Yksityisen sektorin naislakimiesten asema parantunut

Yksityisen sektorin naislakimiesten asema parantunut

Liitetaulukkoon 1 on koottu edellä mainittujen tutkimusten perustulokset. Taulukossa vuosien 1986 ja 1994 lukumäärätiedot koskevat pelkästään kyselyyn vastanneita (vastausprosentti oli noin 40), mutta vuosien 2000 ja 2004 lukumäärät on korotettu vastaamaan kaikkia yksityisellä sektorilla työskenteleviä lakimiehiä.

Tulokset koskevat yksityisellä sektorilla työskenteleviä kokopäivä­toimisia liiton jäseniä. Raportissa tarkastellaan koko­naispalkkaa, joka on kunkin vuoden lokakuun kiinteä kuukausipalkka lisättynä päätoimeen liittyvillä rahallisilla eduilla, ylityökorvauksilla ja luontoisetujen vero­tus­arvoilla.

Tämän perustaulukon avulla pyritään selvittämään miten miesten ja naisten keskinäinen palkkasuhde ja toisaalta naisten uratasa-arvo (ns. lasikatto-ongelma) on kehittynyt ajan myötä.

Naisten osuus kasvanut ja uratasa-arvo kohentunut

Taulukosta näkyy selvästi naisten uratasa-arvon kohentuminen. Ensinnäkin yksityisen sektorin lakimieskunta on tuntuvasti naisistunut. Kun naisia oli vuonna 1986 vain viidennes, niin osuus oli vuoteen 2004 mennessä noussut lähes puoleen (46%).

Toisaalta miehistä toimi vuonna 1986 johtotehtävissä (asemaluokat ”ylimmät johtajat” ja ”alemmat johtajat”) 40%, mutta naisista vain 11%. Vuoteen 2004 mennessä luvut olivat tasoittuneet 43 % ja 21 %:iin. Tilanne on parantunut erityisesti 2000-luvulla, sillä vuodesta 2000 johtotehtävissä toimivien naislakimiesten osuus nousi 6 %-yksiköllä. Kehitykseen vaikuttanee viime vuosina vilkastunut keskustelu naisten uratasa-arvosta.

Vuoteen 2004 mennessä (liitetaulukon tiedot) kaikista ”Ylimmät johtajat”-tehtävissä toimivista oli vuonna 1986 naisia vain 7% ja ”Alemmat johtajat”-tehtävissäkin toimivista vain 7 %, nämäkin osuudet olivat vuoteen 2004 mennessä nousseet 27 ja 32 prosenttiin.

Palkkasyrjintä pienentynyt

Naisten keskimääräinen kokonaispalkka oli vuonna 1986 39% pienempi kuin miesten (ns. raaka- tai puhdistamaton keskipalkkaero). Ylimmillä johtajilla ero oli 43 % ja lakimiestehtävissä 19 %. Jos naiset olisivat tuolloin sijoittuneet asematasoittain miesten lailla, niin keskimääräinen ero olisi supistunut 29 %:iin (liitetaulukon 1 sarake ”asematasolla vakioitu ero” eli erilaisen tehtäväjakauman vaikutus on eliminoitu).

Vuoteen 2004 mennessä keskimääräinen (ns. raaka keskipalkkaero) oli supistunut 23 %:iin ja asematasolla vakioitu ero 13 %:iin.

Vuoden 1994 aineistosta laskettiin aikanaan vielä tarkemmin ns. palkkasyrjintä, jolloin asematason lisäksi vakioitiin noin 10 eri tekijän vaikutus (asemataso, ikä, työmäärä, määräaikaisuus, kielitaito, jne.). Tuolloin nk. palkkadiskriminaation (sitä kutsutaan myös palkkasyrjinnäksi tai selittämättömäksi palkkaeroksi) määräksi saatiin 8,3 %. Tässä yhteydessä tarkempaa useita eri tekijöitä huomioivaa laskelmaa ei ole tehty. Voidaan kuitenkin olettaa, että jos palkkasyrjintä useammat tekijät huomioiden on suhteellisesti alentunut samoin kuin pelkällä asematasolla vakioitu ero, niin palkkasyrjintä vuonna 2004 oli vajaa 5 % (liitetaulukon 1 viimeinen sarake).

Viime aikojen kehitys näyttää naislakimiesten kannalta varsin suotuisalta. Heidän asemansa on parantunut yleisessä ilmapiirissä tapahtuneen kehityksen myötä (lasikatto-ongelma on parantunut, eli naisia on nimitetty aiempaa useammin johtotehtäviin). Tämäkin on vasta ongelman toinen puoli; samanaikaisesti johtotehtävissä toimiville naislakimiehille on ruvettu maksamaan selvästi oikeudenmukaisempaa palkkaa.

Kun vielä vuonna 1986 ylimmissä johtotehtävissä olevat naislakimiehet ansaitsivat 43% vähemmän kuin heidän mieskollegansa, niin ero oli vuoteen 2004 mennessä laskenut 15 %:iin.

Erityisen voimakkaasti näyttää tämän ryhmän ansiokehitys eriytyneen sukupuolittain 2000-luvulla. Varmaankin yhtenä syynä on liiton jäsensivuille kehittämä palkkalaskuri, jonka avulla kysyjä saa yksityiskohtaista vertailevaa tietoa eri tehtävien ”markkinapalkoista”. Naiset ovat ilmeisesti työpaikkaa hakiessaan ruvenneet rohkeasti esittämään aiempaa korkeampia palkkapyyntöjä.