Olen huolestuneena seurannut julkisen sektorin työoloja ja niiden muutoksia työni puolesta jo seitsemän vuoden ajan. Julkisen sektorin työnantajilla on paljon henkilöstön työssä jaksamiseen, organisaatiomuutoksiin, alueellistamisiin ja muihin vastaaviin tilanteisiin tarkoitettuja henkilöstöpoliittisia periaatteita ja ohjelmia.
Lisäksi on olemassa muun muassa lomauttamis- ja irtisanomistilanteisiin lainsäädäntöä siitä, miten kyseisissä tilanteissa tulee toimia. Toimivatko ne todellisessa työelämässä, sen pitkäänkin kestävissä muutostilanteissa ja niistä henkilöstölle aiheutuvassa pitkässä epävarmuuden ajanjaksossa?
Virka- ja työsuhdeneuvontaan tulevan palautteen perusteella rohkenen epäillä hienojen periaatteiden ja ohjelmien toteutumista käytännössä. Tällaisina ”huonoina aikoina” toivoisi omaavansa juristin koulutuksen lisäksi myös jonkinasteisen psykologisen koulutuksen voidakseen täysipainoisesti auttaa ja ymmärtää jäsentä ja hänen ongelmatilanteitaan.
Viimeksi kuluneen vuoden aikana havaintoni on ollut se, että neuvontaan tulevat yhteydenotot ovat suurin piirtein tuplaantuneet jopa vain edelliseen vuoteen verrattuna. Yhteydenottoja neuvontaan on pelkästään julkisen sektorin osalta tullut kuluvan vuoden aikana syyskuun puoliväliin mennessä reilusti yli 500.
Suurimmiksi asiaryhmiksi ovat nousseet – ei niinkään yllättäen – työturvallisuuslain 28 pykälän mukainen häirintä ja epäasiallinen kohtelu sekä palkkaukseen ja palvelussuhteen päättämiseen liittyvät kysymykset. Muita usein kysyttyjä aiheita julkisella sektorilla ovat määräaikaisuuksia, perhevapaita, sairauslomia, nimityksiä, virkaan valintaa, toimenkuvaa, työaikaa, työntekopaikkaa ja työntekemismuotoja, kuten esimerkiksi etätyötä koskevat asiat.
Eniten olen huolestunut siitä, että pahoinvointi työpaikoilla näyttää ilmenevän hälyttävästi lisääntyneinä kiusaamistapauksina. Eikä tämä huomio ole yksinomaan omani. Alkuvuodesta asiasta oli tilastotietoa muun muassa Helsingin Sanomissa (26.2.2012).
Tilastojen mukaan noin 140 000 suomalaista kiusataan työpaikoilla ja kiusaaminen on lisääntynyt esimerkiksi vuoden 2010 työolobarometrin 24 prosentista vuoden 2012 vastaavaan barometriin 29 prosenttiin eli kahdessa vuodessa viisi prosenttiyksikköä. Ikävä kyllä on vielä niin, että kiusaaminen on yleisempää kirkolla, valtiolla ja kunnissa kuin yrityksissä. Sukupuolten osalta voidaan todeta naisten kokevan enemmän kiusaamista kuin miesten.
Näillä ikävillä terveisillä toivon herättäväni julkisen sektorin työnantajat huolehtimaan myös käytännössä – ei pelkästään paperilla – henkilöstöstään ja heidän työhyvinvoinnistaan sekä työssäjaksamisestaan huomattavasti nykyistä enemmän ja paremmin.
Kirjoittaja on Lakimiesliiton lakimies.
