Suomen kansa on seurannut poikkeuksellista draamasarjaa jo kymmenen kuukauden ajan. Viimeinen osa tulee ulos kesäkuussa. Kysymyksessä ei ole kotimainen dekkari, vaan hallituksen ja työmarkkinajärjestöjen yritys päästä sopuun yhteiskuntasopimuksesta.
Viime vuoden syyskuussa pääministerin haastattelutunnilla Juha Sipilän ääni muuttui, kun toimittaja otti esiin sanan pakkolaki. Pääministeri tokaisi, että kaikki lainsäädäntö on pakottavaa. Kun kertaalleen neuvottelut hylännyt Palvelualojen ammattiliitto PAM lähti tiukoin ehdoin maaliskuussa neuvottelemaan Suomelle yhteiskuntasopimusta, Sipilä totesi: ”Toivottavasti tulppa lähtee paatista ja päästään eteenpäin.” Tästä syntyi pitkään vellonut keskustelu.
Neuvottelujen kulku on tehnyt hallaa kaikille osapuolille. Soutaminen ja huopaaminen ovat vieneet poliittista uskottavuutta sekä hallituksen kykyä viedä maata kohti paljonpuhuttua viiden prosentin kilpailukykyloikkaa.
Viime elokuussa näytti siltä, että yhteiskuntasopimus kariutuu. Syyskuussa Rautatientorille kerääntyi 30 000 suomalaista vastustamaan pakkolakeja. Tammikuussa sekä toivo että epätoivo elivät. Maaliskuussa jännitys huipentui, kun Sipilä osallistui yksittäisen järjestön PAMin kokoukseen taivutellakseen liiton takaisin neuvottelupöytään. Tämä on sopimusjärjestelmässä aivan uusi piirre.
Nyt pakkolakikeskustelu on kuopattu, ja kesäkuussa selviää, syntyykö yhteiskuntasopimus. Paineet ovat kovat, sillä Fitch Ratings laski Suomen luottoluokituksen AA+:aan. Vaikka Standard & Poor´s piti luokituksen ennallaan – niin ikään AA+:ssa – näkymät ovat huonot. Pelkkä yhteiskuntasopimus ei riitä, totesi vastikään muun muassa Suomen Pankin pääjohtaja Erkki Liikanen.
Ay-liikkeen valta puntarissa
Työoikeuden professori Seppo Koskinen Turun yliopistosta, yksityisoikeuden professori Niklas Bruun Helsingin yliopistosta sekä valtio-opin professori Ilkka Ruostetsaari Tampereen yliopistosta pitävät kaikki yhteiskuntasopimuksen alkuvaiheen eipäs
juupas -kangertelua valitettavana.
– Erityisesti harmittaa perustuslakivaliokunnan ja sen asiantuntijoiden populistinen arvostelu, pidän sitä kohtuuttomana. Myönteistä lain valmistelussa oli kuitenkin se, että siinä pyrittiin kunnioittamaan Suomen kansainvälisiä velvoitteita, kuten Kansainvälisen työjärjestö ILOn sopimuksia. Lainsäädännön tasoa on usein moitittu juuri siitä, että perustuslakivaliokunta on niin usein joutunut puuttumaan hankkeisiin, Niklas Bruun sanoo.
Hän toivoo, että järki voittaa ja yhteiskuntasopimus allekirjoitetaan kesäkuussa. Toistaiseksi kaikki on auki: neuvottelujärjestelmä voi osoittaa voimansa tai sitten tilanne karkaa käsistä.
Seppo Koskisen mielestä pakkolakien nostattama häly on ymmärrettävää, mutta hän pahoittelee tilanteesta syntynyttä poliittista peliä. Hän kaipaisikin voimakkaampaa poliittisen demokratian kunnioittamista. Tällä Koskinen tarkoittaa sitä, että eduskunnalla ja hallituksella täytyy olla päätäntävalta. Nyt se on hänen mielestään kateissa.
– Kun demarit eivät ole hallituksessa, ammattiyhdistysliike otti ohjat käsiinsä ja hallitus myötäili, Koskinen sanoo.
Ilkka Ruostetsaari tukee Koskista ja viittaa poliittisiin valta-asetelmiin.
– Ay-liike on jo pitkään ollut puolustusasemissa. Työantajapuoli on hallinnut työelämäkeskustelua tuomalla pöytään aloitteita, joihin palkansaajapuoli on useimmiten reagoinut sanomalla ei.
Työelämän kysymyksistä on tähän mennessä sovittu aina kolmikannassa. Pakkolakikeskustelussa korostui Ruostetsaaren mukaan hallituksen ahdas liikkumatila. Jos yhteiskuntasopimusta ei synny, hallitus joutuu etsimään muita keinoja.
– Mikä on ay-liikkeen valta jatkossa? Tähän mennessä se on vallan vastapainoksi kantanut vastuuta. Nyt halukkuutta tähän ei juuri ole ollut, Ruostetsaari painottaa.
Luottamus koetuksella
Työmarkkinajärjestöjen valta on Suomessa aina ollut poikkeuksellisen suuri, mutta nyt sen voi kärjistäen sanoa peitonneen poliittiset vallankäyttäjät maalein 100–0. Järjestövallan korostuneisuus näkyy Koskisen mukaan myös lainsäädäntötyössä.
– Näyttää siltä, että eduskunta ei saa itsenäisesti päättää asioista tilanteissa, joissa syntyy erimielisyyksiä, sanoo Koskinen.
Työnantajapuoli pyrkii keskitetyistä poliittisista ratkaisuista kohti paikallista sopimista. Käytännössä tämä merkitsee Ruostetsaaren mukaan sitä, että keskusjärjestöjen rooli supistuu. Samoilla linjoilla on myös Bruun.
Hän uskookin, että sopimisen suunta on kohti jonkinasteista hajautumista, kuten Ruotsissa. Siellä vientiala määrittelee linjan, mutta koordinointi on säilynyt keskitettynä. Samanlaista mallia on väläytelty myös meille, mutta vielä se on herättänyt pelkoa.
– Keskusjärjestöt pystyvät täällä samaan kuin naapurimaassakin, sanoo Bruun.
– Sopimisen malli muuttuu joka tapauksessa vähitellen, ja keskeinen kysymys onkin luottamus, Ruostetsaari sanoo.
Luottamusta on rapauttanut varsinkin se, miten neuvottelut yhteiskuntasopimuksesta lähtivät liikkeelle.
– Työnantajien rasituksia supistettiin ja lisättiin palkansaajapuolelle, joka puolestaan koki asetelman vinoksi ja nosti karvansa pystyyn. Lisäksi julkinen puoli pistettiin maksumieheksi, Ruostetsaari sanoo.
Pakkolakien jälkipyykki
Hallituksen aikomukset säätää työelämään pakkolakeja tulivat kaikille puun takaa. Sodan aikana sopimusneuvotteluja säännösteltiin palkan osalta, mutta normaaliaikana pakkolakeihin ei ole turvauduttu. Työmarkkinajärjestöt ärähtivät leikkauksista, säästöistä, veronkorotuksista ja ennen kaikkea vapaudesta määritellä työehtosopimusten rajoja.
Samaan aikaan lukuisat yliopistojen professorit ja tutkijat pohtivat muun muassa sitä, olisivatko pakkolait perustuslain vastaisia. Osa oli sitä mieltä, että lain säätäminen ei kaatuisi perustuslakiin, vaan pikemminkin
kansainvälisiin sopimuksiin, kuten Kansainvälisen työjärjestö ILOn ja EU:n perusoikeuskirjaan.
– Ihmisoikeustuomioistuimen mukaan Portugalin ja Kreikan heikennykset eivät rikkoneet ihmisoikeuksia, koska niillä oli riittävät taloudelliset syyt. Ihmisoikeustuomioistuimen ihmisoikeudet ovat heikommat kuin Suomen perusoikeudet, Koskinen perustelee.
Perustuslaki takaa oikeuden työhön, työntekijöiden suojelun ja sopimusvapauden sekä sitoo työllistämisvelvoitteiseen. Pakkolakikeskusteluun liittyy Koskisen mukaan monta perusoikeutta. Niitä pitäisi sovittaa yhteen ja vertailla keskenään. Nämä olisi arvioitu perustuslakivaliokunnassa.
– Pakkolaki ei välttämättä olisi ollut väliaikaisena ja tarkkarajaisena työllisyyttä turvaavana hankkeena perustuslain vastainen. Huono taloustilanne voi ylittää perustuslain, mutta kysymys kuuluukin nyt, mikä on tämä kipukynnys, Koskinen miettii.
**
Saako sopia paremmin?
Pakkolaki rajoittaa työmarkkinajärjestöjen vapautta määritellä työehtosopimusten rajoja. Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että työmarkkinajärjestöjen neuvottelu- ja sopimusoikeutta rajoitetaan. Päätökset eivät saisi ylittää pakkolain määräämiä rajoja.
Työlainsäädäntö on merkittävin osin pakottavaa, mutta maksimien määrittäminen synnytti pakkolakikeskustelun. Aikaisemmin on pakottavaa lainsäädäntöä käytetty vain minimimielessä.
Suomessa on hyvin harvoin säädetty työelämää koskevia väliaikaisia poikkeuslakeja. Sodan aikana sopimusneuvotteluja säännösteltiin palkan osalta. Tämä säännöstely jatkui sodan jälkeen vuoteen 1956 asti.
Perinteisesti länsimainen työlainsäädäntö on rakentunut ajatukselle, jonka mukaan vain minimit ovat pakottavia. Joskus työsuojelulakien yhteydessä on säädetty myös työajan lyhentämisestä.
Koska kolmikantaisuus ei pelannut, sitä ei voitu hyödyntää pakkolakien valmistelussa ja pieni piiri virkamiehiä valmisteli lait. Normaalisti asetetaan komitea, johon kuuluvat kaikkien järjestöjen edustajat sekä joukko puolueettomia asiantuntijoita. Tämän vuoksi lausuntokierroksella tuli kritiikkiä.
Kaikkien lakien säätämisessä ja hyväksymisessä pitäisi menetellä samalla tavalla.
Asiantuntijana Turun yliopiston työ- oikeuden professori Seppo Koskinen.
**
Teksti: Riitta Ekholm
Kuvitus: Pauli Salmi
