Yliopistolaitoksen uudistaminen käynnistyi toden teolla viime hallituksen aikana, kun uudistustyötä lähdettiin tutkintorakenneuudistuksen jälkeen jatkamaan. Uudistus eteni pitkään rinnan koko korkeakoululaitosta, yliopistoja ja ammattikorkeakouluja koskettavan korkeakoululaitoksen rakenteellisen kehittämisen kanssa. Uudistuksen keskeiseksi virstanpylvääksi muodostui selvitysmiesten Rantasen ja Jääskisen raportti, jossa yliopistoille esitettiin julkisoikeudellisen yhteisön asemaa. Valmistelu seurasikin pitkään juuri julkisoikeudellisen yhteisön mallia. Yksityisoikeudellisen säätiön mallin yliopiston hallintomuotona nosti esiin valtiosihteeri Sailaksen johtama työryhmä, joka esitti Teknillisen korkeakoulun, Helsingin kauppakorkeakoulun ja Taideteollisen korkeakoulun yhdistämistä säätiömuotoiseksi yliopistoksi.
Itse lakiuudistus on edennyt ripeästi. Lainvalmistelu alkoi nopeasti uuden hallituksen aloitettua toimintansa, ja lausuntokierrokselle valmis luonnos syntyi tiiviissä yhteistyössä yliopistokentän kanssa kuluvan vuoden elokuussa. Poikkeuksellisen pitkä, lokakuussa päättynyt lausuntokierros keräsi huomiota herättävän määrän lausuntoja niin yliopistoista ja yliopistoalan järjestöistä kuin työmarkkinajärjestöistäkin. Hallituksen esitys on tarkoitus antaa eduskunnalle keväällä 2009 ja lainsäädäntö astunee voimaan 1.8.2009. Kiirettä siis pitää, mutta uudistus on edennyt laajalla poliittisella tuella, ja siihen liittyvä epäluulo on vähentynyt prosessin edetessä.
Oikeudellinen asema uudistuu
Yliopistoreformissa yliopistojen oikeudellinen asema uudistuu varsin merkittävästi. Keskeisimmät muutokset liittyvät yliopistojen ja ympäröivän maailman, erityisesti valtion suhteeseen, sekä yliopistojen sisäiseen rakenteeseen.
Yliopistot saavat uudistuksessa oikeushenkilön aseman, mikä niiltä on aiemmin puuttunut. Näin niille mahdollistetaan aiempaa joustavampi taloudellinen toiminta. Erityisesti kansainvälisten koulutusmarkkinoiden kehitys, mutta myös yliopistojen ja elinkeinoelämän jatkuvasti kasvanut vuorovaikutus ja yhteistyö tutkimuksen saralla, kasvattavat yliopistojen tarvitseman taloudellisen autonomian määrää. Yliopistojen siirtyminen pois valtion tiliviraston asemasta lisää niiden taloudellista valtaa, mutta myös taloudellista vastuuta.
Taloudellisen autonomian lisääntymistä on laajasti pidetty toivottavana ja tervetulleena osana uudistusta. Enemmän ristivetoa ovat herättäneet autonomian lisääntymiseen liittyvät muutokset yliopistojen hallinnossa.
Yliopistojen hallinto jäisi uudessa yliopistolaissa nykyistä enemmän sisäisesti järjestettäväksi eli siten kuin yliopisto itse parhaaksi näkee. Lakiesitys luo kuitenkin yliopiston ylimpään johtoon monin osin uudistuneen valtatasapainon, jossa eri elinten keskinäiset suhteet muuttuvat merkittävästi.
Yliopiston autonomian ytimen on muodostanut yliopiston oikeus valita itse hallintoelimensä. Tämä itsehallinto säilyy luonnollisesti uudessakin yliopistolaissa, mutta sen käytännön toteutuminen muuttuu hieman yliopiston hallituksen osalta.
Esityksen mukaan yliopiston hallituksessa on 6–14 jäsentä, joista enintään puolet valitaan yliopistoyhteisön sisältä. Puolet hallituksen jäsenistä tulee olla yliopistoyhteisöön kuulumattomia henkilöitä, jotka edustavat monipuolisesti yhteiskuntaelämän ja yliopiston toimialaan kuuluvien tieteiden ja taiteiden asiantuntemusta. Hallituksen puheenjohtajan pitää olla yliopiston ulkopuolinen.
Hallituksen ulkopuoliset jäsenet valitsee esityksen mukaan yliopistoyhteisö. Päätöksenteon perustan muodostaa yliopistokollegio, jossa ovat edustettuina kaikki yliopistoyhteisön jäsenet, professorit, muu henkilökunta ja opiskelijat. Keskustelua on herättänyt paljon myös yliopiston autonomiaa koskevien säädösten soveltaminen Aalto-korkeakouluun, jonka hallitus valitaan säätiölain mukaisesti.
Rehtorista toimitusjohtaja
Yliopiston rehtorista tulee nykyistä selvemmin hallituksen alaisuudessa toimiva yliopiston johtaja, joka ei voi edes kuulua yliopiston hallitukseen. Rehtorin toimivaltuudet ovat lain mukaan varsin laajat, ja niihin sisältyy muun muassa henkilöstön ottaminen ja irtisanominen. Käytännössä rehtorin rooliin vaikuttaa voimakkaasti se, millä tavalla muodollisesti rehtorille kuuluvaa päätösvaltaa käytännössä delegoidaan. Rehtorin rooli lähestyykin voimakkaasti toimitusjohtajan roolia. Nykyinen vallankäyttö yliopiston hallituksen kautta väistyy ja sen tilalle tulee vallankäyttö hallituksen alaisuudessa. Ratkaisulla pyritään käytännössä mahdollistamaan yliopiston tavoitteellinen johtaminen, mutta samalla asettamaan rehtori nykyistä selvemmin vastuulliseksi omasta vallankäytöstään.
Hyvin paljon huomiota on herättänyt henkilöstön asema. Yliopistojen siirtyessä valtion oikeushenkilön ulkopuolelle virkasuhteet halutaan muuttaa työsuhteiksi. Se, missä määrin työsuhteet ovat yliopistollisiin tehtäviin soveltuva palvelussuhdelaji, on herättänyt laajaa keskustelua. Vaikka virkasuhteet ovat lainsäädännöllisesti lähentyneet ominaisuuksiltaan työsopimussuhteita, niillä on yhä myös lainsäädännöllisiä eroja. Käytännön kannalta keskeistä on se, millä tavalla henkilöstön oikeudet turvataan palvelussuhteen lajin muuttuessa.
Oikeustieteen maisteriksi vain oikeusnotaari
Suoraan oikeustieteellistä alaa lakiuudistuksessa koskee pykälä kelpoisuuksista eri korkeakoulututkintoihin johtaviin opintoihin. Yliopistolakiin oltaisiin esityksessä kirjaamassa jo nykyisin vallitseva periaate, jonka mukaan oikeustieteen maisterin opintoihin on kelpoinen vain oikeusnotaarin tutkinnon suorittanut henkilö. Käytännössä kirjauksella turvataan myös lainsäädännöllisesti se, että oikeustieteellinen ylempi korkeakoulututkinto on korkeatasoinen yleistutkinto, joka tuottaa ja voi tuottaa kelpoisuuden toimia esimerkiksi tuomarina. Oikeustieteellisen maisteritutkinnon laatua juridisena tutkintona ei voida varmistaa, jos tutkinnon suorittaminen olisi mahdollista henkilölle, joka on suorittanut alemman tutkinnon muulla alalla kuin oikeustieteessä.
Lakiuudistukseen sisältyy myös kokeilu, jolla yliopistoille mahdollistetaan maksujen periminen maisteriohjelmakoulutuksesta EU/ETA-alueen ulkopuolelta tulevilta opiskelijoilta. Nykyinen lainsäädäntö sallii yliopistoille jo tilauskoulutuksen, eli korkeakoulutuksen myymisen institutionaaliselle ostajalle. Nyt yliopistojen mahdollisuuksia osallistua kansainvälisille koulutusmarkkinoille laajennettaisiin kokeilun muodossa myös yksilöille suunnattuun maksulliseen tarjontaan. Kokeilun rajat on määritelty hyvin tiukasti ja maksuja on esityksen mukaan mahdollista periä vain opetusministeriön asetukseen sisältyvistä maisteriohjelmista. Asetukseen sisältyvien ohjelmien määrä on nykyisin hyvin suppea, eivätkä ohjelmat pääosin edusta järjestäjäyliopistojen keskeisimpiä osaamisalueita vaan alueita, joilla yliopisto ei järjestä sekä alemman että ylemmän tutkinnon kattavaa koulutusta. Käytännössä rajaus saattaakin vaarantaa kokeilun luonteen ja tehdä mahdottomaksi sen arvioinnin, missä määrin yliopistoilla olisi tosiasiallisesti mahdollista myydä koulutustaan kansainvälisille markkinoille. Vaikka koulutuspoliittiset kokeilut tavataankin vakinaistaa, ongelmaksi voi muodostua, että maksullisuuskokeilu ei nyt esitetyssä muodossa todennäköisesti voi tuottaa tietoa seikoista, joiden johdosta kokeilu järjestetään.
Aikuiskoulutus yliopistojen tehtäväksi?
Akavalaisille keskeinen kysymys on myös täydennyskoulutuksen sisällyttäminen lakiin yliopistojen tehtäväksi. Nykyisin aikuiskoulutusta ja täydennyskoulutusta ohjataan pitkälti vähän koulutettujen ryhmien tarpeiden mukaisesti. Julkisesti järjestettyä aikuiskoulutusta, joka vastaa korkeakoulutettujen ryhmien tarpeisiin, on tarjolla vain vähän. Korkeakoulutettujen määrän ja heidän merkityksensä kasvaessa on erinomaisen tärkeää, että koulutettujen mahdollisuudet pitää osaamisensa ajan tasalla ja kehittää sitä edelleen paranevat nykyisestä. Yksi askel tällä tiellä olisi aikuiskoulutuksen määritteleminen yliopistojen tehtäväksi.
Osana yliopistoreformia uudistetaan yliopistolain lisäksi myös yliopistojen ohjausjärjestelmä. Lain tasolla todetaan vain yliopistojen saavan rahoituksensa toimintansa laajuuden ja laadun perusteella. Tarkemmin ohjausjärjestelmää määritellään tulevalla yliopistoasetuksella, johon pohjautuen opetusministeriö rakentaa tulossopimusjärjestelmän ja yliopistojen rahoitusmallin.
Korkeakoulutettujen kannalta keskeistä olisi, että yliopistojen rahoitusta voitaisiin siirtää nykyisistä toiminnan laajuutta kuvaavista määrällisistä mittareista toiminnan laadun mittaamiseen perustuvaksi. Ohjausjärjestelmän ongelmana nähdään usein rahoitusmallin tapa kannustaa yliopistoja määrällisten päämäärien tavoitteluun, koska toiminnan tai koulutuksen laatu ei käytännössä vaikuta yliopiston rahoitukseen. Muuttamalla yliopistojen rahoitusta siten, että rahoituksesta selvästi nykyistä suurempi osa jaettaisiin koulutuksen ja muun toiminnan laadun perusteella, voitaisiin yliopistoja ohjata kilpailemaan laadulla määrän sijaan.
