Olin Latinalaisessa Amerikassa tehdastoimituskauppaa neuvottelemassa, söimme illalla ravintolassa pihvin ja asiakkaan edustaja maksoi. Toisena iltana maksoin minä, niin kuin vastavuoroisuus edellyttää. Hotelliin kävellessämme hän pysähtyi ajatuksissaan ja sanoi: kenen rahoilla sinä maksoit? Hyvä kysymys. Mistä tässä kysymyksessä on kysymys?
Kymmenen käskyä suojasi ruumista ja varoja, mutta ei luottamusta. Rooman keisariajalla petos oikeutti purkamaan sopimuksen, mutta rikos se ei ollut. Martti Luther rinnasti petoksen varkauteen ja Kaarle V:n rikoslaissa 1532 se säädettiin rangaistavaksi. Vuoden 1734 laissa petos ei ollut yleisesti rangaistava, vain yksittäisiä säännöksiä oli: saman kahdelle myynti rangaistiin 10 taalarin sakolla, kun varkaudesta tuomittiin 30 taalaria tai raippoja ja neljännellä kerralla kuolemaan. Suuriruhtinaanmaan aikana keisari armahti sen karkotukseksi Siperiaan. Vasta vuonna 1889 säädettiin meillä petos yleisesti rangaistavaksi.
Luottamuksen ja rehellisyyden loukkaukseen kuuluu petoksen lisäksi lahjus. Lahjonta on lännessä kauppa, maksetaan vastasuorituksesta. Idässä maksetaan pieniä summia positiivisen mielialan synnyttämiseksi, siitä venäjän ilmaisu na tšai, teetä varten, ilman että suorituksen vastaanottaja lupaa positiivista ratkaisua. Mutta joka ei natšaijua anna, ei tule huomioon otetuksi. Suomi on tässäkin kulttuuripiirien rajalla.
Tukkukauppiaan myyntimies aina tarjoaa vähittäiskauppiaan ostajalle lounaan. Sitä kutsutaan kohteliaisuudeksi tai vieraanvaraisuudeksi. Se on myynnin edistämistä eli edun tavoittelua. Kohteliaisuus on ystävällistä käytöstä, tervehtimistä, oven avaamista, kauniin naisen laukun kantamistakin ilman liehittelytarkoitusta. Vieraanvaraisuus on aterian kylässä käyvälle ja yösijan matkustavalle tarjoamista. Kun asiaan liittyy edun tavoittelu, se ei ole kohteliaisuutta eikä vieraanvaraisuutta, mutta käyttäydytään niin kuin se olisi. Vilpillisyyttä on siinäkin, että asiaan suhtaudutaan toisin kuin se todellisuudessa on.
1960-luvulla tätä oli julkisessa toiminnassa: Kun verotarkastaja tuli yritykseen, hän etukäteen ilmoitti missä tahtoo illalla syödä. Kun verottaja katsoi, ettei tällainen ’vieraanvaraisuus’ ole liiketoimintakulu, aiottiin hakea muutosta sillä perusteella, että se oli annettu tasavallan presidentille. Sivusta asian kuulleena sain sen estetyksi. Kun Mauno Koivistosta tuli presidentti ja hänelle valmistettiin sama ’vieraanvaraisuus’ kuin Urho Kekkoselle eikä hän ottanut sitä vastaan, asiaa hämmästeltiin.
Juristien käsitykseen vaikutti Kai Korte. Sen ’vieraanvaraisuuden’, jonka hän oli tottunut kansliapäällikkönä vastaanottamaan, hän oikeuskanslerina hyväksyi.
