Mietiskelen. Jatkan siitä, mihin eläinpsykologi Konrad Lorenz aikoinaan jäi leimautumista koskevissa tutkimuksissaan. Vaalitouhutkaan eivät enää häiritse. Presidentti on valittu, lopputuloshan oli tiedossa jo aikoja sitten, mutta osallistuminen kisoihin siitä huolimatta osoitti muissa reippautta.
Valtiollisia asioita olen seurannut pikkupojasta, kun radiossa 1956 luettiin rimpsun rampsua Kekkonen Kekkonen Kekkonen, Fagerholm Fagerholm Kekkonen, Fagerholm Kekkonen Kekkonen. Serkkuni Savossa kertoi satavuotiaan tätimme olleen niin iloinen Kekkosen valinnasta, että oli hypännyt tuvassa ilmaan ja lyönyt jalkapohjat yhteen ja iskenyt päänsä orteen. Seuraavana päivänä täti matkusti kansallispukuun pukeutuneena Helsinkiin onnittelukäynnille.
Nyt on presidenttinä juristi, joka ymmärtää myös tuomioistuintyöskentelystä ja yrittäjyydestä. Meillä on lähimpien ammattiveljien kesken ollut tapana onnitella toisiamme uudesta toimeksiannosta eli jutusta. Ei ole suuria juttuja eikä pieniä juttuja, on vain juttuja. Presidentillä on edessään kuuden vuoden pituinen juttu. Eiköhän se juttu häneltä hoidu. Joten ei muuta kuin onnea!
Toiseen aiheeseen! Leimautuminen ammatissamme. Joskus olen mentyäni avustamaan jotakuta "ihan rehellisessä riita-asiassa" kokenut, että vastapuoli on alkanut epäillä asiakkaani taustoja – miten asiakkaani muuten minut, rikosasianajajan, tuntisi ja ottaisi avustajakseen riita-asiaansa? Näinhän se on: asianajaja leimaa asiakkaansa ja asiakas leimaa asianajajansa.
Kun istun autossani punaisissa liikennevaloissa Porkkalankadulla, Helsingin oikeustalon edessä, voin päätellä oikeustalolle menevistä asianajajista (ja tulkeista), mitä väkeä käräjille on tullut tai on tulossa. Mitä rikoksia tai millaisia riita-asioita käsitellään. Asianosaisten syntyperä ja kielikin on pääteltävissä. Taannoin asianajajahuoneessa saatoimme päätellä naulakossa riippuvista päällystakeista, tahi jopa lattialla olevista kalosseista, mitä juttuja talossa puidaan. Vaatekappaleetkin leimautuivat kalosseja myöten.
Itse olen leimautunut kaiken muun lisäksi savolaiseksi. Mitä äitini puolelta olenkin. Eräältä työtoveriltani pyysin taannoin lupaa hänen lausumiensa lainaamiseen, mutta hän epäili luvan antamista "koska minussa on savolaista verta ja minut on Helsinkiin vedetty Pönttövuoren tunnelin läpi". Nauroimme yhdessä asialle ja sain luvan. Petin savolaisheimoni enkä ruvennut ammattiveljen puheista veistelemään saati niitä viäntelemään tai kiäntelemään.
Nyt kyllä tekisin savolaisvitsailusta kantelun, kun meillä on tarmokas vähemmistövaltuutettu ja koko konttorinsa, sillä eihän moista sortopuhetta tarvitse kenenkään savolaista verta omaavan sietää!
Lopuksi: Jotta en leimautuisi tiirailijaksi, ehdotan, että kaikki luennoilleni (kerran vuodessa enää) osallistuvat naiset kiinnittäisivät ne nimilappunsa vasempaan hihaan kuten armeijan aselajimerkit. Myös kunnia- ja muut merkkinsä voisivat ripustaa muualle kuin rinnuksilleen. Tulipa tämä vain vaalien alla mieleen.
