Pekka Himasen kirja ”Kukoistuksen käsikirjoitus” on selvitys Suomen henkisen ja aineellisen hyvinvoinnin tekijöistä 2010-luvulla. Se on tilaustyö, tilaajina ministerit Vanhanen, Katainen ja Wallin, mutta siitä huolimatta innoittava, omaperäinen näkemys siitä, mitä Suomessa pitäisi tehdä, kaiken kaikkiaan tärkeä kirja. Himanen on selvityksen laatijaksi harvinaisen hyvin meritoitu; hän on muun muassa osallistunut aktiivisesti alan kansainväliseen yhteistyöhön.
Lähtökohta on ankea. Suomi on kriisissä, ei ainoastaan taloudellisesti, vaan myös henkisesti. Vain esimerkkinä se, että meillä syödään päivittäin 700 000 mielialalääkettä ja mielenterveydellisistä syistä on tullut sairauspoissaolojen ja varhaiseläkkeelle siirtymisen johtava syy. Jokelan ja Kauhajoen koulusurmat ovat vain jäävuoren hirvittävä huippu. Yhteiskunnassamme ei ole hyvä elää.
Vanha politiikka on tullut tiensä päähän, sanoo Himanen. Tarvitaan uusi yhteiskunnallinen suunta, jonka perimmäinen päämäärä on henkinen hyvinvointi ja arvokas elämä. Arvokas ei tarkoita taloudellisia arvoja vaan sitä, että ihmiset arvostavat itseään ja toisiaan. Elämä ei saisi olla vain tiukka aikataulu, työtä, uraa ja rahan haalimista, vaan ihmisillä tulisi olla aikaa myös itselleen, perheelle ja muille läheisilleen, vapaa-ajalle ja harrastuksille. Kun Himasen ohjelma on kokonaisohjelma, ei siinä ole unohdettu talouttakaan, mutta talous on kuitenkin vain väline, ei päämäärä.
Tarkemmin Himanen paneutuu seuraaviin asiaryhmiin: vihreä informaatio- ja vuorovaikutustalous, jossa Suomella on mahdollisuus olla jopa edelläkävijä, uudenlainen hyvinvointiyhteiskunta (versio 2), jossa ei vain hoideta sairaita, vaan pyritään ehkäisemään sairaudet etukäteen, rikas monikulttuurinen elämä, uusi työkulttuuri tavoitteena paremmat työurat ja uusi oppimiskulttuuri, joka kehittää (itse)luottamuksen, vuorovaikutuksen ja luovuuden kykyjä. Kaikkia näitä perustellaan, yksilöidään ja tehdään niitä koskevia konkreettisia ehdotuksia. Erityisen kiehtova on Himasen analyysi vanhasta Ateenasta ja Piilaaksosta innovaatiokeskuksina.
Itse asiassa kysymys on täydellisestä asenteiden ja ajattelutapojen muutoksesta. Tässä on mielestäni ”Kukoistuksen käsikirjoituksen” ehdotusten hienous, mutta myös vaikeus. Asenteet ja ajattelutavat eivät, kuten tunnettua, muutu nopeasti. Olemme, ainakin keskipolvi ja me seniorit pelottavasti sisäistäneet nykyisen, hektisen ja itsekkään elämisen tavan. Sitä jopa ihannoidaan. Muutokseen johtavilla päätöksillä on kuitenkin kiire; Himanen antaa aikaa vain tämän kymmenluvun. Mutta jos asiat otetaan vakavasti, niin kuin ne ansaitsisivat, päästään tänä aikana ehkä ainakin alkuun. Ja on toivoa, että nuorempi polvi, tulevat päätöksentekijät siis, ottavat kritiikin varteen ja tekevät maailmastamme paremman.
Ellei sitten taloudellisen nousun huuma siirrä muutosehdotuksia hyllylle pölyttymään.
