Ehkä olen ollut huono asianajaja, kun en ottanut oikeastaan yhtään poskelleenkaan mennyttä oikeusjuttua niin tiukasti saati henkilökohtaisesti, että jotakin olisi jäänyt hampaankoloon vastapuolen asianajajia, syyttäjiä, käräjätuomareita tai ylioikeuksien tuomareita kohtaan. Tai hallinto-oikeus-, markkinaoikeus- tai vakuutusoikeustuomareita kohtaan. Työtuomioistuimesta en sano mitään, koska sanotussa paikassa en ole mitään asioita hoitanut. Hukkaan menivät erinomaiset tietoni työoikeudessa!
Pakina nyt on joka tapauksessa uhanalainen kirjallisuuden laji, kuten pakinoitsija Seppo Ahti (Origo) jo neljä vuotta sitten totesi. Tähän kirjallisuuden lajiin olen kuitenkin pistänyt itseni likoon, omalla nimelläni vieläpä, koko sielullani, ja syy nimenomaan omalla nimellä kirjoitteluun on yksinkertainen: lukijakunta, lakimiehet, tuntuu tutulta ja turvalliselta. Niinpä voin liittää kaikki pakinani tavalla tai toisella oikeuselämään, mitä en voi tehdä muualle kirjoittaessani.
Räksytyksestä en pidä. Eikä ole aihettakaan kuten aiemmin mainitsin. Räksytystä on muutenkin liikaa. Asiakassalaisuutta kunnioitan viimeiseen saakka ja kirjoitteluni ei ole haitannut vähäisimmässäkään määrin asianajotoimintaani. En ole kirjoittanut enkä tule kirjoittamaan tuhansista jutuistani. Kaiketi sen nuo 15 vuoden aikana kirjoittamani 128 pakinaani tässä lehdessä todistavat. Lopetin toimistoni ajoissa, 68-vuotiaana.
Liekö nyt syytä tämä itsensä likoon pistäminen kirjoittamalla lopettaa ja liottaa itseään jatkossa vain uimahallin vedessä ja punttisalin hiessä?
Jukka Varviala
