Urani viimeisinä vuosina taisin leipääntyä ammattiini, kun jutut eivät tuoneet juridiselta sisällöltään mitään uutta ja alkoivat siinä suhteessa menettää mielenkiintoaan. Vaitiolovelvoite rajasi kirjoittamisen iloa ja oikeudenkäynneissä keskityin mieluusti vieraisiin kieliin kuunnellen tulkkeja. Puhumattakaan kaikista viehättävistä yksityiskohdista, muun muassa koirista oikeudenkäynnissä.
Kirjoitin muistiin koiriin liittyviä lausumia. Kuten jutussa, jossa todistaja kertoi olleensa aamulenkillä koiransa kanssa, kun kuuli hirveän rysähdyksen. Raitiovaunu ja auto kolaroivat läheisessä risteyksessä. Puheenjohtaja kysyi todistajalta: Minkä rotuinen koiranne oli? Nähtävästi oikeuden jäseniäkin kiehtoivat koiriin liittyvät kysymykset.
Koirat rakastavat pyyteettömästi isäntäänsä. Ne eivät odota vanhalta isännältään perintöä. Niille riittää huolenpito. Eikä koiran kuolema aiheuta kuin puhdasta ja vilpitöntä surua, mitä eivät ole sekoittamassa perillisten saati sivusukulaisten kärhämät. Ei ole nauravia perillisiäkään. Vain puhdasta kaipuuta ja iloisia muistoja. Ei pesänselvityssotkuja, ei edes perunkirjoitusta. Ei velkojakaan ihmeteltävänä. Ehkä lakimiehet siksi rakastavat koiria. Tai kokevat, ettei niistä mitään iloa ole.
Itselläni oli nuorena spanieli nimeltään Puck. Parhaiten tuo luppakorva viihtyi isäni asianajotoimistossa isäni jalkojen juuressa illat pitkät. Fredrikinkadulla, missä myös kotimme oli. Kun tätä oli jatkunut vuoden päivät niin isäni nimitti Puck-koirani varanotaariksi. Varanotaari Puck! Sittemmin tyttyöystävälläni (nykyinen vaimoni) oli koira. Collie. Se oli minulla kesäystävänäkin, ja vein sen naisseuralaisekseni Vanhan ylioppilastalon terassille kaljalle. Kyttäsi muita seuralaisiani. Ehkä tyttöystäväni oli sen siihen opettanut vaivihkaa? Orkesteri soitti säveltä: Tyttöystävälläin koira on, aivan verraton, pure ei, hauku ei! Elämä hymyili niin kuin nuorelle oikeustieteen ylioppilaalle ja koiralle voi hymyillä.