Yrittäjyydessä 1970-luvulla oli se hyvä puoli, että ei tarvinnut tulla toimeen minkään puolueveljeskunnan kanssa uralla edistyäkseen, saati pitää takataskussaan muuta jäsenkirjaa kuin Lakimiesliiton jäsenkorttia. Eikä sitäkään, kun oli sormus kunnon kuvioin: miekka ja vaaka! Asianajajaliitosta sai sittemmin kirjeensulkijamerkit. Niissäkin oli arvokas kuva tai ainakin kalut: kilpi ja keihäs. Uralla edistyäkseen tuli kuitenkin vain hallita ammattinsa kalujen kera tai ilman.
Yrittäjyyden parhaana puolena koin sen, että pääsääntöisesti saatoin valita asiakkaani. En joutunut ottamaan vastaan toimeksiantoja, jotka olisivat sotineet vakaumustani vastaan. On nimittäin melko mahdotonta tehokkaasti avustaa asiakasta, jonka (tai joitten) teko sotii täysin asianajajan perimmäisiä elämänarvoja vastaan. Sellaisen asiakkaan kuuleminenkin on vaikeata. Tavallinen “rehellinen syyntakeinen rosvokin”, vaikka vakavaan rikokseenkin syyllistynyt, osaa sentään katua – jos ei tekoaan niin kiinnijäämistään. Ei rehvastele rikoksellaan kameroitten edessä saati, että lupaisi jatkaa rikosten tekoa.
Ennen omaa yritystäni isäni auttoi minut ammattiini opastamalla ja neuvomalla. Myös tekemällä kiperiä kysymyksiä liittyen muun muassa vanhan rakennuskaaren 21. lukuun mehiläisistä. Jos maanomistaja löytää mehiläisiä mailtaan, niin pitäköön hyvänään. Vaan jos lampuoti löytää, niin lampuoti saa kolmanneksen ja maanomistaja kaksi kolmannesta. Isäni kysyi minulta, mikä on säännöksen soveltamisen ongelmallisin kohta. En tiennyt. Hän vastasi: se, kumman on jaettava mehiläiset, lampuodin vaiko maanomistajan.
Edellä mainitun kaltaisin ja muine oikeudellisine eväineni lähdin ensimmäiselle käräjämatkalleni talvella 1970 hakemaan määräalojen erottamisoikeuksien vakuudeksi kiinnityksiä melkoisen läjän. Tehtävä oli suoritettava tarkoin kuin mehiläisten jako. Notaari vahvisti kiinnitykset ja matkustin linja-autolla takaisin Helsinkiin, eikä tuo oikeusasia ollut vakaumustani vastaan. Vanha äitini kerran vuosituhannen vaihteessa huolestui, kun kerroin minkälaisia toimeksiantoja tuppaa tulemaan. Ihmetteli, sillä sanoi aina uskoneensa, että olen isänmaallinen mies. Pecunia non olet runoilu oli laiha lohtu. Sillä ei kuitattu äidin ihmettelyä. Häpesin.
Jukka Varviala
jukka.varviala@pp.inet.fi
