Työsuhdekeksintösääntely muuttuu korkeakouluille oma keksintölakinsa

Arkistot

07.01.2014

Työsuhdekeksintösääntely muuttuu
Korkeakouluille oma keksintölakinsa

Korkeakoulukeksinnöistä annettu lakiesitys pyrkii kannustamaan keksintöjen kaupallistamista ja parantamaan hankkeisiin osallistuvien yritysten asemaa. Samalla on määrä turvata keksijöille oikeudenmukainen osuus lisäarvosta – vaikkakaan kohtuullista korvausta ei esityksessä ole määritelty.

Teksti Karri Puustinen

Hallituksen esitys laiksi oikeudesta korkeakouluissa tehtäviin keksintöihin sekä laiksi oikeudesta työntekijän tekemiin keksintöihin annetun lain muuttamisesta (HE 259/2004) annettiin Eduskunnalle joulukuun 2004 alussa. Lakiehdotuksen voimaantullessa työ- ja virkasuhteissa tehtyjä keksintöjä koskeva sääntely muuttuu periaatteessa hyvinkin voimakkaasti, kun korkeakoulut erotetaan lopullisesti työsuhdekeksintölain soveltamisalasta.

Voimassaolevan työsuhdekeksintölain 1 § 3 mom. nimenomaisen poikkeussäännöksen mukaisesti yliopiston, korkeakoulun tai vastaavanlaisen tieteellisen opetuslaitoksen opettajaa tai tutkijaa ei pidetä laissa tarkoitettuna työntekijänä eikä lakia myöskään sovelleta heidän tekemiinsä keksintöihin. Lakia säädettäessä lähtökohtana oli elinkeinoelämän piirissä tehtävän tutkimuksen tulosten kanavoiminen työnantajille ja tutkijapoikkeuksella haluttiin samalla varmistaa vapaan yliopistotutkimuksen erityisasema. Ammattikorkeakoulujen opettajat tai muu henkilöstö eivät kuulu poikkeuksen soveltamisalaan. Yliopistoissa tutkijat ja opettajat kuuluvat poikkeuksen soveltamisalaan, mutta yliopistojen muuhun henkilöstöön on sovellettava työsuhdekeksintölakia.

Hallituksen esitys pohjautuu pääpiirteissään kauppa- ja teollisuusministeriön asettaman Yliopistokeksintötyöryhmän mietintöön.(1) Valmistelun lähtökohtana oli korkeakouluja varten suunniteltu ja niiden elinkeinoelämästä poikkeavat toimintatavat huomioonottava erityislaki, joka eräistä merkittävistä eroista huolimatta seuraisi työsuhdekeksintölain periaatteita silloin, kun mahdollista.

Tavoitteena oli laki, joka korjaisi korkeakouluhenkilöstön epäyhtenäisen kohtelun ja selkeyttäisi korkeakoulukeksintöjen oikeudellista asemaa. Samalla pyrittiin turvaamaan innovaatiotoiminnan kannustavuus sekä korkeakoulujen että tutkijoiden näkökulmasta: jotta korkeakoulut lähtisivät tosiasiallisesti mukaan kaupallistamistoimintaan, on niiden saatava osansa toiminnasta syntyvästä tuotosta. Toisaalta keksijöille on turvattava oikeudenmukainen osuus heidän tekemiensä keksintöjen tuomasta lisäarvosta.

Keksintöoikeuksia koskeva lainsäädäntö ei yksinään ratkaise kaikkia korkeakoulukeksintöjen kaupallistamisessa olevia ongelmia. Korkeakoulujen on kehitettävä omaa toimintaansa uusiutuvaa toimintaympäristöä vastaavasti. Samalla yritysten on otettava huomioon korkeakoulujen tehtävät tieteellisen tutkimuksen ja korkeimman opetuksen tarjoamisessa. Keksintöoikeuksien selkeyttäminen parantaa kuitenkin hankkeisiin osallistuvien yritysten asemaa, kun yritysten ei tarvitse neuvotella keksinnöistä mahdollisesti useiden keksijöiden kanssa.

Keskeiset ehdotukset

Työsuhdekeksintölakiin tehtäisiin uuden korkeakoulukeksintölain edellyttämät muutokset. Lain 1 §:n tutkijapoikkeus laajennettaisiin korkeakoulupoikkeukseksi ja kaikkiin suomalaisten korkeakoulujen palveluksessa oleviin henkilöihin sovellettaisiin muutoksen jälkeen korkeakoulukeksintölakia. Samalla työsuhdekeksintölautakunnan toimivaltaa laajennettaisiin kattamaan myös korkeakoulukeksinnöt.

Ehdotetussa korkeakoulukeksintölaissa keksinnöt jaotellaan niiden syntyolosuhteiden mukaisesti 1) avoimessa tutkimuksessa, 2) sopimustutkimuksessa ja 3) muissa tilanteissa syntyneihin keksintöihin. Avoin tutkimus vastaa pitkälti perinteistä vapaata yliopistotutkimusta ja kattaa lisäksi kaiken sellaisen tutkimuksen, joka toteutetaan korkeakoulun omien toimintamenomäärärahojen turvin ilman ulkopuolisia yhteistyökumppaneita. Ulkopuolisilla viitataan muihin kuin korkeakouluihin, joten säännös ei sulje kahden tai useamman korkeakoulun yhteistä toimintaa pois avoimesta tutkimuksesta. Avoimessa tutkimuksessa syntyneet keksinnöt jäisivät nykyisen tutkijapoikkeuksen kaltaisesti keksijälle. Korkeakoulu voisi toissijaisesti ottaa oikeudet itselleen, jos keksijä ei itse ryhdy hyödyntämään keksintöään.

Puhtain esimerkki sopimustutkimuksesta on yrityksen tilaama tutkimus, jonka tilaaja myös rahoittaa ja jonka tuloksiin tilaaja saa ainakin jonkinasteiset oikeudet. Tilaustutkimuksen ohella sopimustutkimusta olisivat myös mm. useimmat yhteisrahoitteiset hankkeet. Rahoituksen ei tarvitse olla puhdasta yritysrahaa, vaan myös julkisten rahoittajien (esim. Tekes) rahoittama tutkimus voisi olla sopimustutkimusta. Edellytyksenä on kuitenkin, että hankkeen rahoittaja saa oikeuksia tutkimustuloksiin.

Korkeakoulu voisi ottaa itselleen oikeudet sopimustutkimuksessa syntyneeseen keksintöön. Tarkoituksena ei kuitenkaan ole se, että jokainen korkeakoulu keräisi kaikki mahdolliset keksinnöt itselleen, vaan tarkoituksena on helpottaa keksintöjen siirtymistä eteenpäin elinkeinoelämän hyödynnettäväksi. Kantavana ajatuksena on se, että keksinnön siirtyminen korkeakoululle olisi useimmiten vain välivaihe keksinnön kaupallistamisessa ja yritykset lopulta huolehtisivat keksinnön hyödyntämisestä. Korkeakoulun mahdollisuus määrätä keksinnöstä helpottanee myös tutkimusyhteistyökumppanien kanssa tehtävien sopimusten laadintaa.

Korkeakoululla olisi lisäksi etuoikeus neuvotella oikeuksista muissa tilanteissa syntyneisiin keksintöihin. Jos tällainen keksintö olisi korkeakoulun toiminnassa tarpeellinen, saisi korkeakoulu lisäksi käyttöoikeuden tällaiseen keksintöön. Patenttilain mukaisesti tällaista käyttöoikeutta ei voisi siirtää eteenpäin ilman keksijän suostumusta.

Vastapainoksi keksintöoikeuksien siirtymiselle olisi keksijällä oikeus saada kohtuullinen korvaus keksinnöstään, kun korkeakoulu on ottanut oikeudet itselleen. Samoin käyttöoikeudesta olisi maksettava kohtuullinen korvaus. Korvauksen suuruutta ei haluttu määritellä tarkemmin, koska täsmälliset korvausosuuksien määritelmät olisivat sopineet heikosti käytännön tutkimusyhteistyötoimintaan.

Sopimistarve säilyy edelleen

Ehdotettu korkeakoulukeksintölaki sisältää huomattavasti avoimia säännöksiä eikä laki poista sopimusten tarvetta. Vaikka lakiehdotuksessa vain julkaisutoimintaa koskeva 11 § onkin nimenomaisesti sopimuksenvarainen, on muissakin säännöksissä huomattava sopimisvapaus. Osapuolet voivat sopia, osin myös edelleen joutuvat sopimaan, varsin vapaasti useista innovaatiotoimintaan ja kaupallistamiseen liittyvistä kysymyksistä. Myös korvauksista voidaan sopia, kunhan osapuolet pysyttelevät lain asettamissa puitteissa. Joustavien, sopimista edellyttävien säännösten valinnalla on pyritty turvaamaan erilaisten toimijoiden ja toisistaan poikkeavien hankkeiden edellyttämä jousto.

Uusi laki asettaa korkeakouluille tehtäviä, jotka periaatteellisesti eivät kuuluisi niille tieteen ja korkeimman opetuksen tarjoajina. Tosiasia kuitenkin on, että korkeakoulujen tutkimusrahoituksesta huomattava osa tulee elinkeinoelämältä. Rahoittaja myös haluaa vastinetta rahoitukselleen. Korkeakoulukeksintölain voimaantulo ei yksinään ratkaise Suomen korkeakoulujärjestelmän jo nyt sekä tulevaisuudessa kohtaamia ongelmia, mutta se antanee kuitenkin nykyistä selvemmän vastauksen siihen, kuka oikeastaan omistaa korkeakouluissa syntyvät keksinnöt ja kenen pitäisi saada osuutensa keksinnöistä saatavasta taloudellisesta hyödystä.

Kirjoittaja on Kauppa- ja teollisuusministeriön ylitarkastaja.

(1) Korkeakouluissa tehtävien keksintöjen tehokas kaupallinen hyödyntäminen. Yliopistokeksintötyöryhmän mietintö. Kauppa- ja teollisuusministeriön työryhmä- ja toimikuntaraportteja 6/2002.

Korkeakoulukeksintölain haasteet yliopistoille

Uusi laki selkeyttää hankalaksi käynyttä keksintöjen hallintaa yliopistojen moninaisessa tutkimusrahoituksen kirjossa. Laki on myös kiinnostava haaste, kun yliopistolakiin merkittyä kolmatta tehtävää ryhdytään toteuttamaan ensi kesänä. Uusien yritysten perustamisellekin lailla on merkitystä. Puutteena on, ettei lakia laajennettu käsittämään myös itsenäisen teoksen muodostavia tietokoneohjelmia. Tarkastelen seuraavassa lain vaikutuksia yliopistojen käytännön elämään, en juridisesta näkökulmasta. Esimerkkinä on Teknillinen korkeakoulu (TKK).

Immateriaalioikeudet yliopistoissa nyt

Yliopistojen opetusministeriöltä vastaanottaman perusrahoituksen ohelle hankittu ulkopuolinen rahoitus on kasvanut vuosikausia. Esimerkiksi TKK:ssa lähes 70 % tutkimuksesta tehdään hankitulla rahalla ja yli 40 % yhteistyössä yritysten kanssa. Kun hankitun rahoituksen määrä on jo puolet koko TKK:n liikevaihdosta, on hakemattakin käynyt selväksi, että immateriaalioikeuksien (IPR) hallintaan on pitänyt jo pitkään panostaa merkittävällä tavalla. Asiakkaiden ja TKK:n yhteinen etu on, ettei IPR-oikeuksien omistuksessa ole epäselvyyksiä ja että jo ennen tutkimusprojektin käynnistymistä jokaiselle sopijapuolelle on selvää, millä oikeuksilla kukin voi projektissa ja sen jälkeen operoida.

Kun yliopistojen tutkijat ja opettajat lähtökohtaisesti omistavat tekemänsä keksinnöt ja tietokoneohjelmat, on TKK:ssa kehitetty tutkijoiden kanssa yhteistyössä vapaaehtoinen keksintöoikeuksien kirjallinen siirtomekanismi, jolla korkeakoululle siirretään IPR-oikeuksia vähintäänkin niin, että korkeakoulu voi täyttää sopimusvelvoitteensa asiakasta kohtaan. Mikäli oikeuden siirrosta koituu tuloja korkeakoululle, jaetaan nettotulot siirtosopimuksessa kirjatulla tavalla keksijöille, heidän laboratoriolle ja korkeakoululle, tavallisimmin suhteessa 40/40/20 %. Jakosuhde sovitaan aina erikseen. Suhteeseen vaikuttaa mm. keksintöön käytetyn taustatiedon määrä ja uuden tiedon osuus keksinnöstä.

Jos tutkijat myöhemmin haluavat perustaa yrityksen, heidän tekemänsä, mutta korkeakoulun omistukseen siirtyneen keksinnön turvin, se voidaan tehdä varsin kohtuullisin ehdoin. Yhteisenä tavoitteena on saada uudelle yritykselle hyvä alku, mutta kuitenkin niin, että kilpailulainsäädäntöä noudatetaan ja mahdollinen rinnakkaiselo korkeakoulun kanssa ei aiheuta eturistiriitoja.

Tällä menettelyllä on selvitty hyvin monimutkaisesta IPR-viidakosta, olkoonkin, että siirtosopimuksia on jouduttu vuosittain kirjoittamaan useita tuhansia.

Uudet haasteet

Uusi laki vähentää sopimistyötä ja tavallaan legalisoi jo pitkään vallinneet IPR:n hallintamekanismit. Kokeneille yliopistoille ei ole tiedossa suuria muutoksia jokapäiväiseen toimintatapaan, mutta monet yliopistot joutuvat nyt opettelemaan uuden toimintakulttuurin. Parhaimmin oppi saadaan yliopistojen keskinäisellä yhteistyöllä.

Lisähaasteen tarjoaa yliopistolakiin lisätty kolmas tehtävä, joka erityisesti patistaa yliopistoja huolehtimaan innovaatiojärjestelmänsä toimivuudesta ja osallistumaan alueelliseen kehittämiseen. Näitä tehtäviä TKK on jo vuosia toteuttanut ja siksi IPR- ja innovaatiostrategiat ovat selkeät. Vaikka yhteistyö yliopistoa ympäröivän yhteiskunnan kanssa mahdollisesti nykyisestäänkin lisääntyy, on tärkeää, että yliopiston perustehtävät eli korkeatasoinen tieteellinen tutkimus ja siihen perustuva opetus säilyvät ensisijaisina missioina. Kolmannen tehtävän on tuettava näitä saumattomasti.

Korkeakoulun tärkein pääoma on ydinosaaminen, josta ammennetaan kilpailukyky. Keksinnöt ovat osa ydinosaamisesta. Suojaamisesta ja omistajuuden hallinnasta huolehtiminen turvaa ydinosaamisen säilymisen korkeakoulun käytössä.

Korkeakoulukeksintölaki edellyttää, että yliopiston on pyrittävä hyödyntämään saamansa oikeudet. Toimenpiteille on laissa asetettu aikarajat mutta keksijälle maksettavaksi määrättyjen rahallisten korvausten suuruutta ei ole määritelty euroina. Kunkin yliopiston puitteissa syntyy aikanaan käytäntö, joka ajan kanssa harmonisoituu valtakunnallisesti. Yliopiston haaste on toimia niin, että tutkijat motivoituvat kertomaan avoimesti keksinnöistä ja voivat luottaa siihen, että heidänkin etunsa otetaan huomioon asiallisella tavalla. Näin TKK toimiikin. Jos tutkijat eivät ole tyytyväisiä ja eivät tunne korkeakoulua ystäväkseen, ei tuloksellisuus voi toteutua.

Mitä yliopisto tekee patenttisalkullaan, on toinen keskeinen kysymys. Samoin, millä periaatteilla salkkua kasvatetaan vai kasvatetaanko lainkaan. Kokemus on osoittanut, että harva patentti tuottaa merkittäviä tuloja. Jokainen patentti aiheuttaa kuitenkin menoja. Viisasta onkin etsiä mahdollisimman nopeasti asiakas, jolle keksinnön käyttöoikeuksia voi lisensoida tai myydä patentin omistusoikeuden. TKK ei muhkean patenttisalkun perään tähyile. Haluamme ennemminkin varmistaa, että projekteissa mukana olevat yritykset voivat huolehtia suojauksesta ja hyödyntämisestä, mutta maksua vastaan. Julkisella rahoituksella syntyneisiin keksintöihin ei vastikkeettomia oikeuksia yrityksille saisi edes antaa.

Lain toteuttaminen maksaa

Toistaiseksi avoin kysymys on, mistä yliopistot saavat voimavaran hoitaa korkeakoulukeksintöihin liittyvät velvoitteet. Suojaaminen vaatii kaikkine valmisteluineen rahoituksen, samoin henkilökunta tai palvelut, joilla tehtävä hoidetaan. Markkinointi on yliopistoille vierasta toimintaa ja siksi hankittua, ulkopuolista asiantuntemusta tarvitaan. Erityisen haastavaa on kansainvälisten markkinoiden haltuunotto.

Yliopistoilla ei ole välittömiä kuvitelmia suurista IPR-oikeuksiin perustuvista tuloista. Alussa osaamisen siirrossa on enemmänkin kysymys yhteiskunnallisen tehtävän suorittamisesta. Ajan myötä, ja kokemusten karttuessa, patentit voinevat olla kohtalainen tulonlähde yliopistoille ja keksijöille.

Veijo Ilmavirta
FT, dosentti
TKK:n Innovaatiokeskuksen johtaja