Sananvapausrikosten muutosehdotukset on nyt saatu lausuntokierrokselle. Muutosten tavoitteena on katkaista Suomen nolo tappiokierre Euroopan ihmisoikeustuomioistuimessa.
Ehdotukseen on kuitenkin leivottu kunnon miina, jolla on kaikki potentiaali räjähtää Suomen silmille. Miina koskee kysymystä siitä, onko rikos yksityiselämää.
Työryhmä määrittelee, millainen teko voi tulla rangaistavaksi yksityiselämää loukkaavana tiedon levittämisenä. Kas näin: ”Jotta teko olisi rangaistavaa, levitettävän tiedon täytyy koskea loukattavan yksityiselämää”. Myöhemmin työryhmä alkaa pohtia sitä, onko rikos yksityisasia: ”Rikos ei sinänsä ole yksityisasia”.
No niin. Tässähän tämä oli. Aika selvä asia, eikös?
Mutta ei, ei ollenkaan. Työryhmä nimittäin jatkaa, että jos rikoksella ei ole yhteiskunnallista merkitystä, se kuuluu tekijänsä yksityiselämänä suojattaviin seikkoihin.
Häh? Putosin jo nyt kärryiltä. Miten rikoksesta kertominen voi olla yksityiselämän loukkaamista, jos rikos ei kerran ole yksityiselämää?
Logiikan puutteen lisäksi toinen ongelma on, ettei EIT:stä oikein löydy tukea työryhmän ajatusmallille. Työryhmä ei viittaakaan yhteenkään EIT:n päätökseen mallinsa tueksi. Vastakkaisia ratkaisuja on pilvin pimein. Liettuaa koskevassa päätöksessään EIT on todennut, ettei ihminen voi vedota yksityiselämää suojaavaan artiklaan silloin, kun maineen menetys johtuu omasta toiminnasta, esimerkiksi rikoksesta. Myös Suomea koskevat päätökset viittaavat samaan suuntaan.
Voidaan siis päätellä, että rikos voi EIT:n mukaan kuulua suojattavaan yksityiselämään vain poikkeuksellisissa tapauksissa. Syyttömyysolettamaan EIT sen sijaan suhtautuu tiukasti: minkäänlaista etunojaa keskeneräisissä prosesseissa ei sallita.
Työryhmä hahmottelee, että tuomitun nimen saisi yleensä julkaista, jos tuomio on yli kaksi vuotta vankeutta. Muissa tapauksissa median pitäisi ilmeisesti pystyä perustelemaan, miksi rikos on ollut yhteiskunnallisesti niin merkittävä, että nimi on julkaistu. Tilastokeskuksen mukaan vain neljäsosa raiskaustuomioista ylittää kahden vuoden rajapyykin. Törkeissä pahoinpitelyissä tilanne on sama. Onko joku ihan oikeasti sitä mieltä, että raiskaus ja törkeä pahoinpitely ovat yksityisasioita?
En tarkoita sitä, että kaikkien rikoksesta tuomittujen nimi pitäisi julkaista. Media on Journalistin ohjeiden takia melko pidättyväinen kertoessaan tavisten rikoksista. Mutta kun puhutaan tästä lakihankkeesta, oikea kysymys ei ole, pitäisikö tavisrikollisten nimet julkaista. Oikea kysymys on, voiko rikollinen vaatia suojaa julkisuudelta vetoamalla yksityiselämää suojaavaan säännökseen.
Askartelu rikollisten yksityisyyden parissa tuntuu erityisen irvokkaalta, kun muistaa viimesyksyisen korkeimman oikeuden ennakkopäätökseen Katariina Sourin jutussa. KKO:n mukaan Seiska sai julkaista tietoja Sourin seksielämästä, vaikka kirjailijan ei edes väitetty hyväksyneen tietojen julkaisua tai itse kertoneen tällaisia tietoja elämästään. KKO:n mukaan riitti, että Souri on joskus antanut haastatteluja yksityiselämästään. Eli jos erehtyy kertomaan julkisuuteen sitkeästä flunssasta, media saa sen jälkeen vapaasti kertoa myös muut terveystiedot, kuten tippuri- ja kuppatartunnan. Niinkö?
Joka tapauksessa nyt siis ollaan luomassa tilannetta, jossa valtaisalla joukolla kriminaaleja olisi hyvät perusteet lähteä käräjille nillittämään yksityisyytensä loukkaamisesta. Sen sijaan julkkis ei voi odottaa mitään suojaa, jos eksä päättää lyödä rahoiksi paljastamalla seksielämän yksityiskohtia.
Oletteko ihan tosissanne?
