Valtiontuki-sana saa monien markkinamielisten pulssin nousemaan. Maataloudelle, telakoille, lentoasemille, energiayhtiöille tai kalastajille myönnetyillä avustuksilla on sitkeät vastustajansa.
EU:ssa valtiontuet ovat lähtökohtaisesti kiellettyjä, jotta kilpailu ei vääristyisi. Käytännössä niitä maksetaan silti paljon erilaisten poikkeusten nojalla.
Esimerkiksi vuonna 2011 EU:n komissiolle ilmoitettavia tukia myönnettiin 53 miljardin euron edestä. Summasta puuttuvat ne tuet, joista ei tarvitse tehdä ilmoitusta.
Tuen myöntää aina kansallinen viranomainen, kuten ministeriö, kunta tai alueellinen kehittämisyhtiö. Samaa säännöstöä sovelletaan EU-tukiin. Erilaisia tukimuotoja on kymmeniä takauksista verohuojennuksiin, lainoihin ja suoriin avustuksiin.
Tukien tasapuolisuus ja säännösten yhdenmukainen tulkinta jäsenmaissa herättää ajoittain vilkastakin keskustelua. Esimerkiksi Suomen kuntasektorilla EU:n valtiontukisääntöjä on moitittu haasteellisiksi ja niihin paneutumista alaa tunteville juristeillekin työlääksi.
Samat säännöt kaikille
Alaan perehtynyt oikeustieteen tohtori, Helsingin ja Vaasan yliopistoissa oikeustaloustiedettä opettava Kristian Siikavirta antaa kuitenkin tunnustusta EU:n valtiontukijärjestelmälle.
− Säännöt ovat kaikille samat, ja tukien valvonta toimii varsin hyvin. Erilaisille tulkinnoille saattaa jäädä tilaa siksi, että kansalliset viranomaiset päättävät, mitkä toimenpiteet ilmoitetaan komissiolle, hän luonnehtii.
Siikavirta ei löydä perusteita epäilyille, joiden mukaan joissakin jäsenmaissa voitaisiin hyödyntää tiettyjä toimenpiteitä ja toisissa ei.
− Kiellettyjen tukien käyttö on melko vaikeaa jo kilpailijoiden tekemien kantelujen vuoksi, hän huomauttaa.
Kunnilla petrattavaa
Siikavirran mukaan valtion virkamiehet ovat yleensä hyvin perillä tukikoukeroista, vaikka komission yksityiskohtaisia tiedonantoja ja muita sääntöjä aiheesta on pitkä liuta. Osa on alakohtaisia, osa yleisiin tukitavoitteisiin liittyviä.
− Kunnissa tilanne on usein toinen, vaikka EU-sääntely velvoittaa myös niitä, hän arvioi.
Siikavirta pitää valtiontukisääntelyä sikäli epäjohdonmukaisena, että kansalliset viranomaiset voivat valita haluamansa menettelytavan saadakseen tuen hyväksytyksi.
Pienimpiin tukiin sovelletaan niin sanottua de minimis -sääntöä, jonka mukaan ilmoitusta komissiolle ei tarvita. Sama koskee komission ryhmäpoikkeusasetuksessa mainittuja tukimuotoja, kuten pk-yritysten investointi- tai työllisyystukea, naisyrittäjyystukea ja riskipääomana myönnettävää tukea.
− Tuki voidaan muotoilla jommankumman periaatteen mukaiseksi, jolloin EU-säännöksiä ei sovelleta. Vaihtoehtoisesti se voidaan ilmoittaa suoraan komissiolle ja pyytää hyväksyntää. Tällainen pohdinta vie kuitenkin päätöksentekoa harhateille, sillä tärkeintä olisi tukitoimien vaikuttavuus, Siikavirta puntaroi.
Vain kaksi prosenttia kielteisiä
Tärkeimmät syyt julkisten tukien käytölle ovat tutkimus- ja kehitystoimintaan kannustaminen, tasapuolinen aluekehitys ja talouden häiriötilojen korjaaminen. Finanssikriisi lisäsi tukien kysyntää, ja sen ajaksi laadittiin poikkeussäännöksiä.
Ainakin 1990- ja 2000-luvuilla yritystukien hyödyt olivat vaatimattomat, kertoo Siikavirran väitöstutkimuksen yhteydessä kerätty aineisto.
− Elinkeinotukien perusteluna pitäisi olla todellinen ongelma eli markkinoiden virhe. Muuten tuet helposti vain lisäävät yritysten tulosta, hän näkee.
EU:n komissio on tästä huolimatta ollut tuille varsin myönteinen. Se tekee vuosittain noin 700 valtiontukia koskevaa päätöstä.
− Vain noin kahdessa prosentissa tuki kielletään tai sille asetetaan ehtoja, Siikavirta kertoo.
Komission rooli korostuu
Roolijako tukiasioissa on selkeä.
EU:n komissio laatii säädökset perussopimuksen yleislinjausten tueksi. Se ottaa vastaan tuki-ilmoitukset kansallisilta viranomaisilta, päättää tukien laillisuudesta, käsittelee niistä tehdyt kantelut ja valvoo jäsenmaiden tukienkäyttöä.
Jos komissio toteaa tuen laittomaksi, se peritään yritykseltä takaisin korkoineen.
Kansallisten tuomioistuinten toimivalta rajoittuu tapauksiin, joissa on rikottu ilmoitusvelvollisuutta komissiolle. Jos tuomioistuin epäröi, miten tiettyä EU-säädöskohtaa pitäisi tulkita, se voi esittää ennakkoratkaisukysymyksen EU:n tuomioistuimelle.
Kiistanalaisimmissa tapauksissa esimerkiksi komissio voi haastaa yrityksen tai jäsenvaltion EU:n tuomioistuimeen, tai päinvastoin.
– Eniten valtiontukiriitoja päätyy EU:n tuomioistuimeen Ranskasta, Italiasta ja Saksasta. Tämä selittyy osaksi kansantalouden koolla. Kansallisissa tuomioistuimissa valtiontukijutut eivät ole kovin yleisiä. Suomessa ne koskevat yleisimmin kuntien myöntämiä tukia, Siikavirta summaa.
Lähteet: Yle, Uusi Suomi, L’Express, Le Figaro
SEUT määrittää raamit
• Valtiontuesta säädetään Euroopan unionin toiminnasta tehdyn sopimuksen (SEUT) artikloissa 107–108 sekä tarkemmin muun muassa neuvoston asetuksissa ja komission tiedonannoissa.
• Kansallinen lainsäädäntö koskee lähinnä EU-säännösten soveltamista ja tukien väärinkäytön valvontaa.
• Tuet eivät saa vääristää kilpailua sisämarkkinoilla. Sallittu tuki voi olla joko arvoltaan vähäistä de minimis -tukea, ryhmäpoikkeustukea tai ilmoitusmenettelyllä hyväksyttyä, SEUT:n poikkeussäännösten mukaista tukea.
• EU-säännöt koskevat kaikkea julkisen sektorin tukea yritystoiminnalle.
Lähteet: TEM, Euroopan komissio
Telakkatuesta nokkapokkaa
Kritisoiduimpiin elinkeinotukiin kuuluvat epäilemättä laivanrakennusteollisuuden tuet. Telakoilla on maailmanlaajuisesti maine valtiontukien vääristämänä alana.
Suomessa aihe puhutti viimeksi pari vuotta sitten, kun eteläkorealaisyhtiö STX:n Suomen- ja Ranskan-telakat kisasivat miljardin euron loistoristeilijätilauksesta.
Royal Caribbean -varustamon tilaus meni Ranskaan, vaikka sitä oli pedattu Turun-telakalle. Suomi olisi myöntänyt varustamolle alalla yleisesti käytettyä innovaatiotukea, muttei varustamon haluamaa 50 miljoonan euron pääomalainaa.
Työministeri Lauri Ihalainen kommentoi tuolloin, että suomalaisvirkamiehet arvioivat pääomalainan EU-säännösten vastaiseksi.
Äläkkä nousi, kun Ranska ilmeisesti taipui tukemaan konkurssikypsää jättiä enemmän kuin Suomi ja tilaus meni lopulta STX:n Saint-Nazairen telakalle.
Tammikuussa 2013 Suomi toimitti EU:n komissiolle selvityspyynnön Ranskan toimien lainmukaisuudesta. Elinkeinoministeri Jan Vapaavuori ilmoitti, että Ranskan johtoa oli tarkoitus lähestyä myös suoraan.
Tapauksen yksityiskohdat ovat pitkälti liikesalaisuuksia. Ranskalaisen L’Express-lehden mukaan Ranskan valtio kuitenkin perusti strategisen investointirahaston, jonka kautta se hankki 33,3 prosenttia STX:n Ranskan-tytäryhtiön osakkeista.
Ranskalaisministerit vakuuttivat tiedotusvälineille tehneensä kaikkensa tilauksen saamiseksi, mutta laillisuuden puitteissa.
Vapaavuoren mukaan Suomi ei lähtenyt omistamaan tai pääomittamaan vaikeuksissa olevaa toimialaa ja noudatti näin pitkäaikaista linjaansa.
OTT Kristian Siikavirta arvelee asian menneen kutakuinkin näin. Hän ei selittäisi Suomen toimintaa EU:n mallioppilas -teorialla.
− Ranskan valtion omistaja-asema saattoi avata sellaisia mahdollisuuksia, joita Suomella ei ollut. Kyse lienee pitkälti Suomen valitsemasta politiikasta. Sen mukaan valtio näyttäisi vetäytyvän yleisemminkin markkinoiden ohjaamisesta, hän pohtii.
Valtion erityisrahoitusyhtiö Finnvera ei halunnut kommentoida asiaa Lakimiesuutisille. Myöskään työ- ja elinkeinoministeriöstä ei saatu kommenttia.
Elokuun alussa telakkauutisointi sai uusia käänteitä, kun työ- ja elinkeinoministeriö ilmoitti Suomen valtion ostavan Teollisuussijoituksen kautta 30 prosenttia Turun telakasta. Sekä valtion että saksalaisen enemmistöomistaja Meyer Werftin kerrottiin pääomittavan uutta telakkayhtiötä merkittävällä summalla.
Ministeri Vapaavuori kertoi tiedotustilaisuudessa, että neuvotteluissa noudatettiin periatteetta, jonka mukaan valtio voi ryhtyä telakan omistajaksi, jos se pysyy vähemmistössä. Hänen mukaansa valtion omistajuus on suunniteltu väliaikaiseksi.
– Irtautumisaikaulua ei ole sovittu, mutta valtion on tarkoitus irtautua siitä muutaman vuoden kuluttua, hän sanoi tiedotustilaisuudessa Helsingin Sanomien mukaan.
Kristian Siikavirta
- OTT, VT, yliopistonlehtori, dosentti
- opettaa julkisoikeutta Vaasan ja oikeustaloustiedettä Helsingin yliopistoissa
- erikoisalat valtiontuet ja julkiset hankinnat
- väitöskirja Valtiontuki oikeuden ja politiikan yhtymäkohdassa (2007), Helsingin yliopisto
Teksti: Hanna Rusila
