Julkisen sektorin jatkuva rahapula nostaa aina silloin tällöin esiin kysymyksen siitä, mihin toimenpiteisiin kullakin organisaatiolla on ”varaa”. Milloin pitäisi puuttua rikkeen tehneen kansalaisen toimintaan?
Näitä asioita pitää toki tarkastella aika-ajoin kriittisesti jokaisessa organisaatiossa. Mihin toimintamalleihin lopulta päädytään, riippuu kulloisestakin tilanteesta. Poliisin uudet nopeusvalvonnan ohjeet laskivat puuttumiskynnystä, mutta lievensivät seuraamuksia. Tarkoituksena on havahduttaa moottoriajoneuvojen kuljettajat tiedostamaan liiallisten nopeuksien merkitys turvallisuudelle.
Poliisia ”syytettiin” hiljakkoin myös vähäisiin huumausainerikoksiin syyllistyneiden rankaisemisesta sen sijaan, että nämä ohjattaisiin erityisiin hoitaviin toimenpiteisiin. Tässä on kuitenkin kysymys vähän laajemmasta kokonaisuudesta, eräänlaisesta toimenpiteiden ketjusta, joka ei kaikilta osin toimi siten kuin pitäisi. Syitä siihen on monia.
Omassa yksikössäni toteutettiin 2000-luvun alkupuolella erityistä ”Varhaisen puuttumisen mallia”, joka liittyi lasten ja nuorten tekemisiin. Sysäyksen tälle antoi tällä alueella tehty tutkimus 9.-luokkalaisten nuorten elämäntilanteesta, jonka nimeksi tuli hyvin kuvaavasti ”Kannattaa välittää”. Tutkimuksen selvä viesti oli se, että nuoret kaipaavat rajoja, jotka aikuisten on asetettava ja samalla osoitettava, että he todella välittävät.
Projektin tavoitteena oli puuttua erityisin toimenpitein kaikkiin niihin tilanteisiin, joissa nuori käyttäytyi säännösten vastaisesti. Tutkimuksen mukaan muun muassa yli puolet nuorista oli syyllistynyt näpistyksiin. Monet kauppiaat olivat katsoneet läpi sormien koululaisten näpistyksiä peläten menettävänsä asiakkaita. Kun teosta ei sitten seurannutkaan mitään, ongelma pääsi paisumaan ja näpistelystä tuli joillekin jännittävää huvia.
Esimerkiksi näpistysten estoprojektissa tavoitteisiin piti saada innostumaan kaikki ne tahot, joihin asia liittyi: koti, kauppa ja sosiaalitoimi. Näin kävikin. Ainoastaan yhden kunnan mielestä ei ollut tarpeellista puuttua näin vähäisiin asioihin ensimmäisillä kerroilla.
Projekti jäi vakiintuneeksi käytännöksi muutamiin kuntiin. Tilastoista on nähtävissä, että se toimii myös käytännössä. Mitä varhemmin nuori ”pysäytetään” oman virheellisen toimintansa vuoksi, sitä nopeammin hän lopettaa haitallisen käytöksensä. Näin estetään myös yhä vakavampiin tekoihin sortuminen. Sama pätee varmasti myös huumausaineiden kohdalla. Jos käyttörikoksesta saa sakot, saattaa hyvinkin estyä vakinaiseksi käyttäjäksi ryhtyminen. Poliisin konkreettinen puuttuminen näihin tilanteisiin on varmastikin tyhjää parempi vaihtoehto, jos muiden tahojen resurssit eivät riitä minkäänlaisiin toimenpiteisiin.
