ei aseta ei-järjestäytyneitä yrityksiä samaan asemaan muiden yritysten kanssa. Se asettaa myös työntekijät eriarvoiseen asemaan sen mukaan, ovatko he järjestäytyneet liittoon vai ei.

Uudistuksessa katse horisonttiin

Uudistuksessa on TEMin Jaana Paanetojan mukaan edetty hieman liian nopeasti.

– Aikaa on kovin vähän ja erilaisia paineita kovin paljon. Esityksestä olisi tullut varmasti parempi, jos tarpeita olisi voitu kuunnella paremmin. Toisaalta olemassa olevalla lailla voidaan kenties edetä, jos tarpeita ei saada yhdistettyä uuteen lakiin.

Paanetoja muistuttaa, että lakia ei voida laatia yksinomaan tämän hetken tilanteeseen, saati taaksepäin katsoen.

Meidän pitäisi katsoa kymmenen tai jopa sata vuotta eteenpäin – itse asiassa kymmenessä vuodessa työelämä ehtii muuttua lopulta aika vähän

– Meidän pitäisi katsoa kymmenen tai jopa sata vuotta eteenpäin – itse asiassa kymmenessä vuodessa työelämä ehtii muuttua lopulta aika vähän.

Suurimmat paineet lakiuudistuksen sisällössä liittyvät lain säännöksistä vapautumiseen ja siihen, että jokainen voisi itse päättää työajoistaan. Uusien sukupolvien kasvaminen täysin vapaaseen työaikakulttuuriin ei kuitenkaan ole välttämättä paras vaihtoehto.

– Sääntely ja työpäivän pituuden rajaaminen ei tunnu työuran alussa niin merkitykselliseltä, mutta kun ikää kertyy, mieli saattaa muuttua.

Lue Lakimiesliiton näkemyksiä työaikalain uudistuksesta.