Viimeinen virassaan

Tapaan belgialaisen Serge Brammertzin tammikuisena aamupäivänä Helsingin keskustassa sijaitsevassa hotellissa. Hän on kohtelias ja miellyttävä, mutta kertoo heti, ettei pidä haastattelujen antamisesta.

Viisikymmentävuotias Brammertz on toiminut viisi vuotta Haagissa sijaitsevan kansainvälisen Jugoslavia-tuomioistuimen ICTY:n pääsyyttäjänä, ja hän on saapunut Suomeen vierailulle muutaman päivän ajaksi.

Seuraavien kahden vuoden aikana tämän miehen olisi tarkoitus tuoda Kansainvälisen rikostuomioistuimen lähes kaksikymmentä vuotta kestänyt työ päätökseen. Asema on vaativa kenelle tahansa, eikä se ainakaan helpottanut Brammertzin tilannetta, ettei hänellä ollut ammatillista taustaa entisen Jugoslavian alueeseen liittyen. Miten hän oikein on päätynyt nykyiseen työhönsä?

Istumme hotellin upottaviin tuoleihin ja Brammertz alkaa kertoa, kuinka hänestä tuli juristi.

– Teini-ikäisenä olisin halunnut ryhtyä poliisiksi. Koulun jälkeen kuitenkin päätin lähteä opiskelemaan lakia ja heti ensimmäisestä vuodesta yliopistolla tiesin haluavani syyttäjäksi.

Brammertz on kotoisin Belgian saksankieliseltä alueelta, jolla on rajat Saksan, Luxemburgin ja Hollannin kanssa.

– Alueella kansainvälinen rikollisuus ja erityisesti salakuljetus oli paikallisille syyttäjille haaste. Myöhemmin työskentelin Brysselissä järjestäytyneen rikollisuuden parissa, jossa näin suuria huumesalakuljetustapauksia muun muassa Aasiasta ja Yhdysvalloista. Työskentelimme poliisien ja syyttäjien kanssa ympäri maailmaa, mikä oli hyvin haastavaa, mutta äärimmäisen mielenkiintoista.

Myöhemmin työ vei hänet kansain­välisiin tehtäviin, kuten Kansainvälisen rikostuomioistuimen ICC:n apulaissyyttäjän paikalle ja Kansainväliseen siirtolaisjärjestöön tutkimaan ihmiskauppaa ja korruptiota.

 

 

NYKYISEEN VIRKAANSA Brammertz päätyi vuonna 2008 toimittuaan Libanonin pääministerin Rafic Haririn murhaa tutkineen YK:n asettaman komission johdossa. Jos Brammertz ei työtään aloittaessaan ollut ammatillisesti vahvoilla entisen Jugoslavian alueen suhteen, niin ei hän toisaalta ollut myöskään Lähi-Itä-asiantuntija aloittaessaan edellistä ­tointaan.

– Olen oppinut, että joka tapauksessa tällä alalla pitää myöntää itselleen, että on paljon enemmän asioita, joita ei tiedä, kuin niitä, joita tietää. Tämä on loputon oppimisprosessi, ja minun pitää kuunnella muita paljon, hän toteaa.

Ennen Brammertzia ICTY:n pää­syyttäjän tehtävää hoiti kritiikkiäkin osakseen saanut voimanainen Carla Del Ponte, joka erosi tehtävistään vuonna 2007 – omien sanojensa mukaan, koska halusi palata ”tavalliseen elämään”. Hän ehti kuitenkin nousta niin kontroversiaaliksi hahmoksi, että julkaistuaan muistelmat ICTY-ajalta Sveitsin ulkoministeriö, joka oli myöhemmin Argentiinan-suurlähettilääksi siirtyneen Del Ponten työnantaja, kielsi häntä antamasta haastatteluja kirjaansa liittyen.

Brammertz ei kuitenkaan koe eroavansa edeltäjistään sen suuremmin, ja muotoilee sen diplomaattisesti.

– Meillä on ollut yhteinen päämäärä – syytettyjen tuominen oikeuden eteen, ja jos menestystä mittaa sillä, olemmeko saaneet syytetyt kiinni, niin ICTY on onnistunut. Olemme ainoa kansainvälinen tuomioistuin, joka on saanut kaikki epäillyt pidätettyä.
 

 

VIIDENTENÄ PÄÄSYYTTÄJÄNÄ Brammertz on myös ICTY:n viimeinen. Hänellä on historial­linen tehtävä saada käynnissä olevat oikeudenkäynnit tuotua päätökseen vuoteen 2015 mennessä. Siis vain muutaman vuoden sisällä.

Suurimpana saavutuksenaan työssään hän pitää viimeistenkin syytettyjen, Ratko Mladićin ja Goran Hadžićin, pidätystä vuonna 2011. Silti asiat olisivat voineet hänestä sujua paremmin. Brammertzia harmittaa, että työ kesti niin kauan.

– On hienoa, että heidät on saatu oikeuden eteen, mutta se olisi pitänyt tehdä jo kymmenen vuotta sitten, jotta uhreille oltaisiin voitu saada oikeutta jo aikaisemmin. Poliittinen tahto puuttui. Vasta 2000-luvun alussa kansain­välinen yhteisö alkoi painostaa Serbiaa ja Bosniaa heidän pidättämisekseen.

Loppupelissä onnistuminen oli monien tekijöiden summa.

– Syitä onnistumiseen oli monia: poliittinen muutos Serbiassa, toimistomme toiminta alueella – ja kolmas ja tärkein: EU-jäsenyyden ehdot. Jäsenehdokkaan statuksen saamiseksi vaadittiin täyttä yhteistyötä ICTY:n kanssa.

Brammertz toivoo siirtävänsä eteenpäin ICTY:ssä oppimiaan asioita.

– Kirjoitimme kollegoideni kanssa hiljattain parhaista käytännöistä käsikirjan. Selitimme, kuinka toteuttaa tutkintaa viha­mielisessä ympäristössä, suojella todistajia ja tehdä teknistä tutkintaa. Usein esimerkiksi tuomioistuimet kohdistavat toimensa suurimpiin rikollisiin, ja alussa ICTY:täkin kritisoitiin pienempien tekijöiden syyttämisestä. Tämä kuitenkin mahdollisti sen, että saimme heti alussa paremman kuvan tehtyjen rikosten laajuudesta. Saimme tärkeää todistus­aineistoa isompia tekijöitä vastaan.

 

 

– JOSKUS ON MYÖS TAIVUTTAVA kompromisseihin, Brammertz kertoo. On vaarallista antaa syytelistojen paisua loputtoman pitkiksi.

– Päätekijöiden syyttäminen jokaisesta rikoksesta, johon he ovat syyllistyneet, on usein vaikeaa. Syytteistä tulee valtavan pitkiä, jos yritämme kattaa jokaisen yksittäisen teon. Oikeudenkäynnit kestävät vuosia, niinkuin esimerkiksi Miloševićin tapauksessa, jossa syytetty kuoli kesken prosessia.

Hän myös muistuttaa, että kansainväliset tuomioistuimet ovat riippuvaisia kansallisten viranomaisten yhteistyöstä. Näin on myös ICTY.

– Kansallinen oikeuslaitos pitää tuoda mukaan mahdollisimman pian. Aluksi tämä oli mahdotonta, koska Serbia, Bosnia ja ­Kroatia olivat hyvin vastentahtoisia. Nykyisin tilanne on toinen.

Kansalliset tuomioistuimet takaavatkin loppujen lopuksi, että työ tehdään loppuun asti.

– Ne jatkavat työtämme. Esimerkiksi Bosniassa on edelleen yli 2 500 henkilöä, joita vastaan mahdollisesti pitää nostaa syyte. Prosessi tulee viemään vuosia.

Yhteistyötä tarvitaan myös esimerkiksi todistajien suojelussa.

– Todistajien suojelu on vaikeaa kansainvälisille tuomioistuimille, joilla saattaa kyllä olla todistajiensuojeluyksikkö, mutta joilta puuttuu oma järjestelmä suojelun toteuttamiseksi. Meidän pitää luottaa kansallisiin järjestelmiin.  Nykyisin yhteistyö paikallisten toimijoiden kanssa sujuu mallikkaasti, mikä luo uskoa tulevaisuuteen, sanoo Brammertz.

– Joka vuosi toimistoomme tulee nuoria harjoittelijoita Serbiasta, Kroatiasta ja Bosniasta. He katsovat eteenpäin, eivät taaksepäin. Ihmisillä ei ole muuta mahdollisuutta kuin elää yhdessä. Pienin askelin etenemme oikeaan suuntaan.

 

 

ONNISTUMISISTA HUOLIMATTA ICTY ei ole jäänyt ilman kritiikkiä. Tuomioistuinta on kritisoitu hitaaksi, kalliiksi ja tehottomaksi. Brammertz vastaa arvosteluun, ettei kansain­välistä oikeutta voi mitata rahassa.

– Vielä kalliimpaa on sota. Jos katsomme entisiä Jugoslavian maita, ilman ICTY:tä ei olisi ollut koskaan tutkintaa Mladićia, Miloševićia tai muita vastaan, koska kansallisille viranomaisille heidän syyttämisensä olisi ollut mahdotonta, hän toteaa.

– Ei ollut vaihtoehtoja, koska muuten tekijät saattaisivat olla edelleen vapaana. Ehkä olisi jopa saattanut syttyä uusi sota. Henkilökohtaisesti en usko, että sovintoa voidaan saavuttaa tai siirtyä eteenpäin, jos vanhoja rikoksia ei käsitellä.

ICTY on ollut merkittävä pioneeri­projekti, koska se oli ensimmäinen sotarikostuomioistuin Nürnbergin oikeudenkäyntien jälkeen. Bremmertz toivookin, että myös tulevaisuudessa sotarikoksiin syyllistyneet saadaan edelleen oikeuden eteen ja että siihen varataan tarpeeksi resursseja.

 

 

AD HOC -TUOMIOISTUIMET lopettavat toimintansa muutaman vuoden sisällä, ja Kansainvälinen rikostuomioistuin ICC jää a­inoana pysyvänä tuomioistuimena jäljelle. Siihen kohdistuu valtavat odotukset, ja Brammertzista onkin tärkeää miettiä, millaisen ICC:n haluamme.

– Sen budjetin rajoittamisesta on puhuttu, mutta haluammeko ICC:n, joka käsittelee kaikki tarvittavat tapaukset? Silloin tarvitsemme tarpeeksi suuren budjetin.

Pysyvä tuomioistuin saattaa myös olla halvin ratkaisu. Mutta siinäkin on ongelmansa.

– Yksi syistä, miksi ICC perustettiin oli se, että oli hyvin aikaa vievää, kallista ja usein liian hidasta perustaa aina uutta tuomioistuinta. Toisaalta ICC käsittelee samaan aikaan useaa tilannetta ilman samanlaisia paikallisia yhteistyökumppaneita kuin esimerkiksi ICTY:llä oli. On hienoa, että ICC käsittelee kolmea syytettä Kongon demokraattisessa tasavallassa, mutta jos se edustaa alle prosenttia kaikista tapahtuneista rikoksista, mitä käy niille muille yli 99 prosentille?

 

 

KAKSI VUOTTA on suhteellisen lyhyt aika. Pelkääkö Brammertz, että aika loppuu kesken?

– Viimeisinä vuosina olemme vähentäneet 72 työntekijää ja olemme keventäneet organisaatiotamme, mutta tämä ei uhkaa oikeusprosessien etenemistä tai työmme tasoa, hän lupaa ja vakuuttaa, että työ saadaan valmiiksi.

Mihin hän aikoo jatkaa sen jälkeen?

– En tiedä. Seuraavan kahden vuoden ajan keskityn työn loppuun saattamiseen. Katsotaan sen jälkeen. Olisi hienoa saada tehdä ammatillisesti jotain erilaista joka viides–seitsemäs vuosi, Brammertz pohtii.

– En ole katunut koskaan sekuntiakaan, että otin pääsyyttäjän työn vastaan. Joskus minulta kysytään, miten jaksan kohdata työssäni ihmisyyden pimeän puolen, mutta enemmän tässä on palkitsevia puolia. Kansainvälisen oikeuden pitäisi toimia nopeammin – Bosnia, Ruanda ja nykyisin Syyria ovat tästä hyviä esimerkkejä – mutta en ole koskaan menettänyt uskoani ihmisiin.

 

 

 

ICTY:ssä todistaneet kansallisuuksittain.
Yli 4 300 ihmistä on toiminut tuomioistuimessa
todistajana vuodesta 1996 eteenpäin.