Väitöskirjat ja tutkijan urapolku

Suomessa toteutetaan vuosina 2024–2027 tohtorikoulutuspilotin nimellä kulkeva tutkijakoulutuksen laajennus, jossa yliopistoihin palkataan 1 000 uutta väitöskirjatutkijaa. Hankkeeseen on varattu 255 miljoonaa euroa.

Pilotoinnin tavoitteisiin kuuluu tohtorikoulutuksen prosessin ja sisällöin joustavoittaminen. Rahoitusta annetaan tutkijoille kolmeksi vuodeksi. Nähtäväksi jää, miten tämä tukee hallituksen innovaatiopolitiikkaa.

Pilotoinnin rahoitus on poissa muusta yliopistorahoituksesta, eikä oikeustiede kuulu niihin aloihin, joissa on määrä kouluttaa pikatohtoreita. Pilotoinnin rahoitusmallin kautta asetetaan uusia tohtorin tutkinnon standardeja. Niinpä Helsingin yliopiston rehtorin päätöksessä mainitaan tavoiteajaksi neljän vuoden asemesta 3–4 vuotta ja artikkeliväitöskirjassa artikkelien määräksi nykyisen 3–5 asemesta 2–3, poikkeuksellisesti jopa yksi.

Kun kaikki tiedekunnat ja yliopistot kilpailevat elintärkeästä rahoituksesta, tohtorikoulutuksessa määrä korvaa laadun.

Kaiken takana ovat yliopistojen tulosohjauksen rahoitusmallit. Kun kaikki tiedekunnat ja yliopistot kilpailevat elintärkeästä rahoituksesta, tohtorikoulutuksessa määrä korvaa laadun.

Oikeustieteellisiä väitöskirjoja on pidetty perinteisesti korkeatasoisina. Monen merkittävän professorin paras tutkimus on ollut väitöskirja. Mainittakoon vain nimet Simo Zitting, Kaarle Makkonen, Toivo Holopainen ja Markku Helin. Laboratoriotieteissä tilanne on toinen: tutkijanura on oikeastaan lähtenyt liikkeelle väitöskirjasta, ja karkeistaen sanottuna väitöskirja syntyy, kun pysyy ryhmässä mukana.

2000-luvulla oikeustieteellisten väitöskirjojen määrä on tavattomasti noussut. Suomessa on yli kymmenen kertaa enemmän oikeustieteestä väitelleitä kuin oli sotien jälkeisinä vuosina.

Yhä tehdään korkeatasoisia väitöstutkimuksia, ja väitöskirjat valmistuvat yleensä selvästikin nopeammin perustutkinnon jälkeen kuin aikaisemmin. Keskimääräinen taso on kuitenkin laskenut, ja huonoimpien intellektuaalinen panos alittaa jopa selvästi parhaimpien gradujen. Tieteellinen kontribuutio puuttuu, eikä väittelijästä ole kouliutunut tutkijaa.

Ennen tällaisilla käsikirjoituksilla ei olisi päässyt väittelemään, mutta tulosohjausjärjestelmän vuoksi tiedekuntien talous kärsii, kun väitelleitä ei ole enemmän. Jatkossa väitöskirjoilta on tarkoitus vaatia vieläkin vähemmän.

2000-luvulla oikeustieteellisten väitöskirjojen määrä on tavattomasti noussut.

Tilanne ei olisi tieteen laadun kannalta välttämättä huolestuttava, jos meillä omaksuttaisiin saksalainen järjestelmä, jossa väittelyä seuraa tutkijanuralle suuntautuvan habilitaatiotutkimus.

Tässä on kuitenkin ongelman ydin. Paljon puhuttu tutkijan urapolku muistuttaa näet umpeutuvaa latua.

Väittelyn jälkeisiä vakansseja on jouduttu lopettamaan. Post doc -vaiheen apurahojen saaminen on kiven takana, kun säätiöt jakavat apurahoja pääasiassa väitöskirjatutkijoille. Suomen Akatemia ei enää rahoita individuaalitutkijoita, ja tutkimusryhmien rahoituksessa ovat etusijalla monitieteiset hankkeet ja trendialat verrattuna tieteen kannalta tärkeisiin ajattomiin teemoihin.

Paljon puhuttu tutkijan urapolku muistuttaa umpeutuvaa latua.

Sen sijaan, että panostetaan pikatohtoreihin Aulis Aarnion ilmaisua käyttääkseni, tieteen tasosta tulisi huolehtia muuttamalla tulosohjausjärjestelmää ja keskittämällä tutkimusvaroja yliopistoille vapaammin käytettäväksi.

Kirjoittaja on siviilioikeuden professori (emeritus), Helsingin yliopisto, heikki.halila@helsinki.fi