Sylvään koululla Vammalassa jokunen vuosi sitten osui kirjanmyyntiteltassa käteeni tutkimus Viipurin läänin palauttamisesta muun Suomen yhteyteen. Myyjä kehui kirjan ajankohtaisuutta ja innosti ostamaan.
Kirja on ilmestynyt vuonna 1894. Sen kirjoittaja, yleisen historian professori J.R. Danielson-Kalmari (1853–1933) oli Suomalaisen puolueen pitkäaikainen johtaja. Tekijä ilmoittaa tutkimuksensa perustuvan kenraali Gustaf Mauritz Armfeltin (1757–1814) jälkeen jättämiin papereihin.
Kirja kertoo aluksi Anjalan liiton miesten Sprengtportenin, Jägerhornin ja Klickin suunnitelmista irrottaa Suomi Ruotsista itsenäiseksi valtioksi. Danielson-Kalmari kuvaa Kaakkois-Suomen ankeita oloja venäläisenä maakuntana ja venäläisten lahjoitusmaaisäntien ja heidän voutiensa suomalaisiin talonpoikiin kohdistamaa sortoa ja mielivaltaa.
Itärajan muutokset Stolbovan rauhan (1617) jälkeen on kirjattu osuvan runollisesti. Rauhanteossa Ruotsi-Suomeen liitetty alue ei ollut ehtinyt täysin sulautua suomalaiseen isänmaahan, ennen kuin Venäjän Suuri Pietari jo seisoi Viipurin valleilla ja muutti ne valtansa etuvarustukseksi (Uudenkaupungin rauha 1721). Kului muutama vuosikymmen ja hattujen häpeällinen sota siirsi rajan Kymijokeen ja Savon sydämeen (Turun rauha 1743).
Armfelt Pietarissa Vanhan Suomen palauttamista valmistelemassa
Gustaf Mauritz Armfelt oli Kustaa III:n suosiossa ja tämän neuvonantaja. Kuninkaan kuoltua 1792 Armfelt menetti asemansa hovissa. Osallistuttuaan vallankaappaushankkeisiin hän joutui pakenemaan Ruotsista. Armfelt tuomittiin poissaolevana kuolemaan, mutta armahdettiin 1799; hän sai palata Ruotsiin.
Käydessään vuonna 1810 Pietarissa Armfelt toimitti Aleksanteri I:lle muistion Uudenkaupungin ja Turun rauhassa Venäjälle menetetyn Vanhan Suomen kurjasta tilasta. Keisarin salaisen neuvoston jäsen, Viipurissa syntynyt kreivi David Alopaeus (1769–1831) oli tärkeä ja arvovaltainen taustavaikuttaja palauttamisasian valmistelussa. Alopaeus oli toiminut lähettiläänä Tukholmassa 1803–1808 ja allekirjoitti Venäjän toisena valtuutettuna rauhansopimuksen Haminassa 1809.
Armfelt siirtyi keväällä 1811 Ruotsista Suomeen. Sitä ennen hän oli Venäjän lähetystössä vannonut uskollisuudenvalan Aleksanteri I:lle. Toukokuussa keisari kutsui Armfeltin Pietariin ja ilmoitti yhdistävänsä viipymättä Vanhan Suomen muuhun Suomeen ja antavansa sille saman valtiomuodon ja samat vapauden muodot.
Suomen asiain komitean puheenjohtajaksi nimetty Armfelt laati esityksen yhdistämisestä. Keisari hyväksyi esityksen, ja joulukuussa 1811 annettiin Keisarillinen Manifesti Vanhan Suomen jälleen yhdistämisestä muuhun Suomeen. Vuoden viimeisenä päivänä annetulla julistuskirjalla vakuutettiin, että Vanhan Suomen asukkaat saavat kaikki ne oikeudet, joita Suomen suuriruhtinaan maan asukkaat valtiosääntönsä nojalla nauttivat.
Lahjoitusmaakysymyksen vaikeus
Julistuskirjassa todetaan lahjoitusmaakysymyksen tulevan ratkaistuksi, kun maanomistajien oikeudet ja velvollisuudet on saatettu samalle kannalle kuin ne muualla Suomessa ovat. Lahjoitusmaatiloille Venäjältä tuodut maaorjat Armfelt olisi vaatinut siirrettäväksi valtakunnan muihin osiin; aikaa tähän olisi annettu enintään kymmenen vuotta. Aleksanteri I kuitenkin ajatteli jo maaorjuuden lakkauttamista. Hän muutti säännöksen sellaiseksi, että Suomeen sijoitettujen talonpoikien oikeudellinen asema oli heti järjestettävä samaksi kuin suomalaisten.
Suomen valtiosihteeri R.H. Rehbinder ei lopulta nähnyt muuta ratkaisua lahjoitusmaakysymyksen hoitamisessa kuin erottaa Suomesta ne alueet, joissa useimmat lahjoitusmaat olivat. Aleksanteri I hylkäsi 1824 esityksen erottaa Viipurin läänin itäinen puoli Suomesta. Keisari Nikolai I otti kuitenkin erottamisasian uudelleen esille. Suomen senaatti totesi 1827, että erottaminen oli mahdollinen vain perustuslakien säätämässä järjestyksessä Eduskunnan yleisillä valtiopäivillä antamalla suostumuksella. Nikolai I jätti erottamisasian sikseen; erottamishanke raukesi. Lahjoitusmaaisäntien vaatimukset olivat tulleet hyväksytyksi vuonna 1826 annetulla asetuksella, jonka mukaan miltei kaikki lahjoitusmaat Vanhassa Suomessa määrättiin rälssin luonteisiksi ja lahjoitusmaatilojen asukkaat lampuodeiksi eli vuokramiehiksi. Vasta keisari Aleksanteri II hallituskaudella 1867 valtiopäivillä tehty päätös lahjoitusmaiden lunastamisesta loi perustan talonpoikaisväestön aseman turvaamiselle.
Danielson-Kalmari viimeisteli Viipurin läänin palauttamista koskevaa tutkimustaan 1894. Saman vuoden huhtikuussa paljastettiin Helsingin Senaatintorilla Walter Runebergin suunnittelema Aleksanteri II:n patsas, jonka keisarihahmo on tehty Johannes Takasen luonnoksen pohjalta. Danielson-Kalmari toteaa, että Aleksanteri II oli jatkanut setänsä Aleksanteri I:n kesken jäänyttä työtä. Aleksanteri I yhdisti Karjalan takaisin Suomeen, Aleksanteri II teki yhteyden lujaksi. Ensimmäinen Aleksanteri pyrki nostamaan Vanhan Suomen talonpojat maan muiden asukkaiden tasalle, Toinen Aleksanteri heidät sille nosti. Näiden ruhtinaiden pitäisi seistä vaskessakin rinta rinnan edessämme.
Rajajoen tehdasalueen liittäminen takaisin Pietarin kuvernementtiin; uhka erottaa Kivennapa ja Uusikirkko Suomesta
Aleksanteri I oli alun perin päättänyt liittää Rajajoen asetehtaan alueen Pietarin kuvernementtiin vuoden 1812 alusta. Parin kuukauden kuluttua keisari kuitenkin antoi asetehtaan johtajan ehdotuksesta määräyksen, että alue oli yhdistettävä Viipurin lääniin. Danielson-Kalmari toteaa, että Rajajoen asetehtaan liittäminen Suomeen vastoin alkuperäistä määräystä oli pian huomattu erehdykseksi. Vasta vuonna 1864 asetehdas yhdistettiin keisarikuntaan; korvaus luvattiin antaa myöhemmin. Tarton rauhassa 1920 Suomi sai korvauksena Petsamon.
Danielson-Kalmarin vuonna 1894 ilmestyneestä tutkimuksesta julkaistiin tarkastettu ja täydennetty painos 1911. Tuona vuonna Venäjän ministerineuvosto teki päätöksen erottaa Kivennapa ja Uusikirkko Suomesta ja liittää ne Venäjään. Päätös herätti heti voimakasta vastarintaa. Kivennavalla järjestettiin kansalaiskokouksia. Keisari Nikolai II:lle päätettiin lähettää adressi, jossa suorin sanoin torjuttiin moinen Suomen perustuslakia ja oikeutta loukkaava väkivallantyö. Eino Leino omisti 27. elokuuta 1911 päiväämänsä runon Karjalan kannas erottamisuhan alaisten pitäjien asukkaille. Runoilija valoi uskoa Kannaksen kansaan:
Uusikirkko seisoo, Kivennapa kestää, Metsäpirtti auttaa, Rautu on rautaa, vielä ei kaiveta Karjalan hautaa, Karjalan kannas on teidän, Karjalan kannas on meidän!
Sillä kertaa säästyi Karjalan kannas. Erottamisesta ei tullut mitään. Vallankumouksen tuulet Venäjällä puhalsivat muut asiat tuonnemmaksi.
