Yhteinen kaatopaikkamme

Ympäristörikokset jäävät helposti tutkimatta. Suomen Luonnon­suojeluliiton (SLL) johtavan asiantuntijan Ilpo Kurosen mukaan yhtenä syynä on poliisin resurssipula.

– Voimavarat ja erikoistuminen eivät riitä ympäristörikosten tunnistamiseen ja esitutkintaan. Kysymys on myös koulutuksesta ja asenteista. Jos tappaa törkeällä tavalla uhanalaisen eläimen, sitä ei pidetä yhtä suurena rikoksena kuin metsästyslain riistaeläimen, eli ahman, ilveksen, karhun, metsäpeuran, saukon tai suden tappamista.

Myös ympäristölupien tahalliset rikkomiset eli teot, jolloin haitallista ainetta päästetään luvatta tai lupaehtojen vastaisesti liikaa, ovat SLL:n mukaan yleisiä.

Taustalla kummittelee valtion tuottavuusohjelma, jonka vuoksi resursseja riittää vain paperitöihin, mutta kentälle valvonnan suorittamiseen ei ELY-keskuksissa riitä väkeä.

– Kenellä on aikaa lähteä päivän reissulle tarkastamaan, onko joku lähde pilattu? Kuronen huomauttaa.

Tuloksena on ollut monipuolinen hallinnon ja lupajärjestelmän pettäminen. Valvontaviranomaisten surkea esitys näkyy Talvivaarassa. Ympäristö­hallinto on ollut täysin hampaaton, kun toisella puolen vaakakupissa painavat taloudellinen hyvä ja työpaikat.

Suomalaisille jäävät pienet rippeet, kun pääomat karkaavat ulkomaille: Suomen kaivoslakia on kritisoitu niin hyvin kirjoitetuksi, että kuka tahansa saa tulla keräämään maaperän rikkaudet talteen. Sama ei onnistuisi Yhdysvalloissa tai Lähi-idässä.

Ympäristörikoksiin liittyvää statusta moititaan pieneksi ja prosessia jäykäksi. Poliisille tehdyn ilmoituksen jälkeen alkaa esitutkinta ja syyte­harkinta, ja aikaa kuluu paljon ennen kuin päästään käräjille. Sielläkin näyttökynnys on korkea.

– Puolet tapauksista jää kokonaan syyttämättä, kun ei ymmärretä ympäristörikoksia. Sitten kyllä reagoidaan, kun rikos uhkaa omaa terveyttä tai raakaveden käyttöä, Kuronen sanoo.

Lainsäädäntöremontti pitäisi hänen mielestään aloittaa rikoslain ja siihen liittyvien substanssilakien uudistamisella. Luonnonsuojelulain sekä metsä- ja kalastuslain tunnusmerkeistä puuttuu törkeä luonnon vaarantaminen.

– Ei ole perusteltavissa, että eri riistalajien suhteen toimitaan eri intressien mukaan. Yhtenäinen käytäntö ministeriöiden, kuntien ja ELY-keskuksen kanssa täytyy saada pelaamaan ja taloudellisesti suurta hyötyä tavoitteleva uhanalaisten lajien kauppa kuriin. Konfiskaatiouhka pitäisi rikoslaissa säätää niin, että menettämisvaikutus on ehdoton sääntö ja rikoksenteko­välineet menettää aina valtiolle.

Muutoksen toteutuminen tapahtuu pakostakin EU:n ympäristödirektiivin tarkastuksen yhteydessä.

– Mutta voitaisiin joskus jotain tehdä etuajassa, ettei vasta uhkasakon pelossa muutettaisi lainsäädäntöä, Kuronen moittii.

Vaativaa juridiikkaa

Suuri yleisö ei ole yleensä ympäristörikoksista kiinnostunut, elleivät ne ole osuneet omalle kohdalle. Talvivaara ja Lokapojat ovat tehneet ympäristörikoksista yllättäen mediaseksikkäitä.

Suomessa on viisi ympäristö­juttuihin erikoistunutta avainsyyttäjää, jotka hoitavat vaativimmat ja vakavimmat ympäristörikokset. Yksi heistä on kihlakunnansyyttäjä Leila Suvantola Itä-Suomen syyttäjän virastosta.

– Ympäristöoikeus on alana hyvin laaja ja monipuolinen ja juridiikka vaativaa ympäristöhallinnon ulkopuolisille. Se ulottuu jätteistä ja ympäristönsuojelusta luonnonsuoje­luoikeuteen ja eläinsuojeluun. Jos syyttäjille oikeudenala on vaativa, ei ole ihme, että poliisillakin on vaikeaa, Suvantola toteaa.

Siihen nähden, että ympäristörikokset ovat usein osa laajempaa taloudellista rikollisuutta, niitä tutkitaan hyvin vähän.

– Ympäristörikollisuus on usein huomattavan taloudellisen hyödyn tavoittelun väline, jota harvoin tapahtuu tuottamuksesta. Lupaehtoja kiristämällä tai hallintopakkoa käyttämällä voidaan hallinnollisesti puuttua ympäristöä vaarantavaan toimintaan, mutta nopeaan reagointiin niistä ei ole.

Eniten syyttäjille tulee metsästys­rikoksia, joilla on ympäristön kannalta suhteellisen pieni merkitys, mutta joissa näytön saaminen on helpompaa kuin laajoissa turmelemisrikoksissa. Muiden ympäristöjuttujen lukumäärä on pienempi, mutta jutut ympäristön kannalta vakavampia.

– Alaan liittyvä monimutkainen lainsäädäntö vaatii rankkaa asiantuntemusta ja apua ympäristöviranomaisilta. Lainsäädäntö on lähtenyt hallinnon tarpeista, mikä aiheuttaa ongelmia rikosoikeuden puolella. RL 48 luvun ympäristön turmelemisen säännöstä ei voi ymmärtää perehtymättä koko viitattuun aineelliseen lainsäädäntöön. Käräjäoikeuksilla on ollut vaikea ymmärtää, että kyseessä on vaarantamisrikos, jonka vaikutukset saattavat ilmetä vasta pitkän ajan kuluttua, Suvantola valottaa.

Entä joutuvatko rikolliset vastuuseen – siitä ei ole uusia tarkkoja tilastoja. Yleensä ympäristörikoksesta selviää kohtalaisella sakolla. Viime vuosina rangaistukset vaikuttavat koventuneen. Suvantola kuitenkin toteaa rangaistusten skaalan olevan alakanttiin mennen tullen.

– Tekojen haitallisuus huomioon ottaen pitäisi seuraamuksena useammin olla vankeusrangaistus. Yhteisö­sakkoja on tuomittu, jos syyttäjä niitä on tullut vaatineeksi.

Suvantola perää ympäristörikoksiin ­erikoistuneita poliiseja tutkivaan työhön sekä asiantuntijoita tuomitsemaan ympäristörikoksia.

– Esimerkiksi merioikeudessa on merenkulun asiantuntijoita.

Suvantola kysyykin retorisesti, pitäisikö myös ympäristöasioissa olla omat asiantuntijansa käräjäoikeutta avustamassa.

Luontoarvot alempaa kastia talousasioihin verrattuna

Lieneekö asiassa loppupelissä kyse siitä, että ympäristörikoksia ei pidetä ihan oikeina rikoksina? Sellainen asenne voi heijastua helposti esitutkintaan, syyteharkintaan ja tuomio­istuimen ratkaisuihin.

Rikosoikeuden professori Jussi Tapani Turun yliopistolta tarkastelee ympäristörikoksia taloudellisen hyödyn näkökulmasta.

– Suojan kohde voi olla vaikeasti täsmennettävissä. Luontoarvoja painotetaan toisin kuin ihmisten henkeä, terveyttä tai varallisuutta. Kuinka punnita vastuu tapauksessa, jossa tuotantolaitos kustannuspaineiden pakottamana omaksuu vaarallisen tuotantoprosessin, jossa ei kiinnitetä riittävästi huomiota ympäristöä koskeviin turvallisuusnormeihin ja jonka seurauksena on ympäristölle haitallisten aineiden päästöjä ja luonnon turmeltumista?

Ympäristörikoksen toteennäyttäminen ei edellytä konkreettisen vaarantamisen osoittamista. Riittää, että ympäristö kokee haitallisia muutoksia.

– Rikosoikeus ei tuota mitään itsenäistä sisältöä, vaan on lähdettävä siitä, mikä kokemusperäisesti voidaan hyväksyä yhteiseksi näkemykseksi siitä, mikä on haitallista ja millainen on muutos ympäristöön, Tapani sanoo.

On myös epävarmaa, pystyykö rikosoikeus ylipäätään käsittelemään ympäristöasioita. Lupa-asioiden valvonta halutaan hoitaa hallinnollista tietä ilman, että jokaisesta rikkeestä seuraisi automaattisesti rikos­­ilmoitus.

Olisiko kovemmista rangaistuksista hyötyä?

– Hankala kysymys, Tapani toteaa.

– En usko, että langettamalla yksittäisille tekijöille kovia rangaistuksia pelotevaikutus toimisi sellaisenaan. Nykytilanteessa korkein oikeus pystyy ohjaamaan rangaistuksen mittaamista ennakkopäätöksillään, mutta nämä ovat yksittäistapauksia.

Mutta lainsäätäjähän voisi muuttaa rangaistusasteikkoja ankarammiksi, minkä seurauksena ympäristörikol­liset väkisinkin tuomittaisiin kovempiin rangaistuksiin?

– Epäilen kuitenkin, onko näin jännitteinen ja monien tieteenalojen, intressiryhmien sekä monikansallisten ja valtiollisten toimijoiden risteyksessä oleva suojelukohde eli ympäristö sellainen asia, jossa tasapainotellen ja kiihkottomasti päästäisiin rangaistuksia ankaroittamaan, Tapani toppuuttelee.