Alustus käsittelee eräitä nykyiseen sopimus- ja työrauhajärjestelmään liittyviä ongelmatilanteita muuttuvassa ympäristössä. Esille nousee myös työmarkkinajärjestöjen ja valtiovallan rooli ja näiden vastuunjako työmarkkinakonfliktien yhteydessä. Tarkastelun kohteena on myös viitekehys, jossa tämä toiminta tapahtuu ja siinä tapahtuneita keskeisiä muutoksia.
Sovittelija ei ratkaise vaan ehdottaa
Sovittelu on ollut tapana luokitella yhdeksi kolmesta työehtosopimustoiminnan osa-alueesta. Muut kaksi ovat työmarkkinaosapuolten keskinäiset neuvottelut ja niihin liittyvät sopimukset sekä työtuomioistuinmenettely. Sovittelu eroaa jyrkästi tuomioistuinmenettelystä ja välimiesmenettelystä. Siinä missä tuomioistuimella tai välimiesoikeudella on lakiin perustuva oikeus ratkaista ja tuomita, mitä asiassa on oikeana pidettävä, voi sovittelija ainoastaan tehdä ehdotuksia osapuolille. Tämä tehtävä ja sen luonne on hyvin määritelty työriitojen sovittelusta vuonna 1962 säädetyssä laissa (11 §) seuraavasti: Sovittelutoimessaan sovittelijan on, otettuaan perusteellisesti selkoa riidasta ja sen arvosteluun olennaisesti vaikuttavista seikoista sekä riitapuolten vaatimuksista, koetettava saada riitapuolet täsmällisesti määrittelemään riitakohdat ja rajoittamaan ne mahdollisimman vähiin sekä pyrittävä johtamaan riitapuolet sovintoon lähinnä heidän omien ehdotustensa ja tarjoustensa perusteella, joihin sovittelijan on ehdotettava sellaisia myönnytyksiä ja tasoituksia, mitä tarkoituksenmukaisuus ja kohtuus näyttävät vaativan. Siteerattu lainkohta sopinee yleisemminkin hyväksi ohjeeksi sovittelutoiminnalle. Työriitojen sovitteluun liittyy moniin muihin sovittelumuotoihin verrattuna huomattavan suuri yhteiskunnallinen intressi, jonka vuoksi tätä sovittelumuotoa on erityisellä lailla säädelty. Siihen on sisällytetty yhteiskunnan intressien vuoksi myös sellaisia menettelyä koskevia normeja, joilla pyritään suojaamaan ulkopuolisia tahoja konfliktin vaikutuksilta. Määräykset toimivat samalla myös osapuolten hyväksi varsinkin silloin, kun riita onnistutaan sopimaan jo ennen työtaistelun puhkeamista. Nykyinen laki on keskeisiltä periaatteiltaan vuoden 1946 työriitalain peruja. Vuoden 1962 laki toi mukanaan valtakunnansovittelijan viran, kun aikaisemmin sovittelusta olivat vastanneet piirisovittelija. Tänä vuonna hyväksytyllä lainmuutoksella uudistettiin sovittelutoimen organisaatiota ja resursseja ja luovuttiin piirisovittelijajärjestelmästä, mutta keskeiset sovittelun menettelytavat ja periaatteet tai yleisemmin lausuttuna juridinen perusta ovat vuosilta 1946 ja 1962 peräisin. Todettakoon vielä, että samoihin aikoihin kuin työriitojen sovittelulaki vuonna 1946 hyväksyttiin säädettiin myös työehtosopimuslaki ja laki työtuomioistuimesta. Työehtosopimuslain rinnalle säädettiin vuonna 1970 valtion virkaehtosopimuslaki sekä kunnallinen virkaehtosopimuslaki, jolloin julkiselle sektorille samalla annettiin laillinen työtaisteluoikeus. Julkisen sektorin työtaisteluoikeus rajattiin kuitenkin kapeammaksi kuin yksityisellä sektorilla. Virkaehtosopimuslait rajaavat sovittavat asiat vain varsinaisiin palvelussuhteen ehtoihin. Sellaisina ei valtion virkaehtosopimuslain 2 §:n mukaan pidetä esimerkiksi virastojen ja laitosten johtamiseen tai organisointiin kuuluvia asioita. Sopiminen ei ole sallittua myöskään virkojen kelpoisuusehdoista eikä eläkkeistä. Muuhun palvelussuhdetta koskevaan työtaistelutoimenpiteeseen kuin työsulkuun tai lakkoon ei saa ryhtyä ( 8§). Myötätuntotyötaistelut ovat kokonaan kiellettyjä. Kunnalliseen virkaehtosopimuslakiin sisältyvät periaatteet ovat asiallisesti saman sisältöisiä. Virkaehtosopimuksille on tyypillistä laaja henkilöllinen soveltamisala. Sopimukset ulottuvat yleensä korkeimpiin virkoihin asti, poikkeuksena työnantaja-asemassa olevat virkamiehet. Yksityisellä sektorilla työehtosopimukset koskevat useimmilla aloilla työntekijöitä ja toimihenkilöitä , eräillä aloilla myös ylempiä toimihenkilöitä, mutta eivät ylimpiä johtotehtäviä.
Muuttunut ympäristö
Kansainvälistyneessä, verkottuneessa ja tietotekniikkaan kaikkialla tukeutuvassa yhteiskunnassa työtaistelujen heijastusvaikutukset voivat ulottua laajalle. Elinkeinoelämän ja julkisen sektorin rakenteet ja palvelut ovat monipuolistuneet. Julkisen sektorin palveluja on liikelaitostettu, yhtiöitetty tai ulkoistettu. Kuten viime päivien uutisista olemme voineet todeta, tämä kehitys tulee jatkumaan mm. EU:n vapaata kilpailua koskevien päätösten johdosta.On myös tapahtunut merkittävää siirtymää palvelujen suuntaan myös perinteisen teollisuuden piirissä. Palvelut olivat menneinä aikoina lähes kokonaan kotimaisia, mutta tälläkin alueella kansainvälinen tarjonta on lisääntynyt. Konfliktitilanteissa kysymyksiä joudutaan pohtimaan ja vertailemaan monista näkökulmista ja toisinaan myös perus- ja muiden oikeuksien ristiriitatilanteen kannalta. Muutosympäristöön voidaan lukea monia muitakin asioita kuten esimerkiksi EU-jäsenyys ja euron käyttöönotto. Jokainen voi mielessään helposti hahmottaa sen nopean ja syvälle yhteiskunnan rakenteisiin ulottuneen muutosprosessin , joka on tapahtunut sodan jälkeisenä aikana ja kiihtynyt viime vuosikymmeninä. Merkittävä muutos on tietysti myös Elinkeinoelämän keskusliiton parin vuoden takainen linjaus, jolla se päätti jatkossa neuvotella työehtosopimuksista liittokohtaisesti eikä enää ollut valmis tulopoliittisiin kokonaisratkaisuihin. Ruotsissa oli tehty vastaavantyyppinen päätös vuonna 1990. EK viestitti, että työehtosopimuksissa tuli aikaisempaa paremmin huomioida alojen erilaiset tarpeet ja palkanmaksukyky, ja paikallista sopimista tulisi aikaisempaa enemmän suosia. Tupo-ratkaisut eivät järjestön kannanottojen mukaan tarjonneet tähän riittäviä mahdollisuuksia. Työelämää säätelevässä normistossa on myös tapahtunut työriitojen sovittelulain voimassaoloaikana useita merkittäviä uudistuksia: työsopimuslaki viimeksi vuonna 2001, yhdenvertaisuuslaki vuonna 2004, lait yhteistoiminnasta yrityksissä, valtiolla ja kunnissa viimeksi vuonna 2007, työaikalaki vuonna 1996 ja vuosilomalaki vuonna 2005 sekä eläkelainsäädäntö viimeksi vuonna 2006. Luetteloa voisi jatkaakin, mutta mainitut esimerkit jo kertonevat, että työelämää koskevaa lainsäädäntöä on laajalti päivitetty. Sen sijaan sovittelutoimen sisällölliseen lainsäädäntöön, toisin sanoen sen keskeiseen juridiikkaan ei ole tehty muutoksia kymmeniin vuosiin.
Työriitojen sovittelulakia uudistetaan
Kun työriitojen sovittelulaki täytti 40 vuotta, kysyin Työoikeudellisen yhdistyksen vuosikirjaan kirjoittamassani artikkelissa, onko tuonikäisen lain voimassaolo merkki lain erinomaisuudesta vai uudistamisen tarpeesta. Kysymys voidaan hyvin tänäänkin esittää. Itse olen taipuvainen avoimin mielin tutkimaan uudistamisen mahdollisuuksia ja siihen on myös käytännössä tilaisuus keskusjärjestöjen asettamassa työryhmässä. Viime vuoden lopulla työmarkkinoiden keskusjärjestöt perustivat työryhmän, joka aluksi koostui samoista henkilöistä kuin edellä mainittua sovittelutoiminnan organisaatiouudistusta valmistellut työryhmä. Asettamiskirjelmän otsikoksi oli kirjattu ”Työmarkkinat muuttuvat, tavoitteena toimiva ja vakaa sopimus- ja työrauhajärjestelmä”. Kirjelmässä todetaan myös yleisellä tasolla toimintaympäristön muutokset. Maan hallitus oli kehottanut työmarkkinaosapuolia keskenään arvioimaan työrauhajärjestelmän toimivuutta. Työryhmän asettamisella hallituksen kehotusta lähdettiin käytännössä toteuttamaan.Työryhmän tehtävänä on esittää toimintaympäristön muutosta koskeva analyysi ja siihen perustuvat uudistusehdotuksensa työmarkkinoiden keskusjärjestöille kuluvan vuoden loppuun mennessä. Työryhmän perustamisasiakirjan mukaan tavoitteena on ”edistää vakaata, ennakoivaa, tasapainoista ja häiriötöntä sopimustoimintaa”. Päädytäänkö lopulta uusiin ehdotuksiin ja johtavatko ne kolmikantaiseen valmisteluprosessiin, se jää myöhemmin nähtäväksi. Työryhmän tehtävä on erittäin haastava. Työryhmä on muun muassa pyrkinyt selvittämään sopimus- ja työrauhajärjestelmään liittyviä ongelmia sekä järjestöjen erilaisia näkemyksiä viime keväänä suorittamallaan laajalla kyselyllä sekä palkansaajajärjestöjen että työnantajajärjestöjen piirissä.
Nauttiiko työtaisteluoikeus perustuslain suojaa?
Työtaisteluoikeutta pidetään länsimaisissa demokratioissa keskeisenä oikeutena, joka perustuu kansalliseen lainsäädäntöön ja jota koskevat myös eräät kansainväliset sopimukset. Meillä työtaisteluoikeus on johdettu perustuslain yhdistymisvapaudesta ja säädetty tarkemmin asianomaisissa laeissa. Perustuslain 13 §:ssä todetaan:
Kokoontumis- ja yhdistymisvapaus
Jokaisella on yhdistymisvapaus. Yhdistymisvapauteen sisältyy oikeus ilman lupaa perustaa yhdistys, kuulua tai olla kuulumatta yhdistykseen ja osallistua yhdistyksen toimintaan. Samoin on turvattu ammatillinen yhdistymisvapaus ja vapaus järjestäytyä muiden etujen valvomiseksi. Tarkempia säännöksiä kokoontumisvapauden ja yhdistymisvapauden käyttämisestä annetaan lailla. Kysymys siitä, onko työtaisteluoikeus sellainen perusoikeus, joka nauttii perustuslain statusta ja suojaa, nousee aika ajoin keskustelun kohteeksi. Asiasta käydään kiivastakin väittelyä varsinkin tilanteissa, joissa jokin yhteiskunnan keskeisiä toimintoja uhkaava tai kansalaisten perusoikeuksia vaarantava työtaistelu on alkamassa. Eduskunnan perustuslakivaliokunta on joutunut pohtimaan tätä kysymystä aika ajoin ja viimeksi Tehyn joukkoirtisanoutumisen yhteydessä syksyllä 2007, jolloin eduskunta käsitteli lakiesitystä potilasturvallisuuden turvaamisesta mainitussa työtaistelutilanteessa. Työtaistelua katsottiin voitavan rajoittaa tavallisessa lainsäätämisjärjestyksessä, koska asiaan liittyi painavia potilasturvallisuuteen liittyviä syitä. Lakiin sisältyi myös ehtoja poikkeustoimenpiteiden määräaikaisuudesta. Työhön velvoittava määräys oli mahdollista antaa kahdeksi viikoksi kerrallaan ja määräyksen toistokertoja oli rajoitettu. Erityinen peruste tavalliselle laille oli siis olemassa. Vakavat konfliktit vaativat nopeita ratkaisuja, ja tämä koskee tietysti myös eduskuntakäsittelyä. Lakiesitykset pyritään laatimaan niin, että perustuslainsäädäntöjärjestykseen ei tällöin tarvitse turvautua. Vaatimus 5/6 enemmistön saamiseksi nopeutetun käsittelyn taakse olisikin vaikeata ellei suorastaan mahdotonta. Ehkä tämä on riittävä vastaus koskien työtaisteluoikeuden juridista statusta ja jääköön asian laajempi teoreettinen pohdiskelu valtiosääntöoikeuden tutkijoille ja asiantuntijoille. On syytä korostaa, että on eri asia puuttua työtaistelun toimeenpanemiseen kuin säätää lailla sopimuksen ehdoista. Normaalioloissa ei meillä näin olekaan toimittu. Käytäntö on toisenlainen esimerkiksi Tanskassa ja Norjassa, joissa poliittisin päätöksin on usein otettu kantaa työtaistelun ohella myös riidan kohteeseen. Tanskassa parlamentti on määrännyt esimerkiksi sovintoesityksen sisällön noudatettavaksi työehtosopimuksena tai pidentänyt päättyneen työehtosopimuksen voimassaoloa samalla, kun työtaistelu on julistettu kielletyksi. Norjassa puolestaan on voimassa käytäntö, että työmarkkinakonflikti voidaan viedä toisen osapuolen vaatimuksesta välimiesoikeuden ratkaistavaksi. Tämä poikkeaa tavanomaisesta välimiesmenettelystä siten, että se ei perustu osapuolten tekemään välityssopimukseen, vaan yhteiskunnan päätöksiin. Yhteiskunnan rooli ja vallitseva käytäntö Ruotsissa muistuttaa työtaistelukysymyksissä pitkälti oman maamme käytäntöjä.
Eduskunnan rooli työtaisteluissa
Eduskunnan puuttuminen työtaisteluun on normaalioloissa poikkeuksellista. Yleisin tapa, jolla yhteiskunta reagoi yhteiskunnan elintärkeitä toimintoja vaarantaviin työtaistelu-uhkiin on työtaistelun kieltäminen määräajaksi. Työ- ja elinkeinoministeriö voi valtakunnansovittelijan esityksestä kieltää työtaistelun toimeenpanon enintään 14 vuorokauden ajaksi silloin, kun työtaistelun katsotaan kohdistuvan yhteiskunnan elintärkeisiin toimintoihin. Lisäedellytys tällaiselle päätökselle on, että lykkäys on tarpeen riittävän neuvotteluajan varaamiseksi sovittelulle. Julkisella sektorilla on vielä mahdollisuus lykätä työtaistelua lisäksi vuorokaudella. Asian saattaminen virkariitalautakunnan käsiteltäväksi merkitsee työtaistelun alkamisen lykkääntymistä automaattisesti kahdella viikolla alunperin ilmoitetusta työtaistelun alkamisajankohdasta (Valtion virkaehtosopimuslaki 3:17, kunnallinen virkaehtosopimuslaki 3:18). Poikkeusoloissa, kuten esimerkiksi 40- ja 50-lukujen hinta- ja palkkasäännöstelyn aikana valtiovallan säätely oli syvälle käyvää ja monin tavoin työmarkkinatoimintaa rajoittavaa. Kuten hyvin muistetaan, säännöstelyn loppuessa työmarkkinapaineet purkautuivat vuoden 1956 yleislakkoon. Mutta esimerkiksi nykyisessä ongelmallisessa taloustilanteessa ei palkka- tai muuhun säännöstelyyn valtiovallan puolelta ole nähty tarvetta eikä sellaista liene edes harkittu. Eri asia on, että valtiovalta on esittänyt omia näkemyksiään ja toiveitaan työmarkkinaosapuolille koskien seuraavien työmarkkinaratkaisujen linjauksia. Mutta näin on tapahtunut vuosikymmenien ajan ja etenkin tulopoliittisten ratkaisujen yhteydessä. Tässä yhteydessä on ehkä syytä hieman tarkastella myös toista, melko tuoretta esimerkkiä yhteiskunnan väliintulosta. Se liittyy Rajavartioliiton ja rajavartiolaitoksen väliseen konfliktiin kesällä 2005. Tuolloin työtaistelun vaikutuksia arvioitaessa oli kysymys muun muassa ihmisten turvallisuudesta ja maamme kansainvälisten rajavalvontaan ja turvallisuuteen liittyvien sitoumusten täyttämisestä. Rajavartioliitto oli käynnistänyt vaiheittain etenevän työtaistelun alkukesästä, ja lakko olisi kaikilta osin toteutuessaan jatkunut elokuulle asti. Samoihin aikoihin maamme oli yleisurheilun maailmanmestaruuskilpailuiden järjestäjänä. Kisojen arvioitiin aiheuttavan Suomen mittakaavassa ja jopa kansainvälisesti katsoen mittavat turvatoimet. Lakiesityksessä todettiin muun muassa, että valtion virkaehtosopimuslain mahdollistaman suojelutyön teettäminen ei ollut siinä tilanteessa riittävää. Virkaehtolainsäädännössä määritellään suojelutyöksi sellainen työ, jonka suorittaminen työtaistelua toimeenpantaessa on välttämätöntä kansalaisten hengen tai terveyden vaarantumisen ehkäisemiseksi taikka sellaisen omaisuuden suojelemiseksi, joka työtaistelun johdosta erityisesti vaarantuu. Poikkeuslaki taas perustui siihen ajatukseen, että työtaistelun ulkopuolella olevaa henkilöstöä voitiin silloisissa erityisissä olosuhteissa ja tiettynä ajanjaksona (10.7.–14.8.2005) määrätä suorittamaan rajavartiolaitoksesta annetussa laissa tarkoitettuja tehtäviä normaalia suojelutyötä laajemmassa mitassa. TEHY-konfliktiin liittyvä laki ehdittiin säätää ennen joukkoirtisanoutumisen toteutumista, mutta rajavartioston toiminnan turvaamiseksi säädettävän lain käsittely keskeytyi, kun asiassa saavutettiin sovinto. Yhteinen piirre kummallekin lainsäädäntöhankkeelle oli, että niillä ei puututtu työ- tai virkaehtojen tulevaan sisältöön, vaan ainoastaan tähdättiin työtaistelun aiheuttamien terveys- tai turvallisuusriskien rajoittamiseen. Edellä mainitut työtaistelu-uhat aiheuttivat laajan mediajulkisuuden ohella vilkasta jälkipuintia niin poliittisten päättäjien kuin järjestöväen piirissä. Poliitikot pitivät kohtuuttomana sitä, että he joutuivat ratkomaan työtaisteluiden rajoja ja kokivat muutoinkin joutuneensa hankalaan välikäteen näissä konflikteissa. Myös järjestöväen piirissä alkoi vakava keskustelu siitä, miten vastaisuudessa voitaisiin välttyä tämänkaltaisilta yhteentörmäyksiltä yhteiskunnan kanssa. Keskusjärjestöt ovat käyneet neuvottelujakin työtaisteluiden pelisäännöistä näiden tapausten jälkeen, mutta eivät ole päässeet yhteisiin näkemyksiin ainakaan toistaiseksi. Nämä keskustelut ovat liittyneet erityisesti hengen ja terveyden suojaamiseen lakkorajoja määriteltäessä.
Järjestöriidat lisärasitteena
Viime vuosien työmarkkinakonflikteihin on enenevässä määrin liittynyt järjestö- ja sopimusrajoja koskevia erimielisyyksiä. Osaltaan niistä johtuen myös työ- tai virkaehtosopimusta koskevat neuvottelut ovat käyneet varsin hankaliksi. Tämä ilmiö on varsin tuttu myös sovittelussa, eikä liene enempää uutinen kuin yllätyskään, että myös edellä mainitsemissani kahdessa konfliktissa oli tällainen ulottuvuus. Työehtosopimusten rajariitaongelman merkitys on myös tiedostettu järjestöjen piirissä. Keskusjärjestöt yhtä lukuun ottamatta allekirjoittivat 15.5.2008 sopimuksen järjestö- ja sopimusrajojen seuranta- ja ennakointimenettelystä. Menettelyä kutsutaan konsiliaatioksi, ja järjestöt ovat nimenneet järjestötaustaisia senioriedustajiaan käsittelemään järjestöjen tai sopimusten rajariitoja. Konsiliaattoreilla ei ole kiistanalaisessa asiassa ratkaisuvaltaa, mutta he voivat antaa suosituksen järjestöille. Tästä toimintatavasta on vielä liian aikaista tehdä arvioita, kun vasta yksi asia on käsitelty menettelyssä. Tiedossa kuitenkin on, että rajariitojen määrä on huomattava ja ne ovat usein erittäin vaikeasti ratkaistavia.
Työnantajat ja –tekijät vaihtavat leiriä
Yleissitovuutta koskeva säännös on jo edellisessä työsopimuslaissa ollut olemassa. Sitä on vuoden 2001 työsopimuslaissa ja sen yhteydessä annetussa laissa yleissitovuuden vahvistamisesta täsmennetty sekä luotutoimielimet ja menettelytavat työehtosopimuksen yleissitovuuden vahvistamiseksi. Niinpä saattaisitoiveikkaasti olettaa, että kysymys sovellettavasta työehtosopimuksesta olisi näiltä osin kunnossa eikä yritys joutuisi yleissitovaa työehtosopimusta noudattaessaan työtaistelutoimenpiteiden kohteeksi. Monelle yritykselle on silti tullut yllätyksenä työtaisteluilmoitus. Yleissitova työehtosopimus ei nimittäin suojaa työtaistelua vastaan. Ristiriitatilanteita voi syntyä esimerkiksi silloin, kun yrityksen piirissä tapahtuu sellaista tavanomaisesta poikkeavaa järjestäytymistä, joka ei ole tyypillistä kysymyksessä olevalla toimialalla. Sovittelussa yleissitovuus on epäilemättä yksi lähestymistapa ja viitekehys, mutta siihen vetoamalla ei sopimusta välttämättä synny. Yritys voi siis joutua työtaistelun kohteeksi, vaikka se noudattaisi valtakunnallista yleissitovaa työehtosopimusta. Toisaalta vasta solmimalla työehtosopimuksen tai liittymällä työnantajaliittoon se pääsee työrauhavelvoitteen piiriin. Ammattijärjestölle taas on etua sopimuksesta, koska se määrittelee ammattiosaston edustajien aseman ja parantaa edunvalvonnan edellytyksiä Käsitys yrityksessä sovellettavasta yleissitovasta työehtosopimuksesta saattaa olla tulkinnanvarainen. Myös tämä seikka johtaa toisinaan konflikteihin. Yleissitovuus ei sitä paitsi koske kaikkia aloja eikä yrityksiä. Yleissitovuuden sivuuttaa joka tapauksessa valtakunnallisen ammattijärjestön kanssa solmittu työehtosopimus, johon työnantaja on sidottu (TyösopimusL 2:7 3.mom.). Viime vuosina on sovitteluun tullut muutama työriita, jossa työnantaja on päättänyt vaihtaa työnantajaliiton jäsenyyttä ja samalla ilmaissut ryhtyvänsä noudattamaan uuden jäsenyyden edellyttämää työehtosopimusta.Yrityksessä toimiva ammattiliitto ja sen valtakunnallinen emojärjestö ovat tällöin ryhtyneet erilaisiin vastatoimenpiteisiin mukaan lukien työtaistelu-uhkan käyttö. Tilanne on sovittelussa monin tavoin hankala. Työnantajaliitto on hankalassa asemassa, jos sen kanssa työehtosopimuksen solmineella ammattiliitolla ei ole edustavuutta eli käytännössä riittävästi jäseniä kyseisen yrityksen piirissä. Yrityksen uuden työnantajaliiton mahdollisuudet tarjota tukea ovat yritykselle silloin varsin rajalliset. Yrityksessä edustettuna oleva ammattiliitto ilmoittaa samalla edelleen ajavansa jäsentensä etuja kuten ennenkin ja pyrkii torjumaan uuden työehtosopimuksen tuomat muutokset. Samanaikaisesti ammattijärjestöt käyvät kovaa tiedotussotaa siitä, kumman solmima työehtosopimus on anteliaampi. Tämäntapaisten kiistojen lopputulokset eivät välttämättä edusta työoikeuden linjakkaan soveltamisen parhaita esimerkkejä. Sopimusten ja työnantajajärjestön vaihto on parhaiten onnistunut silloin, kun järjestäytyminen on seurannut yrityksen toimialan muutoksia. Hieman samantapaisiin tilanteisiin törmätään sovittelussa, kun yritys ulkoistaa toimintojaan. Se johtaa usein kiistoihin sovellettavasta työehtosopimuksesta. Tämänkaltaisten yrityskohtaisten kiistojen luonne on usein hyvin periaatteellinen ja voivat sisältää järjestöjen arvovaltaan ja asemaan vaikuttavia elementtejä.
Järjestöjen oma vastuunotto työrauhan takeena
Se toimintaympäristö, jossa nykyinen työrauhajärjestelmä on syntynyt, on vuosien saatossa perusteellisesti muuttunut. On hyvin myönteistä, että valtiovalta ja keskusjärjestöt nyt ovat yhteisymmärryksessä päättäneet käynnistää näiden kysymysten selvittämisen. Mitä suuremman vastuun järjestöt itse ottavat sopimus- ja työrauhajärjestelmän kehittämisestä, sitä kestävämpiä ja toimivampia tuloksia voidaan odottaa ja valtiovallan tarve puuttua työmarkkinatoiminnan ongelmiin vähenee. Valtioneuvostoa velvoittaa perustuslain mukaisten oikeuksien varjelu ja sitä ohjaa lisäksi muun muassa sen periaatepäätös yhteiskunnan elintärkeiden toimintojen turvaamisesta vuodelta 2006. Miten nämä yhteiskunnan velvoitteet onnistutaan jatkossa sovittamaan yhteen sopimus- ja työrauhajärjestelmän kanssa, on todella suuri haaste työmarkkinaosapuolille. Se, miten tässä vaativassa tehtävässä onnistutaan, heijastuu myös laajalle yhteiskuntaan. Väliotsikot ovat Lakimiesuutisten toimituksen laatimia
