Oikeusvaltio ja sen tila on ollut viime aikoina näyttävästi esillä niin kansainvälisessä kuin kotimaisessa keskustelussa. Aihe on tärkeä – eikä pelkästään ajankohtaisuuteensa vuoksi. Oikeusvaltioperiaatteet ovat osa nykyaikaisen länsimaisen yhteiskunnan arvopohjaa.
Oikeusvaltion tunnusmerkkejä ovat julkisen vallankäytön lakisidonnaisuus sekä valtiovallan kolmijako lainsäädäntövaltaan, toimeenpanovaltaan ja tuomiovaltaan. Sisällön oikeusvaltiokäsitteelle antavat perus- ja ihmisoikeudet.
Yhtä tärkeää kuin oikeusvaltion periaatteiden noudattaminen julkisten tehtävien hoidossa on se, että ihmiset luottavat näin myös käytännössä tapahtuvan.
Yhtä tärkeää kuin oikeusvaltion periaatteiden noudattaminen julkisten tehtävien hoidossa on se, että ihmiset luottavat näin myös käytännössä tapahtuvan. Jos tämä luottamus horjuu, yhteiskunnan legitimiteetti kärsii.
Luottamus rakentuu sen varaan, että ihmiset voivat varmistua julkisen vallankäytön asianmukaisuudesta.
Luottamus rakentuu sen varaan, että ihmiset voivat varmistua julkisen vallankäytön asianmukaisuudesta. Avainsanoja tässä ovat avoimuus ja valvonta. Tämä koskee niin ruohonjuuritason viranomaistoimintaa kuin ylimmän hallitusvallan päätöksentekoa.
Tarkastelen seuraavassa yhtä valvonnan erityiskysymystä eli ministerin rikosoikeudellisen vastuun selvittämistä ja sitä koskevan menettelyn uudistamistarpeita. En puutu parhaillaan keskustelua herättäneeseen yksittäistapaukseen vaan tarkastelen itse järjestelmää.
Ministerin rikosoikeudellisesta vastuusta on perustuslaissa omat määräyksensä. Syytteestä päättää eduskunta saatuaan perustuslakivaliokunnan kannanoton ministerin menettelyn lainvastaisuudesta.
Syytteen nostamiselle on asetettu kvalifioidut edellytykset; ministerin syytteeseen asettaminen on normaalia korkeamman kynnyksen takana. Syytettä käsittelee valtakunnanoikeus, jossa on ammattituomarien ohella eduskunnan valitsemia jäseniä.
Olisi syytä harkita ministerivastuuta koskevan säännöstön päivittämisen tarvetta.
Mielestäni olisi syytä harkita ministerivastuuta koskevan säännöstön päivittämisen tarvetta.
Oikeusvaltiossa rikosprosessin eri vaiheisiin kohdistuva päätöksenteko perustuu oikeudelliseen harkintaan, jota normaalisti suorittaa poliittisesti riippumaton lainsoveltaja.
Nykymuodossaan ministerivastuuasian käsittelyyn kietoutuu oikeus ja politiikka kysymyksiä herättävällä tavalla. Tämä voi konkreettisimmillaan johtaa ministerin poliittisen ja oikeudellisen vastuun rajan hämärtymiseen.
Valtiovallan kolmijako-opin näkökulmasta on ongelmallista, että lainsäädäntövallan käyttäjä suorittaa konkreettisen rikosasian syyteharkinnan.
Valtiovallan kolmijako-opin näkökulmasta on ongelmallista, että lainsäädäntövallan käyttäjä suorittaa konkreettisen rikosasian syyteharkinnan eli tekee päätöksen siitä, jatketaanko rikosepäilyn tutkintaa tuomioistuinkäsittelyssä. Tälle on nykyaikana vaikea löytää asiallisia perusteluita.
Kehittynyt syyttäjälaitos kykenee hoitamaan valtioneuvoston jäsentä koskevan virkarikosepäilyn syyteharkinnan puolueettomasti ja muutoinkin ammattitaitoisesti sekä vähintään yhtä ripeästi kuin nykyinenkin järjestelmä. Merkityksellistä on sekin, että tämä vallankäyttö on oikeudellisen kontrollin alaista.
Ehdotukseni taustalla ei ole epäluottamus perustuslakivaliokuntaa kohtaa.
Ehdotukseni taustalla ei ole epäluottamus perustuslakivaliokuntaa kohtaa. Se on kovissakin paineissa osoittanut kestävyytensä.
Kysymys on periaatteesta sekä tämän päivän rikosprosessin syyttäjäntoiminnalle asettamista vaatimuksista. Syyttäjällä on roolinsa mukainen katkeamaton vastuu läpi koko rikosprosessin.
Nykyisin puhutaan jatkuvasta syyteharkinnasta, joka ulottuu omalla tavallaan kaikkiin rikosjutun tutkinnan vaiheisiin.
Esitutkintaan osallistuessaan syyttäjä antaa ohjausta syyteharkintaa silmällä pitäen. Akkusatorinen prosessimenettely ja tiukentunut syytteen sitovuus aiheuttaa sen, että syyttäjän on oikeudenkäynnin kuluessakin oltava valmis tarkistamaan syytettä ja sen perusteita tilanteen muutosten mukaan. Miten tämä kaikki toimii, jos syytepäätös tehdään eduskunnassa?
Käytännön syistä syyteharkinta luontuisi nimenomaan valtakunnansyyttäjälle.
Syytteestä päättäminen voisi parhaiten sopia valtakunnansyyttäjälle. Muitakin vaihtoehtoja – erityisesti oikeuskansleri ja ehkä myös eduskunnan oikeusasiamies – on olemassa. Käytännön syistä syyteharkinta luontuisi nimenomaan valtakunnansyyttäjälle, jonka tehtäviin nykyisin kuuluu eduskunnan päättämän syytteen ajaminen.
Tällainen järjestely mahdollistaisi myös parhaat mahdollisuudet esitutkinnan seuraamiseen ja tarvittavaan ohjaamiseen, mikä palvelee sekä syyteharkintaa että syytteen ajamista.
Vaikka eduskunnan syyteharkinnasta luovuttaisiinkin, olisi mahdollista kytkeä perustuslakivaliokunta tavalla tai toisella mukaan, jos sitä jostakin perustellusta syystä pidetään välttämättömänä.
Tarvitaanko ministerivastuun toteuttamisessa normaalia korkeampaa syyttämiskynnystä?
On myös aiheellista kysyä, tarvitaanko ministerivastuun toteuttamisessa normaalia korkeampaa syyttämiskynnystä. Sitä on perustuslain esitöissä pidetty tarpeellisena poliittisen järjestelmän ja valtioneuvoston toimintakyvyn turvaamiseksi. Korotetulla syyttämiskynnyksellä sanotaan halutun estää syytteiden nostaminen vähäpätöisistä menettelyvirheistä ja ensisijaisesti poliittisessa tarkoituksessa.
En ole vakuuttunut, ovatko nämä perusteet enää osuvia. Alansa ammattilaisten hoitamaan rikosprosessuaaliseen menettelyyn on vaikea yhdistää poliittisesti motivoitunutta vaikuttamista – pikemminkin sellainen vaara eri vaiheissaan piilee nykyjärjestelmässä.
Nykyisin rikoslain lievimmissäkin virkarikostunnusmerkistöissä on ns. vähäisyyskynnys, joka varmistaa sen, että pienet muoto- ja menettelyvirheet eivät johda syytteeseen. Lainsäädäntö mahdollistaa myös syytteen nostamatta jättämisen perustellusta syystä, vaikka sen tueksi olisi todennäköisiä syitä.
On vaikea ymmärtää, miten ministerin rikosvastuun selvittäminen normaaliin tapaan voisi vaikuttaa epäasiallisesti valtioneuvoston toimintakykyyn.
Nämä näkökohdat huomioon ottaen on vaikea ymmärtää, miten ministerin rikosvastuun selvittäminen normaaliin tapaan voisi vaikuttaa epäasiallisesti valtioneuvoston toimintakykyyn. Jos siihen jokin vaikuttaa, niin ministerin menettely eikä menettelyn asianmukainen tutkinta. Ainakin luottamus oikeusvaltion toimintakykyyn uudistuksen myötä vahvistuisi.
Ministerivastuun kokonaisuudistusta harkittaessa olisi johdonmukaista myös ottaa pohdittavaksi valtakunnanoikeuden tarpeellisuus. Valtakunnanoikeusprosessi on käynnistämisineen ja muine vaiheineen raskas monella tavalla. Menettelyn raskaus onkin käytännössä tehokkain ehkäisijä ministerisyytteille.
Tosiasiallisesti juuri se saattaa nostaa ministerisyytteen kynnyksen hyvin korkeaksi, jopa korkeammalle kuin perustuslain 116 § edellyttäisi.
Yleisessä tuomioistuimessa olisi mahdollista järjestää valitusoikeus myös ministerivastuuasiassa.
Yleisessä tuomioistuimessa olisi mahdollista järjestää valitusoikeus myös ministerivastuuasiassa. Tällä olisi ministerin oikeusturvan kannalta tärkeä periaatteellinen merkitys. Näin tältäkin osin päästäisiin lähemmäksi rikosepäilyn tutkinnan oikeusvaltiollista ideaalia.
Ministerivastuun uudistamistarpeita on aika ajoin väläytelty – yleensä joidenkin kohujen siivittämänä – mutta kun kohu on laantunut, asia on painunut unohduksiin. Voisi ajatella, että nyt kun oikeusvaltioperiaatteet ovat lähes asiassa kuin asiassa kaikkien huulilla, olisi valmiuksia ottaa tämäkin asia vakavaan harkintaan.
Ehkä painavin argumentti uudistuksen puolesta on tämä: valtioneuvoston jäsenen rikosoikeudellisen vastuun tutkiminen normaalissa rikosprosessissa vaikuttaisi myönteisesti julkista vallankäyttöä kohtaan tunnettavaan luottamukseen.
Kirjoittaja on OTT, prosessioikeuden dosentti, emeritus oikeuskansleri
