Vaihtoehto oikeudenkäynnilleSovittelu katsootulevaisuuteen

Sovittelu ja vaihtoehtoinen konfliktin ratkaisu on hyvin laaja kenttä, jossa mukana on monenlaisia toimijoita. Esimerkiksi vuonna 2007 perustettu eurooppalainen sovittelujärjestö European Meditation Network Initiative EMNI kokoaa yhteen ihmisiä 30:stä eri maasta.

– Mukana on kaupallisten ja rakennusalan riitojen, rikos- ja riita-asioiden sekä tuomioistuinsovittelun toimijoita. Myös kansainvälinen sovittelu, työyhteisösovittelu, asuinyhteisösovittelu, hallinnollisten erimielisyyksien sovittelu ja perheasiain sovittelu ovat edustettuna, EMNI:n hallituksen suomalainen jäsen, asianajaja Jukka Salomaa luettelee.

– Lisäksi ympäristöasioiden sovittelu on hyvin tärkeällä sijalla Keski-Euroopassa. Hyviä kokemuksia tällaisesta sovittelusta on saatu esimerkiksi Wienin kansainvälisen lentokentän uuden kiitoradan suunnittelun yhteydessä, Salomaa kertoo ja jatkaa:

– Oikeudellisten riitojen sovittelua pidetään tärkeänä sellaisissa Itä–Euroopan maissa, joissa ihmisten luottamus tuomioistuimiin on historiallisista syistä alhainen.

Salomaa mainitsee myös, että Euroopassa sovittelulla on kaupallisissa asioissakin suuri merkitys.

– Esimerkiksi suurten rakennusprojektien läpiviemisissä voi helposti syntyä konfliktitilanteita. Tanskan ja Ruotsin välisen Juutinrauman sillan rakentamisessa käytössä oli erityinen partnering-menetelmä, jossa kokeneet rakennusalan sovittelijat sovittelivat koko hankkeen toteuttamisen aikana syntyneitä riitoja. Näin rakentaminen ei pysähtynyt erimielisyyksien ratkaisemisen ajaksi.

Jukka Salomaan mukaan sovittelun käyttö laajenee koko ajan Euroopassa. Nyt tarvittaisiin vain lisää aktiivisesti toimivia instituutioita, joilla on tähän tarkoitukseen varattu rahoitus. Suomessa hän uskoo sovittelun laajenevan kunnolla, kunhan asenteet ja kulttuuri saadaan muuttumaan sille suotuisammaksi. Tätä edesauttaa muun muassa kouluissa koululaisten kesken tapahtuvan, aikuisten henkilöiden ohjaaman vertaissovittelun lisääntyminen.

– Ongelmana on se, että menestystarinoita sovittelun onnistumisesta ei usein kuulla, koska sovittelut ja niiden onnistuminen yleensä jäävät osapuolten ja sovittelijan keskinäisiksi asioiksi.

Osapuolten kokema oikeudenmukaisuus

– Sovittelussa on aina kyse kolmannen osapuolen interventiosta. Toiminta on luottamuksellista, ja ajatuksena on, että kolmas osapuoli on neutraali ja puolueeton. Sovittelu on yleensä myös vapaaehtoista, erikoistutkija Kaijus Evasti Oikeus­poliittisesta tutkimuslaitoksesta luonnehtii.

– Maailmalla tunnetaan kuitenkin myös puolipakollisia järjestelmiä, joissa edellytetään, että esimerkiksi ennen ­oikeudenkäyntiä pyritään sopimaan asia. Käytännössä sovittelu ei kuitenkaan voi onnistua, jos molemmat osapuolet eivät siihen sitoudu.

Kaijus Ervasti korostaa, että vaihtoehtoisessa konfliktinratkaisussa käsitys reilusta ja oikeudenmukaisesta prosessista poikkeaa perinteisestä juristien ajattelusta. Juristien ajattelu perustuu muodolliselle ja sääntöjenmukaiselle oikeudenmukaisuudelle, kun taas sovittelujärjestelmissä korostetaan osapuolten kokemaa ­oikeudenmukaisuutta.

Tutkimuksen puolella sovittelun yleistymistä on Ervastin mukaan usein nimitetty osaksi oikeuden privatisoitumista, mikä konfliktin ratkaisun osalta tarkoittaa tuomioistuimelle vaihtoehtoisten järjestelmien syntyä.

Mahdollisuus osallistua

Kaijus Ervastin mukaan lähtökohtaisesti sovittelun käyttämiselle ei ole rajoituksia.

– Rajoituksia on lähinnä silloin, kun on voimakas yleinen intressi ottaa asia valtion tuomioistuimen käsittelyyn. Tällaisia tapauk­sia ovat tyypillisesti rikosasiat.

– Yksittäisissä tapauksissa rajoituksena voi olla osapuolten välinen voimakas vallan epätasapaino tai pelko siitä, että toinen käyttää toista hyväkseen.

Ervastin mielestä perusperiaatteiden ja arvojenkin sovittelu voi olla vaikeaa.

– Osapuolilla täytyy olla sellaisia intressejä, joihin sovittelu sopii.

Sovittelu on yleensä oikeusprosessia nopeampaa ja edullisempaa. Lisäksi se pitää osapuolten suhteet yleensä parempana kuin riitelevä oikeudenkäynti. Esimerkiksi avioeron jälkeen osapuolten on lasten vuoksi tultava keskenään toimeen. Myös liikekumppanien on pystyttävä toimimaan keskenään, jottei liiketoiminta häiriinny.

Vähemmän riitelevä ja nopea menettely on myös henkisesti kevyempi kuin pitkäkestoinen riita tuomioistuimessa. Amerikkalaisten tutkimusten mukaan käyttäjät ovatkin tyytyväisempiä sovitteluun kuin oikeusistuimen käsittelyihin.

– Sovittelussa ihmisillä on mahdollisuus osallistua aidosti oman asian käsittelyyn ja tulla kuulluksi, Ervasti tulkitsee.

Systeemiä kaivataan

Suomessa tuomioistuinsovittelu tuli käyttöön vuoden 2006 alussa, mutta jo vuodesta 1993 lähtien tuomareilla on ollut mahdollisuus edistää sovintoa prosessissa.

– Näiden kahden menettelyn ero ei ole kaikille selvä. Aina ei pystytä hahmottamaan, että kyse on fundamentalisesti kahdesta eri menettelystä.

– Meillä on vielä pitkä matka siihen, että tuomioistuinsovittelu olisi merkittävä riidanratkaisumenettely, asianajaja Antti Heikinheimo toteaa.

Heikinheimo on tehnyt sovittelutyötä jo kymmenen vuoden ajan.

Hän muistuttaa, että riitojen ratkaisutavat eivät muutu vain uuden lain laatimisella. Muutos edellyttää kulttuurin muutosta.

– Tämä ottaa oman aikansa, se ei tapahdu vuodessa tai parissa.

Vajaan kolmen vuoden aikana tuomioistuinsovitteluita on ollut parisensataa, ja kokemukset ovat valtaosin myönteisiä. Siksi Heikinheimo uskoo, että tuomioistuinsovittelu on tullut jäädäkseen. Nyt tärkeää on saada lisää kokemuksia.

– Yksi ongelma on se, että vain harvassa käräjäoikeudessa on luotu systeemi, jolla juttuja siirretään sovitteluun käräjätuomarilta toiselle. Tällaisia ohjesääntöjä tarvitaan, jotta sovittelut tuomioistuimissa lisääntyisivät.

Heikinheimo ei usko, että tuomio­istuinsovittelujen määrä kasvaa viiden seuraavankaan vuoden aikana räjähdysmäisesti.

– Jos pääsemme tilanteeseen, jossa tuo­mio­­istuinsovitteluja on noin 400–500 vuodessa, voidaan jo puhua elävästä instituutiosta.

Heikinheimo muistuttaa, että kolmen viime vuoden aikana oikeusministeriössä on koulutettu noin 80 tuomaria. Tämän määrän arvoidaan riittävän, kunhan jokaiseen käräjäoikeuteen saadaan ainakin yksi koulutettu sovittelutuomari.

– Jos käräjäoikeudessa ei ole ainuttakaan peruskoulutuksen saanutta tuomaria, ei voida olettaa, että siellä käytettäisiin tuomioistuinsovitteluakaan.

– Lainsäätäjä on katsonut, että tuomioistuimen tulisi olla moniovinen paikka, jossa on tarjolla erilaisia vaihtoehtoja riidanratkaisulle. Kaikkialla tätä ajattelutapaa ei ole välttämättä sisäistetty. Myöskään asianajajat eivät vielä osaa hyödyntää sovittelun hyötyjä asiakkaidensa ­eduksi.

Sovittelu vai sovinnon edistäminen

Heikinheimo luonnehtii sovittelun ja prosessissa tapahtuvan sovinnon edistämisen eroa sillä, että sovinnon edistäminen prosessissa on lähinnä lainkäyttöä, kun tuomioistuinsovittelu on ensisijaisesti sovittelijan johdolla tapahtuva osapuolten välinen neuvottelu.

– Sovittelussa pyritään selvittämään osapuolten intressejä, jolloin laki ja todisteet ovat merkittäviä mutta eivät ratkaisevia. Monesti selvitetään myös osapuolten motiiveja ja riidan taustoja.

– Prosessissa tapahtuva sovinnon edistäminen ja siinä syntyvä sovinto on sidottu osapuolten vaatimus- ja väittämistaakkaan. Tässä menettelyssä tuomari on nimenomaan tuomari. Jos prosessissa tehtävässä sovinnon edistämisessä juttua ei sovita, sama tuomari jatkaa myös oikeudenistunnossa. Sovittelijana toiminut tuomari ei sitä vastoin saa osallistua asian­ käsittelyyn, jos riitaa ei sovita ja se etenee oikeydenkäyntiin.

Heikinheimo uskoo, että sovittelulla voidaan saada parempia ratkaisuja riidoille kuin tuomioistuinkäsittelyllä.

– Lainkäyttömenettelyssä useimmiten molemmat osapuolet häviävät. Riita kestää liian pitkään ja itse riitelystä syntyvät haittavaikutukset muodostuvat liian suuriksi. Sovittelussa sitä vastoin molemmat osapuolet voivat olla voittajia. Sovittelussa pystytään rakentamaan sellaisia ratkaisuja, joissa esimerkiksi kummankaan ei tarvitse menettää kasvojaan.

Antti Heikinheimon mielestä sovittelulle on selvä tilaus nykyajan hektisessä maailmassa. Kun yksi tuotesukupolvi, esimerkiksi Nokian kännykkä, elää neljä kuukautta, ei siitä voida riidellä neljää vuotta.

Sovittelu on oppimiskokemus

Käräjätuomari Elina Haapasalo osallistui 2000-luvun alussa tuomioistuinsovittelulain valmisteluun työryhmässä ja kävi Norjassa seuraamassa sovitteluistuntoja käytännössä.

– Oikeudenkäynnissä osapuolten välillä oleva riitaisuus rajataan ja kohdennetaan menettelyn edellyttämään muottiin, kun todellinen riitaisuus ja loukkaantuminen on usein paljon laajempi asia. Elävä elämä ei ole mustavalkoista. Siksi tarvitaan myös sovittelua.

– Sovittelu on aina oppimiskokemus. Parhaillaan siinä pystyy avaamaan näkökulmia riitaisuuteensa, oppii ilmaisemaan itseään, kuuntelemaan toista osapuolta­ ­

– ja saa ratkaisun riidassa, Haapasalo luonnehtii.

Hän pitää erittäin tärkeänä, että jokainen tuomioistuinsovitteluun osallistuva tuomari on koulutettu toimimaan sovittelijana. On myös hyödyllistä, että sovittelijatuomari ennen tähän työhön ryhtymistä seuraa toisten sovittelijoiden istuntoja ja jatkossa itsekin tulee seuratuksi.

Haapasalo toteaa, että erityisesti tuomareille voi sovittelijan roolissa olla vaikeaa olla miettimättä sitä, miten riita tulisi ratkaista.

– Tuomari on tuomari-työssään asian ratkaisija, mutta sovittelijana hän auttaa riidan osapuolia hakemaan ja löytämään ratkaisun heidän omassa riidassaan. Sovittelijana tuomari on ja pysyy ulkopuolisena. Tämä ulkopuolisen näkökulma on tavattoman tärkeä lisäresurssi, ja se kasvattaa sovittelijan keinovalikoimaa. Se myös korostaa riidan osapuolille menettelyn vapaaehtoisuutta.

– Koulutuksen myötä tuomioistuimissa alkaa vähitellen olla valmiutta käsitellä sovitteluja, Haapasalo miettii.

Myös osapuolilla on sovittelussa omat haasteensa. Yksi esille tuleva haaste on, että osapuoli ei olekaan vielä valmis luopumaan riitaisuudesta.

– Joskus osapuolet ovat erittäin lähellä sovintoa, mutta kynnys luopua riidasta on suuri.

– Etenkin näissä tilanteissa on todettavissa, että epäonnistunutta sovittelua ei koskaan olekaan. Vaikkei sovintoa saataisi aikaan juuri tuolloin, se voi syntyä seuraavana päivänä – ja joka tapauksessa riitaisuutta on käsitelty sovittelun rakentavassa hengessä.

Sordino päällä

Haapasalon mukaan tuomioistuimissa ei vielä ole keskusteltu riittävästi siitä, kuinka jo vireillä olevien juttujen siirtäminen sovitteluun tulisi organisatorisesti järjestää. Siirto jää yhä yksittäisen tuomarin harteille.

– Jos tuomari ei ole aktiivinen, juttu ei pääse sovitteluun, vaan se käy läpi koko oikeusprosessin.

Sovittelulain puitteissa riita voi Suomessa tulla tuomioistuinsovitteluun joko haastehakemuksen tai suoran sovitteluhakemuksen kautta. Mahdollisuutta hakeutua suoraan tuomioistuinsovitteluun ei muualla maailmassa ole.

– Tämä mahdollisuus koettiin ilmeisesti joissakin yksiköissä uhkaksi, että juttumäärät räjähtäisivät sen myötä huomattavan suuriksi. Ehkäpä siksi tuomioistuinsovittelua ei ole julkisuudessa juurikaan markkinoitu.

Elina Haapasalo toteaa, että tuomioistuinsovittelun käyttöönotossa sordinon pitäminen on kuitenkin ollut luonnollista, koska laki tuli voimaan koko maassa ilman, että tuomareita oli koulutettu. Kun vähitellen saadaan koulutettuja tuomareita, myös markkinointia voidaan kasvattaa.

 

 

Rikosten sovittelusta hyötyvät kaikki

Rikosasioissa sovittelu tarkoittaa, että uhri ja tekijä kohtaavat neutraalin sovittelijan avustuksella ja keskustelevat esimerkiksi siitä, mitä on tapahtunut ja miksi sekä miten vahingot voisi korjata. Tavoitteena on oikeusrauhan saavuttaminen; että osapuolille ei jää mitään hampaankoloon, vaan he voivat kohdata toisensa sovittelun jälkeen ilman pelkoa.

Sovittelu voidaan toteuttaa milloin tahansa rikoksen tapahtumisen jälkeen. Jopa tuomioistuinkäsittelyn jälkeen voidaan järjestää niin sanottu jälkisovittelu.

– Periaatteessa sovittelua voidaan käyttää rikoksen vakavuudesta riippumatta. Vakavissa rikoksissa sovittelu saattaa onnistua paremmin ja olla tarpeellisempi kuin lievissä. Vakavissa rikoksissa osapuolten tarpeet ovat suuremmat, ja sovittelun avulla nuo tarpeet voidaan täyttää paremmin kuin tuomioistuinkäsittelyn avulla. Lisäksi tutkimustulokset kertovat, että sovittelu sopii etenkin väkivaltaan, tutkija Henrik Elonheimo Turun yliopistosta kertoo ja jatkaa:

– Sovittelu sopii rikoksiin, joissa on uhri. Täten esimerkiksi huumeiden käyttö tai liikenteen vaarantaminen ei luontevasti sovellu sovitteluun. Myös jos tekijällä on vakavia mielenterveysongelmia, keskustelu voi olla vaikeaa.

Suomessa laki rajoittaa sovittelun sovellusalaa. Sovittelu on kielletty, jos uhri on alaikäinen ja rikoksen laadun tai iän vuoksi hänellä on erityinen suojan tarve. Lisäksi alaikäisen osallistuminen sovitteluun edellyttää, että hänen huoltajansa suostuvat siihen. Lähisuhdeväkivaltajutuissa taas vain poliisilla tai syyttäjällä on oikeus tehdä sovittelualoite.

Rikosten sovittelusta hyötyvät Elonheimon mukaan niin uhri, tekijä kuin yhteiskuntakin. Uhri saa sovittelun avulla korvauksen ja anteeksipyynnön todennäköisemmin ja nopeammin kuin tuomioistuintien kautta. Lisäksi kun uhri tapaa tekijän ja kuulee rikoksen motiiveista, rikoksenpelko ja ahdistus yleensä vähenee. Tekijä hyötyy sovittelusta siten, että hän saa mahdollisuuden pyytää anteeksi ja hyvittää tekonsa.

– Yhteiskunta hyötyy sovittelusta siten, että säästetään resursseja, kun oikeuslaitoksen kuormitus vähenee. Lisäksi uusintarikollisuuden riski pienenee.

 

Suomi on edelläkävijä

Suomessa sovittelulaki takaa sen, että sovittelupalveluita pitäisi olla saatavilla riippumatta siitä, missä kunnassa asuu. Kuitenkin kuntien välillä on eroja.

Henrik Elonheimon mukaan Suomi on ollut yksi sovittelun edelläkävijämaista. Suomalaisessa sovittelussa painottuvat lievät rikokset, kun taas esimerkiksi muissa Pohjoismaissa on vähintäänkin suunnitteilla, että sovittelua sovelletaan myös vakaviin rikoksiin.

Rikosasioissa sovittelussa saavutettu sovinto on yksi peruste oikeudenkäynnistä rikosasioissa annetun lain 1 luvun 8 §:n 1-kohdassa tarkoitetulle syyttämättäjättämiselle. Syyttäjät käyttävät tätä perustetta silloin, kun soviteltu rikos on suhteellisen vähäinen omaisuus- tai väkivaltarikos tai tekijänä on nuori henkilö.

– Jos sovitteluun lähetetty rikos on luonteeltaan vakavampi, sovitteluprosessista huolimatta tapauksesta nostetaan myös syyte. Näin sen vuoksi, että sovittelu ja varsinainen rikosprosessi eivät ole toinen toisensa poissulkevia menettelyjä, valtionsyyttäjä Leena Metsäpelto toteaa.

Metsäpelto kertoo, että käytännössä poliisit lähettävät rikosjuttuja sovitteluun jo esitutkinnan hyvin varhaisessa vaiheessa.

– Tämä on tavoiteltava menettely, koska se säästää resursseja. Jos tällöin on kyse asianomistajarikoksesta, asianomistaja usein sovittelun onnistuttua luopuu vaatimasta tekijälle rangaistusta. Tällöin syyttäjällä ei ole enää syyteoikeutta.