Kun vuonna 1960 kodistamme tuli koti isäni aloitettua asianajotoiminnan harjoittamisen uudessa toimipisteessä, ja kun ylimääräisiä huoneita jäi käyttöömme ja lisäansiot eivät olleet pahaksi, kävi äitini viemässä yliopiston ilmoitustaululle lappusen: Huone vuokrattavana opiskelijalle. Puhelin se ja se.
Onni oli se, että huonetta ei tarjottu alivuokralaisasunnoksi nimenomaan oikeustieteen opiskelijalle, sillä jos olisin joutunut tuossa, lukion kynnyksellä ollessani ja juridiikan opintojen kangastaessa mielessäni näkemään, minkä vaivan ja suoranaisen pitkäpiimäisyyden ja yksinäisten vuosien takana valmistuminen lakimieheksi on, olisi intoni voinut lopahtaa.
Syksystä 1960 lukien minulla oli ilo tutustua, tavallaan sisäpiiriläiseksi päässeenä, moniin eri tiedekuntiin ja siihen, mitä täysipäiväinen opiskelu on akateemisen vapauden houkutusten keskellä.
Neitoset X ja Y. Äidinkielen opiskelija ja matematiikan opiskelija. Ikkuna raottui niihin tiedekuntiin. Tai räppänä. Jostakin syystä opiskelijat viettivät yhdessä kämpässä lukuvuoden tai vain lukukauden, heillä oli yleensä haku päällä omaan opiskelija-asuntoon. Seuraavana huoneemme asutti teekkari, rovastin poika maalta, ja opin radiotekniikkaa ja valokuvien kehitystä ja kaikkea muuta tarpellista ja hyödyllistä.
Siinä sivussa kortteerasi meillä myös englantia pääaineenaan lukeva miekkonen ja hänen jälkeensä juuri panssarirykmentissä asevelvollisuutensa suorittanut matematiikan ylioppilas. Armeijaan muutamien vuosien kuluttua mentyäni ja jouduttuani ratsuväen sinkojoukkueeseen tiesin panssarivaunuista enemmän kuin kukaan muu.
Taisi siinä vilahtaa kolmaskin matematiikan opiskelija ja pari amerikkalaista lähetyssaarnaajaakin, joilta saarnaajilta opin terveitä elämäntapoja, muun muassa mannavellin keiton rusinamausteilla sekä hammaslangan käytön. Parasta kuitenkin oli, kun satakuntalainen Matti X, agraariylioppilas, asettui taloksi kokonaiseksi lukuvuodeksi. Ihme ja kumma, kun en sitten pyrkinyt maatalous–metsätieteelliseen tiedekuntaan, sen verran kiehtovasti hän varsin maanläheiset asiat esitti, ja hän näytti olevan tasapainossa itsensä ja elämänsä kanssa. Äitini kutsui häntä kolmanneksi pojakseen ja kodikkuutta lisäsi, kun hän iltaisin tuli olohuoneeseemme polttelemaan piippua ja katselemaan televisiota. Istuskellen samalla Limingan pappilasta peräisin olevalla tuolilla, jolla perimätiedon mukaan keisari Aleksanteri I oli istuskellut Oulun matkallaan.
Miksi kaikki tämä muistelo? Siksi, että lehdestä luin opiskelijoitten huolista, kun asunnot ovat kiven alla. Eikä edes alivuokralaisasuntoja ole. Omasta puolestani ja kertomieni muinaisten tapahtumien perusteella sanoisin, että jos jollakulla isomman asunnon haltijalla on kotona kasvavia nuoria, huoneen tarjoaminen opiskelijalle on molemmin puolin avartava ja opettavainen kokemus. Suoranainen rikkaus, enkä tarkoita rahaa, vaikka siltäkin kannalta katsoen alivuokrasuhteen perustaminen on molemmin puolin edullinen kauppa.
Mutta jos lapsenne aikoo oikeustieteelliseen, oikeustieteen opiskelijan asuttaminen voi pelästyttää juridiikasta haaveilevan. Niistä opinnoista kun itse selvisin, työelämään asettuminen oli kuin olisi lepokotiin mennyt.
