Väkivalta heijastaa perheiden pahoinvointia

Lapsiperheiden nykytila

Lapsiperheitä on Suomessa liki 600 000. Näistä yksinhuoltajaperheitä on 20 prosenttia ja uusperheitä 8,5 prosenttia. Äidit ovat entistä vanhempia. Ensisynnyttäjät ovat keskimäärin 27-vuotiaita, kaikkien synnyttäjien keski-ikä on 30. Lastensaanti ei siis enää houkuta. Syitä tähän voidaan hakea niin työelämän vaatimuksista kuin toimeentulokysymyksistäkin.

– Lapsiperheiden tulonsiirrot olivat pitkään jäädytettyjä, mutta aivan viime vuosina niitä on jonkin verran parannettu. Vanhempainpäivärahaa maksetaan varsin paljon vähimmäismääräisenä. Yksi syy tähän on se, että entistä useampi äiti on pienituloinen opiskelija. Myös yksinhuoltajaperheiden lukumääräinen lisääntyminen on vaikuttanut siihen, että pienituloisuusrajan alapuolella elävistä lapsiperheistä yhä useampi on nimenomaan yksinhuoltajaperhe tai toisaalta monilapsinen perhe, totesi Lastensuojelun Keskusliiton puheenjohtaja Pentti Arajärvi alustuksessaan.

Taloudelliset vaikeudet syövät vanhempien voimavaroja ja heijastuvat perheiden henkiseen hyvinvointiin. Paineet ovat toisaalta nykyään kovat, vaikka rahasta ei tiukkaa tekisikään.

– Lamavuosien vaikutukset näkyvät nyt perheensisäisenä pahoinvointina. Heikkoja halveksivassa yhteiskunnassa ihmisen on oltava sataprosenttisesti käytettävissä. Työ syö ihmisen eikä vanhemmilla ole lapsilleen aikaa saati energiaa. Yhteiskunnallinen muutos ja sen tuoma epävarmuus näkyy uupumuksena, masentumisena ja alkoholinkäytön kasvuna. Elämänhallinta horjuu epävarmojen työsuhteiden ja kovenevan kilpailun vuoksi, jolloin aikuisetkin hakevat vain lyhytjännitteisiä tyydytyksiä ja kilpailevat lastensa kanssa huomiosta kuin kateelliset sisarukset. Tällainen ilmapiiri on perheväkivallalle otollinen alusta, kärjisti professori Juha Siltala omassa puheenvuorossaan.

Kansainvälisesti vertailtuna suomalaislapset voivat kuitenkin hyvin. Toisaalta ne, jotka voivat huonosti, voivat todella huonosti. Lisää tietoa lasten mielenterveysongelmista, päihteidenkäytöstä ja pahoinpitelyistä kaivattaisiin kipeästi. Toisaalta asiaa voi katsoa seminaarin aiheen valossa myös toiselta kantilta:

– Paljon puhutaan siitä, miten lapset ja nuoret itse käyttävät päihteitä, mutta keskusteluissa tulisi huomioida myös päihdeperheiden lapsiuhrit, jotka elävät päivittäisessä pelossa. Kyseessä on lapsiin kohdistuva henkinen väkivalta, jolla on kauaskantoiset seuraukset, Arajärvi muistutti.

Väkivaltaan viittaavat vammat

Rahahuolet, työpaineet tai jaksamisen rajat eivät kuitenkaan oikeuta lyömään. Lasten ja nuorten sairaalassa selvitellään silti pahoinpitelyä noin joka toinen viikko. Prosentteina mitattuna tapaturmapotilaista 1–3 prosenttia on pahoinpitelyn uhreja. Luvut ovat käytännössä tätä suurempia, sillä osa pahoinpitelyistä jää diagnosoimatta. Vuosina 1970–1994 yli kaksisataa lasta myös menehtyi perheen sisäisen väkivallan uhrina.

Lapsen pahoinpitelyn toteaminen ei ole helppoa, sillä noin 95 prosentissa tapauksista tapahtumatiedot ovat puutteelliset.

– Pahoinpitelyn mahdollisuus tulee pitää mielessä kaikissa niissä tilanteissa, joissa lapsen oireet ja vammat ovat ristiriidassa tapahtumatietoihin nähden. Tyypillisimmät väkivaltaan viittaavat vammat ovat imeväisikäisten murtumat ja kallovammat, tarkkarajaiset palovammat sekä mustelmat alueilla, joille niitä ei lapsen kehitysvaiheessa tavallisesti synny. Vauvan ravistelusta kielii epämääräisempi oireilu, kuten tajunnan häiriintyminen ja oksentelu. Isompi lapsi osaa myös itse kertoa lääkärille pahoinpitelystä, jolloin asiaan pitää puuttua, vaikka vammoja ei olisi havaittavissa, totesi lastentautien erikoislääkäri Sarimari Tupola.

Pahoinpitelyä epäiltäessä tärkeä kriteeri on lapsen ikä. Mitä pienemmän lapsen vammasta on kyse, sitä todennäköisempää on tuottamuksellisuuden mahdollisuus. Oikeanlainen suhtautuminen lapsen vammoihin saattaa estää pahoinpitelyn uusiutumisen ja jopa pelastaa lapsen hengen. Tutkimusten mukaan pahoinpitely jää 90-prosenttisesti toistumatta, jos siihen puututaan ajoissa. Varhaisen puuttumisen tärkeyttä korostivat Tupolan lisäksi muutkin seminaarin puhujat.

Miten väkivaltaepäilyihin reagoidaan?

Pahoinpitelytapausten selvittelyssä tarvitaan eri alojen lääkäreiden, sosiaalitoimen ja poliisin yhteistyötä. Tehtäväjako on selvä: terveydenhuolto vastaa diagnostiikasta, vammojen hoidosta sekä lääketieteellisestä jatkoseurannasta, sosiaalitoimi huolehtii lapsen turvallisuudesta ja poliisi rikostutkinnasta. Käytännössä pahoinpitelyn uhriksi epäilty lapsi toimitetaan päivystyspotilaana lastensairaalaan. Lastensuojelulain 40 § velvoittaa pahoinpitelyä epäilevän lääkärin ilmoittamaan asiasta sosiaalilautakunnalle. Lastensuojeluilmoitus on tehtävä, jos lapsen fyysinen tai psyykkinen terveys on vaarassa. Ilmoitusvelvollisuuden laiminlyönti katsotaan virkavirheeksi. Tarvittaessa, ja lapsen edun sitä vaatiessa, tehdään tutkintapyyntö poliisille.

– Suositusten mukaan tutkintapyynnön tekee sosiaalityöntekijä eikä lääkäri, mutta käytännössä esimerkiksi meillä HUS:n Lasten ja nuorten sairaalasssa lääkäri on joskus tehnyt tutkintapyynnön vakavissa tilanteissa, jos prosessi on uhannut viivästyä. Tavoitteena on, että sekä sosiaalitoimi että poliisi pääsisivät selvittelyn alkuun mahdollisimman pian, Tupola totesi.

Helsingissä Lasten ja nuorten sairaalan tekemistä pahoinpitelyselvityksistä yli 70 prosentista tehdään tutkintapyyntö poliisille. Luku on nousemassa, sillä yhteistyötä poliisin kanssa ollaan tehostamassa. Kaikkialla maassa tilanne ei ole yhtä hyvä. Varsinkin pienillä paikkakunnilla sekä tutkintapyyntö että lastensuojeluilmoitus saattavat jäädä asian arkaluonteisuuden vuoksi tekemättä. Tähän asiaan viittasi puheenvuorossaan sosiaali- ja terveysministeriön lakimies Virpi Kölhi.

– Lastensuojeluilmoituksen tekemisen kynnys on osoittautunut korkeaksi, vaikka kyse on lakisääteisestä velvollisuudesta. Ilmoitusvelvollisuuden suhde salassapitovelvollisuuteen on nähty niin ikään ongelmana. Pienillä paikkakunnilla, jossa kaikki tuntevat toisensa, esimerkiksi lastensuojeluilmoituksen tehnyt päiväkodin työntekijä voi joutua ikävään valoon. Ilmoitus saatetaankin jättää tekemättä yksinkertaisesti siksi, että välit vanhempiin halutaan säilyttää, Virpi Kölhi totesi.

Ilmoitusvelvollisuutta halutaan laajentaa

Syntipukiksi leimaamisen pelossa ilmoitusta ei kuitenkaan saisi jättää tekemättä.

– Lastensuojeluilmoituksen tekemiseen ovat velvoitettuja niin sosiaali- ja terveydenhuollon, koulu- ja poliisitoimen kuin seurakunnankin palveluksessa tai luottamustoimessa olevat henkilöt. Myös muut henkilöt voivat lastensuojeluilmoituksen tehdä, mutta edellä mainituille se on lain mukaan pakollista, mikäli virkaa tai tointa hoitaessa on saanut tietää ilmeisestä perhe- tai yksilökohtaisen lastensuojelun tarpeessa olevasta lapsesta. Ilmoitusvelvollisuuden alaa ollaan laajentamassa. Ilmoitusvelvollisten piiriin haluttaisiin myös nuorisotoimi, kaikki sosiaali- ja terveys- sekä koulutuspalvelujen tuottajat sekä vastaanotto- ja hätäkeskukset, Virpi Kölhi luetteli.

On esitetty, että ilmoituskynnystä saattaisi madaltaa se, että ilmoituksen tekijä saisi positiivista palautetta aktiivisuudestaan, hänelle esimerkiksi kerrottaisiin ilmoituksen aiheuttamista jatkotoimista lapsen turvallisuuden takaamiseksi.

– Tässä tulevat salassapitosäännökset vastaan. Lastensuojelullisista toimista ei kerrota ulkopuolisille vastoin asianosaisten tahtoa, vaikka kyseessä olisikin ilmoituksen tehnyt henkilö, Kölhi sanoi.

Viranomaisyhteistyötä tehostetaan

Lastensuojelun tarve kasvaa kaiken aikaa ja asiakkuussuhteet lisääntyvät. Mielenkiintoista kyllä, myös lasten omat yhteydenotot ovat lisääntyneet. Koko maata kattavaa tutkimustietoa lastensuojelun asiakkuuksien syistä ei ole, mutta käytännön työstä saatujen kokemusten perusteella yleisimmiksi syiksi voidaan listata vanhempien mielenterveys- ja päihdeongelmat sekä jaksamattomuus ja kasvatuskyvyttömyys sekä toisaalta lasten psyykkinen pahoinvointi ja nuorten päihteiden käyttö. Samat syyt piilevät pitkälti myös lasten huostaanottojen taustalla. Myös perheen vuorovaikutusvaikeudet, perhe-elämän kaoottisuus ja vanhempien epänormatiivinen elämäntapa ovat riskitekijöitä. Useimmat seminaarin puhujat viittasivat riskitekijöiden kasautumiseen. Lastensuojelullisille toimenpiteille onkin yleensä useampia syitä. Tyypillisesti perheessä sekä lapset että aikuiset oirehtivat. Vanhempien ongelmat purkautuvat lapsiin kohdistuvina aggressioina, joiden seuraukset tuntuvat vielä pitkänkin ajan päästä. Huolestuttavan usein uhrista itsestään tulee hakkaaja. Siitäkin syystä väkivaltaan olisi puututtava mahdollisimman varhaisessa vaiheessa.

– Perheiden pahoinvoinnista kärsivät eniten yhteiskunnan heikoimmat. Ongelmiin pitäisi puuttua nopeasti ja ennakolta, sillä vain aktiivisella puuttumisella voidaan väkivaltakierre katkaista, kiteytti seminaarissa puhunut sisäasiainministeri Kari Rajamäki.

Ministerin mukaan joka kuntaan tai seutukuntaan tarvittaisiin lähisuhde- ja perheväkivallan yhteyshenkilö. Jatkossa väkivaltatapauksia on myös tilastoitava aiempaa paremmin.

– Uhria ja tekijää koskevan tiedon keruu ja vaihto viranomaisten kesken on varmistettava, Rajamäki vaati.

Myös muut seminaarin puhujat korostivat eri viranomaistahojen yhteistyön tärkeyttä. Yhtenä vaihtoehtona viranomaisyhteistyössä voisi olla Barnahus-malli, jota on jo kokeiltu Ruotsissa kuudella paikkakunnalla. Barnahusissa sosiaalitoimi, lasten- ja nuortenpsykiatria, lasten sairaaanhoito, oikeuslääkäri, poliisi ja syyttäjä työskentelevät yhdessä saman katon alla lapselle sopivassa ympäristössä. Ideana mallissa on, että viranomaisen edustajat tulevat lapsen luokse eikä päinvastoin. Tieto–taidon keskittymässä myös eri tahot voivat oppia toinen toisiltaan. Tuleeko malli käyttöön meillä, jää nähtäväksi.

Sisäasiainministeriön kesäseminaarissa puhuivat edellä mainittujen lisäksi myös erikoissuunnittelija Kimmo Hypén, ylitarkastaja Robin Lardot ja ylitarkastaja Keijo Suuripää. Tilaisuuden puheenjohtajana toimi poliisijohtaja Jorma Toivanen ja aloitus- sekä päätössanat lausui poliisiylijohtaja Markku Salminen.