100 vuotta Suomen historiaa – Aarne Nuorvalan ja Aimo Vuolle-Apialan muistoja

Suomi vuonna 1912

Suomi oli monikansalliseen Venäjän imperiumiin kuuluva suuriruhtinaskunta, jossa asui noin 3,2 miljoonaa henkilöä. Heistä noin 350 000 oli suomenruotsalaisia. Sen sijaan Venäjän vallan aikana venäjän kielellä ei ollut merkittävää asemaa. Tosin vuodesta 1818 lähtien virkamiehiltä vaadittiin todistus venäjän kielen taidoista.

Venäjän tsaarina ja Suomen suuriruhtinaana oli Nikolai II. Toinen sortokausi oli alkanut vuonna 1908, ja Venäjän ote Suomeen kiristyi juuri vuonna 1912. Mutta Suomessa elettiin kuitenkin monella tapaa menestyksellistä aikaa talouden, kulttuurin ja urheilun saralla.

Maailmankauppa kävi vilkkaana ilman esteitä. Maa- ja metsätalousmaa Suomi tuotti maailmanmarkkinoille puutavaraa ja tervaa. Vuonna 1912 perustettiin Helsingin pörssi sekä Kotimaisen Työn Liitto.

Vuonna 1912 Aino Ackten aloitteesta järjestettiin ensimmäiset Savonlinnan oopperajuhlat. Maiju Lassila julkaisi eri salanimillä yhteensä yhdeksän kirjaa. Arkkitehtuurin puolella merkittävimpiä rakennuksia on Lars Soncin suunnittelema Kallion kirkko.

Urheilun saralla vuosi 1912 huipentui Tukholman kesäolympialaisiin, jossa Suomi sai yhteensä 26 mitalia. Kisojen avajaisissa suomalaiset marssivat Venäjän joukkueen takana Finland-kyltin kanssa sekä myös ajoittain Helsingin ruotsinkielisen naisvoimisteluseuran lippua heiluttaen.

 

Syntymäpäiväsankarit kotoisin Viipurista ja Jämsästä

Aarne Nuorvala on reilun kuukauden Aimo Vuolle-Apialaa vanhempi, joten aloittakaamme ensin hänestä.

Aarne Johannes Nuorvala(vuoteen 1934 Nylenius) syntyi 18.4.1912 Viipurissa, joka oli tuolloin vilkas monikansallinen ja -kulttuurinen kaupunki. Aarnen isä oli myös lakimies, Karl Elias Nylenius (1972–1923). Hän oli suorittanut ylemmän oikeustutkinnon 1893, saanut varatuomarin arvon 1896 ja työskennellyt Viipurissa sekä raastuvanoikeudessa että hovioikeudessa.

Aimo Vuolle-Apiala syntyi 31.5.1912 virallisesti Helsingissä, mutta hänen perheensä asui Jämsässä, jossa Aimo vietti koko lapsuutensa. Isä Väinö toimi oman isänsä 1860-luvulla perustaman Lindemanin nahkatehtaan johtajana. Sukunimi Lindeman muutettiin vuonna 1906 Vuolle-Apialaksi. Vuolle-osa tulee suvun kantaisän Kustaa Lindemanin syntymäpaikasta, Vuolenkoskesta, ja Apiala-nimi hänen puolisonsa äidin Jämsässä sijainneen kotitalon nimestä.

Aimo Vuolle-Apiala varttui kaksikielisessä kodissa ja kansainvälisessä ilmapiirissä. Hänen isänsä Väinö kouluttautui Saksassa suvun perinteitä noudattaen nahka-alalle. Saksasta hän löysi puolisokseen sairaanhoitaja Helene Lochnerin. Väinö Vuolle-Apiala 
toimi isänsä perustaman nahkatehtaan johtajana 1930-luvulle asti. Aimo oppi siis jo lapsuudessaan sekä suomen että saksan kielen, mistä myöhemmin oli hyötyä.

 

Itsenäistymisen aika oli epävakaata

Venäjän väliaikainen hallitus peruutti maaliskuun manifestilla vuonna 1917 laittomuudet. Suomen kansaneduskunta otti korkeimman vallan omiin käsiinsä 15.11.1917. Venäjän bolsevikkivallankumouksen jälkeen Suomi julistautui itsenäiseksi. Senaatin puheenjohtaja P.E. Svinhufvud esitti 4.12.1917 eduskunnassa lausunnon, johon liitetyn päätöslauselman, Suomen itsenäisyysjulistuksen, Suomen eduskunta hyväksyi 6.12.1917. Tämä tapahtui melko huomaamattomasti ilman suuria juhlallisuuksia. Tarvittiinhan ulkovaltojen tunnustukset, sitäpaitsi tiedonvälitys ei ollut nykyisellä tasolla.

Venäjän neuvostohallitus eli Leninin hallitus myönsi Suomelle itsenäisyyden 31.12.1917, jonka jälkeen monet maat tekivät nopeasti samoin. Mutta Iso-Britannia ja Yhdysvallat tunnustivat Suomen itsenäisyyden vasta puolitoista vuotta myöhemmin.

Itsenäistymisen jälkeen keskushallinto piti rakentaa uudestaan. Vuoden 1918 lopussa senaatin nimi muutettiin asetuksella valtioneuvostoksi ja toimituskunnat ministeriöiksi. Senaattoreista tuli ministereitä ja senaatin talousosaston varapuheenjohtajasta pääministeri. Senaatin kanslia muutettiin nimitykseltään valtioneuvoston kansliaksi ja prokuraattori oikeuskansleriksi. Senaatin oikeusosastosta muodostettiin korkein oikeus ja sen talousosastosta korkein hallinto-oikeus.

Vuoden 1918 sodassa, jota eri näkökulmiaa painottaen on nimitetty joko kapinaksi taikka sisällis-, vapaus- tai kansalaissodaksi, niin sanotun valkoisen hallituksen joukot voittivat punakaartilaiset. Sota synnytti kauan kestäneen jakautuman Suomen kansan keskuuteen.

Vuonna 1918 Suomen kuninkaaksi valittiin Hessenin prinssi Friedrich Karl, mutta jo samana vuonna hän ilmoitti luopuvansa asemasta. Sodanjälkeinen tynkäeduskunta sääti lain vuokra-alueiden lunastamisesta eli niin sanotun torpparilain. Vuonna 1919 säädettiin tasavaltainen hallitusmuoto, joka viritti laajan uudistustyön. Vuonna 1919 valittiin Suomen ensimmäiseksi presidentiksi K.J. Ståhlberg.

 

Aarne Nuorvalan isä vangittiin tuomarin tehtävistä

Aimo Vuolle-Apiala sai viettää toisen sortokauden aikaa sekä Suomen itsenäistymiseen johtaneita tapahtumia Jämsässä suhteellisen rauhallisissa oloissa, poissa tapahtumien varsinaisesta polttopisteestä. Toisaalta toisen maailmansodan syttyminen vuonna 1914 kosketti Vuolle-Apialan perhettä, sillä äidin sukua asui Saksassa.

Vuoden 1918 sodan aikana Jämsä jäi varsinaisten rintamataistelujen ulkopuolelle. Kiivaat sotatoimia tosin käytiin melko lähellä Tampereella ja Länkipohjassa.

– Mutta kyllä Jämsässäkin maksettin kalavelkoja puolin ja toisin, Aimo Vuolle Apiala muistelee.

Sen sijaan Aarne Nuorvalan (tuolloin vielä Nylenius) perhe joutuiViipurissa kokemaan sortokauden koettelemukset hyvinkin rankkoina. Suomen itsenäistyminen merkitsi perheelle monella tapaa suuria muutoksia.

Venäjän Duuman myötävaikutuksella Nikolai II oli antanut 1910 niin sanotun yhdenvertaisuuslain, jonka mukaan Venäjän kansalaiset olivat yhdenvertaisia Suomen kansalaisten kanssa muun muassa virkoihin pääsyssä. Koska Suomen eduskunta ei ollut hyväksynyt yhdenvertaisuuslakia, monet suomalaiset viranomaiset kieltäytyivät noudattamasta sitä. Useita näistä kieltäytyjistä tuomittiin vankeusrangaistuksiin venäläisissä tuomioistuimissa. Eräs heistä oli tuleva tasavallan presidentti P.E. Svinhufvud, joka lähetettiin Siperiaan.

Viipurin maistraatin jäsenet vangittiin ja vietiin Pietariin Krestyn vankilaan . Kun Viipurin hovioikeus piti maistraatin päätöksen ennallaan, myös hovioikeuden jäsenistä 23 joutui samaan vankilaan vuonna 1913. Eräs heistä oli Aarne Nuorvalan isä Karl Elias Nylenius. Aarne oli tuolloin vain vuoden vanha. Vapauduttuaan vankilasta tuomitut julistettiin kymmeneksi vuodeksi kelpaamattomiksi valtion ja kunnan palvelukseen. Monet vapaaehtoiset huolehtivat vangittujen ja heidän omaistensa taloudellisesta ja muustakin tukemisesta sekä Krestyn aikana että sen jälkeen.

Aarne Nuorvalan kirjailijaveli Kaarlo Nuorvala julkaisi tapahtumien pohjalta kirjan "Krestyn miehet".

Suomen itsenäistyttyä tilanne Nyleniuksen perheessä muuttui paremmaksi. Isä Karl oli vapautunut vankilasta ja perhe muutti ensin Tammisaareen ja sitten Helsinkiin. Vastaperustetun korkeimman hallinto-oikeuden presidentiksi tuli K.J. Ståhlberg, joka valitsi itse kaksi jäsentä. Toinen heistä oli Aarne Nuorvalan isä Karl Nylenius.

– Perheemme asui lähes isän työpaikalla, sillä korkein hallinto-oikeus ja jäsenten virkahuoneet sijaitsivat samassa talossa Yrjönkadun ja Uudenmaankadun kulmassa. Samassa talossa sijaitsi myöhemmin pitkään Tullihallitus, Aarne Nuorvala muistelee.

 

1920- ja -30-luvut olivat olojen vakiintumisen ja suomalaisuuden aikaa

Vuonna 1920 Suomi teki Venäjän kanssa Tarton rauhansopimuksen. Tällöin Suomi sai entisen alueensa lisäksi Lapista Petsamon, joka yhdisti maan jäämereen; Petsamo menetettiin välirauhassa 1944. Suomen tasavallan ensimmäisten lakien joukossa olivat yleinen oppivelvollisuuslaki 1921, kieltolaki 1919 (kumottiin 1932), uskonnonvapauslaki 1922 ja asevelvollisuuslaki 1922. Vuonna 1920 annettiin Ahvenanmaan itsehallintolaki, jota täydennettiin 1922 takuulailla. Uusi valtiopäiväjärjestys säädettiin vuonna 1928.

Vuonna 1929 kommunismin vastainen mieliala maassa kasvoi ja syntyi oikeistoradikaalinen lapuanliike. Vuonna 1932 Lapuan liike järjesti Mäntsälän kapinan, minkä jälkeen liike lakkautettiin. Samana vuonna allekirjoitettiin Suomen ja Neuvostoliiton välinen hyökkäämättömyyssopimus.

Pitkin 1920- ja 1930-lukuja käytiin kielikiistoja suomen- ja ruotsinkielen asemasta. Suomen kielen asemaa haluttiin vahvistaa muun muassa kannustamalla ihmisiä suomentamaan sukunimensä. Edellinen suurempi sukunimien suomentaminen oli tapahtunut  vuonna 1906, jolloin vietettiin J.V. Snellmanin satavuotispäivää. Uusi suuri nimenmuutto järjestettin Kalevalan riemujuhlan kunniaksi vuonna 1935.

Kieliriidat huipentuivat vuoden 1934 lopulla kysymykseen Helsingin yliopiston kieliolojen järjestämisestä. Suomen- ja ruotsinkieliset opiskelijat riitelivät yliopiston virallisesta kielestä. Vuonna 1935 suomenkieliset opiskelijat menivät luentolakkoon vastustaakseen ruotsalaisuutta tukevaa yliopistolakiesitystä. Opiskelijat järjestivät mielenosoituksia ja hävittivät ruotsinkielisiä katukylttejä.

Vuonna 1937 ratkaistiin lopullisesti kysymys Helsingin yliopiston opetuskielestä suomen kielen hyväksi.  Laissa todettin kuitenkin: ”käytettäköön ruotsin kieltä opetuskielenä niissä tapauksissa, joista tämän lain voimaanpanosta annettavassa laissa erikseen säädetään”. Samalla määrättiin kiintiöt ruotsinkielisille professuureille.




Maailmanmatkailua, opiskelua ja kannanottoja suomen kielen puolesta

1920-luku ja 1930 luvun oli Aarne Nuorvalan (silloin vielä Nylenius) ja Aimo Vuolle Apialan näkökulmasta rauhallista ja huoletontakin aikaa. Olot Suomessa olivat vakiintuneet. Molemmat kävivät koulua, toinen Jämsässä ja toinen Helsingissä.

Samoihin aikoihin Aimo Vuolle-Apiala tutustui ensimmäisen kerran tulevaan puolisoonsa Sirkka Anderssoniin. Sirkka oli kotoisin Muuramesta, jossa ei ollut oppikoulua. Niinpä Sirkka tuon aikaisen yleisen tavan mukaan tarvitsi niin sanottua koulukortteeria, joka järjestyi Vuolle-Apialan perheen luota. Koulukortteeri tarkoitti käytännössä asumista ja yleensä myös täysihoitoa jossain perheessä, joka asui koulupaikkakunnalla.

Kumpikin pääsi ylioppilaaksi vuonna 1932: Aarne Helsingissä Suomalaisesta  normaalilyseosta eli Norssista ja AimoJämsän yhteiskoulusta.

Aarne Nuorvala seurasi isänsä jalanjälkiä ja aloitti lainopin opinnot Helsingin yliopistossa valmistuen lainopin kandidaatiksi vuonna 1937. Opintojen alkua vauhditti se, että ollessaan kutsunoissa vuonna 1932 hänellä todettiin vettä keuhkoissa ja hänet vapautettiin samalla rauhanajan palveluksesta.

Aimo Vuolle-Apiala kelpuutettiin palvelukseen ja mieli paloi maailmalle. Samoihin aikoihin oli lehdissä ilmoituksia, joissa värvättiin väkeä vastaperustettujen merivoimien palvelukseen. Houkuttimena oli pääsy koulutuslaiva Suomen Joutsenen valtameripurjehdukselle.

Vuolle-Apiala pääsikin  toivomalleen matkalle. Eräänä syynä oli täydellinen saksan kielen taito. Matka tapahtui ajalla 20.10.1932–3.6.1933 ja oli Suomen Joutsenen toinen valtameripurjehdus. Matka suuntautui Las Palmasin kautta Etelä-Amerikan useampaan kaupunkiin.

– Rio! vastaa Vuolle-Apiala empimättä, kun häneltä kysyy mikä oli pitkän matkan lempikohde.

– Sanoohan sen jo laulukin, hän jatkaa pilke silmäkulmassa tarkoittaen laulua "Vanhan Merirosvon kapakassa", jossa kerrotaan Rion ihanista neidoista. Puoliso Sirkka hymyilee vieressä miehensä nuoruusmuistoille.

Vuolle-Apiala tuli takaisin Suomeen ja aloitti opinnot lainopillisessa tiedekunnassa tähtäimenään alempi oikeustutkinto.

– Ja siinä tein kyllä virheen, kun en suoraan aloittanut ylempää oikeustutkintoa lukemaan. Mutta tätini saivat minut jotenkin vakuuttuneeksi, että varanotariina pääsen nopeasti hyvän leivän syrjään kiinni, Vuolle-Apiala harmittelee.

Nuorvalan ja Vuolle-Apialan opiskeluajoille sattuivat edellä mainitut kiihkeät keskustelut suomen kielen asemasta.

Nyleniukset vaihtoivat vuonna 1934 nimensä Nuorvalaksi. Nimen ja samalla koko sanan keksi Aarne Nuorvalana kirjailijaveli Kaarlo. Aimo Vuolle-Apialan sukuhan oli jo ennen hänen syntymäänsä vaihtanut Lindeman-nimen Vuolle-Apialaksi edellisen "muotiaallon" aikana.

Sen sijaan Vuolle-Apiala osoitti kantansa kielikiistaan osallistumalla suomenkielisten luentolakkoon ja palaamalla vähäksi aikaa kotiin Jämsään. Nuorvala ei tarkkaan muista osallistuiko myös hän lakkoon, mutta pitää sitä mahdollisena.

Aimo Vuolle-Apiala sai alemman oikeustutkinnon suoritettua vuonna 1936 ja jatkoi saman tien ylemmän oikeustutkinnon suorittamista.

Aarne Nuorvala valmistui lainopin kandidaatiksi vuonna 1937 ja sai varatuomarin arvon 1939. Talvisodasta johtuen Nuorvala joutui hoitamaan eri tuomiokuntia yhteensä kuusi kuukautta varatuomarin arvoon yleensä vaaditun 30 päivän sijasta.

– Tältä ajalta on mieleeni jäänyt selvästi se, että vihin siviiliavioliittoon kahdeksan paria. Ja vieläkin luulen mieleni lokeroista löytyvän vihkikaavan sanat, Aarne Nuorvala muistelee.

Mutta sitten alkoivat sotavuodet, jotka sotkivat molempien suunnitelmat.

 

Sotavuodet

Saksa hyökkäsi Puolaan 1.9.1939. Englanti ja Ranska julistivat sodan 3.9.1939 Saksalle. Toinen maailmansota oli syttynyt. Neuvostoliitto vaati Suomea luovuttamaan sille osia maistaan ja saaristaan lähellä itärjaa. Kun Suomi ei tähän suostunut, Neuvostoliiton joukot hyökkäsivät Suomeen 30.11.1939. Talvisota oli syttynyt.

Talvisotaa seurannut välirauhan aika ei ollut Suomelle helppoa. Neuvostoliitto ei ollut sodan lopputulokseen tyytyväinen vaan piti kiinni Saksan kanssa solmitun hyökkäämättömyyssopimuksen salaisesta lisäpöytäkirjasta, jossa Suomi oli määrätty Neuvostoliiton etupiiriin kuuluvaksi.

Neuvostoliiton koneet pommittivat 25.11.1941 kohteita Suomessa. Näitä Neuvostoliitto perusteli väitteillä Suomen tekemistä pommituksista. Jatkosota oli alkanut.

Jatkosodan päättyessä aselepoehtojen mukaisesti Suomi sitoutui karkottamaan saksalaiset joukot maasta 15.9.1944 mennessä. Tätä aikaa on kutsuttu Lapin sodaksi.

 

Sodan aikana rintamalla, opiskelua ja avioliittoon

– Talvisodan syttymisen aikaan työskentelin Tuusulan tuomiokunnan notaarina. Olin Helsingissä pommitusten alkaessa. Kotiin tuli kirje, jossa käskettiin ilmoittautua poliisilaitokselle Runeberginkadulle, Aarne Nuorvala muistelee talvisodan syttymistä.

– Kuuluin nostoväen toiseen luokkaan, mutta lähdin vapaaehtoisena rintamalle. Kihlakunnan tuomari oli närkästynyt siitä, että jätin työt kesken. Niinpä vielä rintamalle tuli postissa pöytäkirjoja allekirjoitettavakseni. Tuomari itse lähti kylläkin heti paikalla Ruotsiin, mutta hänen käskystään pöytäkirjat toimitettiin minulle, Nuorvala kertoo.

Siihen aikaan oli ammattihenkilöitä, jotka laativat pöytäkirjat muistiinpanojen mukaan ja juristi vain laittoi niihin nimensä.

Sodasta Aarne Nuorvalan mieleen päällimmäiseksi eivät niinkään nouse itse sotatapahtumat vaan naiset ja lapset, jotka Nuorvalan mielestä kärsivät sodasta kaikkein eniten.

Vuolle-Apiala palveli talvisodan aikana panssarilaiva Ilmarisella. Talvisodan aikana 1939–40 Laatokalla ei ollut sotatoimia, koska järvi oli jäässä. Talvisodan päätyttyä Moskovan rauhan solmimisen jälkeen 12.3.1940 Laatokasta tuli Neuvostoliiton sisävesistö.

Kun jatkosodan alettua suomalaisten sotajoukot saapuivat Laatokalle, ryhdyttiin perustamaan uudelleen Laatokan merivoimia. Ja näissä tehtävissä toimi tuolloinen luutnantti Vuolle-Apiala niin sanotun Länsi-Lohkon päällikkönä. Marraskuun 1942 jälkeen ei Laatokalla enää ollut huomattavia sotatoimia.

Aarne Nuorvala on sittemmin ylennetty kapteeniksi ja Aimo Vuolle-Apiala komentajakapteeniksi.

Asemasodan aikana molemmat syntymäpäiväsankarimme jatkoivat opintojaan. Vuolle-Apiala valmistui lainopin kandidaatiksi 1944 ja sai varatuomarin arvon 1949. Nuorvala valmistui lainopin lisensiaatiksi vuonna 1949.

Molemmat solmivat myös avioliitot lähes samanaikaisesti sodan vielä kestäessä. Aimo Vuolle-Apiala solmi avioliiton 1944 käsityönopettaja Sirkka Anderssonin kanssa. Aarne Nuorvala meni naimisiin 1945 Helena Hintikan kanssa, joka sittemmin valmistui ekonomiksi ja varanotaariksi. Lapsia Vuolle-Apialan perheseen syntyi kolme ja Nuorvalalle neljä.

 

Sotien jälkeen

Sotien jälkeen Suomen asema oli epävarma. Aluksi pelättiin, että Neuvostoliitto yrittäisi tehdä Suomesta kommunistisen maan samaan tapaan kuin sodan jälkeen oli käynyt muille Neuvostoliiton eurooppalaisille naapurimaille. Suomi onnistui kuitenkin luomaan hyvät suhteet Neuvostoliittoon, säilyttämään demokraattisen yhteiskuntajärjestelmänsä sekä lisäämään kauppaa länsimaiden kanssa.

Jälleenrakennus leimasi sotien jälkeisen Suomen kehitystä ja ihmisten elämää 1940-luvun lopulta pitkälle 1950-luvulle. Sodan jälkeisestä välitilasta siirryttiin vähitellen normaalioloihin, ja elämäntapa muuttui. 1960-luvulla uudet talot, muoti, ruoka ja vapaa-ajanharrastukset olivat erilaisia kuin aikaisemmin.

Suomen taloudellinen kehitys oli sotien jälkeisenä aikana erittäin myönteistä. Suomi myi maailmalle erityisesti paperia ja muita metsäteollisuuden tuotteita, ja näin ansaittiin rahaa hyvinvoinnin kasvattamiseen. Julkisia palveluja kehitettiin muun muassa luomalla julkiset koulutus-, terveydenhuolto- ja sosiaaliturvajärjestelmät, jotka tekivät Suomesta modernin hyvinvointivaltion.

 

Aimo-Vuolle Apiala Suomen ensimmäisiä päätoimisia henkikirjoittajia

Vuolle-Apiala toimi työuransa alkuvuosina Kuopion lääninhallituksessa eri tehtävissä vuosina 1944–1951. Sen jälkeen hän toimi Pielisjärven kihlakunnan henkikirjoittajana vuosina 1951–1977. Aimo Vuolle-Apiala oli Suomen ensimmäisiä päätoimisia henkikirjoittajia.

Vuolle-Apialan työ- ja kotipaikkana oli suurimman osan ajasta Juuka. Sinne Vuolle-Apialat rakensivat vuonna 1953 omakotitalon, jonka yhteyteen tulivat myös henkikirjoittajan toimitilat. Toimisto sijaitsi talon toisessa puolessa, ja perhe asui saman talon toisessa puolessa. Toimistossa työskenteli parhaimmillaan kolme toimistotyöntekijää.

Siihen aikaan henkikirjoittajat olivat tavallaan yksityisyrittäjiä, sillä tulot koostuivat lunastusmaksuista eli sportteleista. Sportteliksi kutsutaan rahapalkkiota, jonka virkamies tai muuta julkista tehtävää hoitava saa asiakkaaltaan tekemiensä virkatoimien perusteella. Sporttelituloilla maksettiin esimerkiksi henkilökunnan palkkoja ja toimitilojen vuokria.

 – Henkikirjoittajan virka oli siihen maailman aikaan mahdottoman kilvoiteltu, ja virkaan nimitti valtioneuvosto, Vuolle-Apiala kertoo.
 Syynä oli edellä mainittu sporttelijärjestelmä, joka takasi melko hyvät tulot.

– Henkikirjoittajan virka oli varsin itsenäinen. Siihen liittyi paljon matkustamista, sillä henkikirjat käytiin läpi vuosittain jokaisessa kihlakunnan seitsemässä pitäjässä, Aimo Vuolle-Apiala muistelee.


Vuosina 1919–1970 pidettiin kirkkokuntiin kuulumattomista siviilirekisteriä. 
Toista väestökirjanpidon haaraa edusti kirkko. Vuoden 1970 loppuun saakka evankelis-luterilainen kirkko ja ortodoksinen kirkkokunta keräsivät tiedot omista jäsenistään.

Siviilivihkiminen tehtiin lailliseksi vuonna 1917 annetulla erillislailla. Tämä oli osa henkikirjoittajan työtä.

– Koska henkikirjoittajan toimisto sijaitsi kotimme yhteydessä, oli vihkimisestä mahdollista tehdä hyvin kotoinen ja perhekeskeinen tapahtuma. Pyrimme tarjoamaan jokaiselle vihkiparille pienen kahvitilaisuuden, joka kesällä oli mahdollista järjestää kotimme puutarhassa, Vuolle-Apiala kertoo.

– Romanit, joita tuohon aikaan vielä yleisesti kutsuttiin mustalaisiksi, olivat parhaita asiakkaittani. Kuuluivathan he kaikki siviilirekisteriin. Meillä oli keskenämme oikein mukavat välit, Vuolle-Apiala muistelee.

1970-luvulla luovuttiin niin sanotusta sporttelijärjestelmästä ja siirryttiin myös henkikirjoittajan kohdalla kokonaispalkkaukseen.

– Tällöin neuvotteluissa henkikirjoittajat eivät kyllä oikein osanneet pitää puoliaan moneen muuhun ammatikuntaan verrattuna. Palkka siis pieneni aika lailla, Vuolle-Apiala kertoo.


Väestörekisterikeskus, jonka tehtäväksi tuli väestökirjanpidon ohjaus ja valvonta sekä väestön keskusrekisterin (nyk. väestötietojärjestelmän) ylläpitäminen, perustettiin vuonna 1969. Atk-pohjaiseen rekisteriin siirryttiin vuonna 1971.

Vuolle-Apialalle on myönnetty kihlakunnanneuvoksen arvonimi sekä Valkoisen ruusun ritarimerkki.

 

Nuorvala seurasi isänsä jalanjälkiä korkeimpaan hallinto-oikeuteen

Aarne Nuorvala on elämästään kertoessaan korostanut, että hänen suurin tukensa ja harrastuksensa on ollut perhe. Työvuosistaan ja kokemuksistaan hän ei niinkään välitä kertoa. Niistä voi Nuorvalan mukaan halutessaan lukea eri matrikkeleista.

Tehkäämme siis työtä käskettyä ja katsokaamme mitä Biografiakeskuksen tietokanta kertoo Aarne Nuorvalasta. Kirjoituksen on laatinut Aarne Nuorvalan seuraaja, KHO:n presidentti emeritus Pekka Hallberg.

Tuomioistuinharjoittelun jälkeen Aarne Nuorvala toimi ensin valtiokonttorissa, valtiovarainministeriössä ja lainvalmistelukunnan jäsenenä.

Nuorvala tuli 1955 korkeimpaan hallinto-oikeuteen ylimääräiseksi ja 1957 vakinaiseksi hallintoneuvokseksi. Tästä tehtävästä hän siirtyi 1963 valtioneuvoston kanslian ensimmäiseksi kansliapäälliköksi ja oli sitten Reino R. Lehdon virkamieshallituksen ministeri ja pääministerin sijainen 1963–1964. Nuorvala nimitettiin 1964 oikeuskansleriksi ja seuraavana vuonna korkeimman hallinto-oikeuden presidentiksi, mitä tehtävää hän hoiti eläkkeelle siirtymiseensä 1982 asti.

Nuorvala on osallistunut lainsäädäntöhankkeiden valmisteluun kymmenien toimikuntien ja komiteoiden jäsenenä ja puheenjohtajana. Hän on kirjoittanut uransa varrella kymmeniä artikkeleita hallintolainkäytöstä ja tuomioistuimista ja linjannut puheillaan oikeuden kehitystä.

Nuorvala sai 1972 Helsingin yliopiston oikeustieteen kunniatohtorin arvon ja hänelle on myönnetty myös Valkoisen ruusun suurristi.

 

Elämää eläkeläisenä ja 100-vuotiaana

Molemmat syntymäpäiväsankarimme ovat hyväkuntoisia ja asuvat edelleen omissa kodeissaan, jossa ovat perheensä ja lapsensakin kasvattaneet.

Aimo Vuolle-Apiala asuu Juuassa talossa, joka hän rakennutti sekä henkikirjoittajan toimitiloiksi että perheensä kodiksi. Kun hän jäi eläkkeelle vuonna 1977, talo saatiin kokonaan omaan käyttöön. Tämä haastattelu tehtii avarassa työhuoneessa, jossa aikaisemmin sijaitsi henkikirjoittajan kanslia. Samassa talossa vietettiin myös satavuotisjuhlat, joihin tuli runsaasti vieraita.

Haastattelussa on mukana koko ajan 92-vuotias puoliso Sirkka Vuolle-Apiala, joka sopivasti täydentää kertomuksia elämän varrelta. Tunnettuhan on jo lapsuudesta ja avioliitossa ehditty olla 68 vuotta.

– Sataan vuoteen mahtuu paljon elämää. Askel madaltuu ja muisti muuttuu valikoivaksi, Aimo Vuolle-Apiala sanoo pitkän iän vaikutuksista.
 Se tarkoittaa myös sitä, että tarvitaan kotiin jonkun verran kotiapua.

Aviovaimo Sirkka Vuolle-Apiala arvelee puolestaan, että pitkän iän salaisuus on positiivisen luonteen lisäksi säännöllinen elämä ja liikunta.


– Meillä oli niin säännölliset ruoka- ja nukkumaanmenoajat, että niistä olisi voinut kellon tarkistaa, hän kertoo.



Vuolle-Apiala on liikkunut koko ikänsä. Hän on harrastanut metsästystä koiran kanssa, ja metsätyöt ovat olleet mieluista vastapainoa työlle. Vielä 95-vuotiaana hän kävi tyttärenpojan kanssa metsällä tutuissa maisemissa.


Omassa kodissaan asuu myös Aarne Nuorvala. Perhe muutti Korkeavuorenkadulle vuonna 1952. Eläkkeelle hän jäi, kun vuonna 1982 "laki pakotti". Satavuotisjuhlat pidettiin kotia vastapäätä olevan Johanneksen kirkon yhteydessä olevissa tiloissa.

Aarne Nuorvala asuu nykyisin kodissaan yksin, sillä hänen puolisonsa kuoli vuonna 1999. Mutta yksinäinen hän ei ole, siitä pitävät edelleen huolta ulkoiluharrastus sekä sukulaisten ja ystävien tiiviit vierailut. Vielä viime kesänä hän kävi pyydystämässä kaloja rapumertoja varten.

 

Mauno Koivisto, Aarne Nuorvala, Esko Rekola ja Tellervo Koivisto (selin) Aarne Nuorvalan satavuotisvastaanotolla 18.4.2012.

 

 

Aimo Vuolle-Apialan nuoruudenkuvan taakse on kirjoitettu siistillä kaunokirjoituksella ”Äidille ja Isälle Jouluna 1936. Aimo”.

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Aarne Nuorvala rapusyöttejä onkimassa kesämökillä kesällä 2012.

 

Aimo Vuolle-Apiala nuorena miehenä.

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Aarne Nuorvala kotikulmillaan 2009.

 

Aimo Vuolle-Apiala on ollut aviossa puolisonsa Sirkan kanssa 68 vuotta.

 

 

Aarne Nuorvala ja hänen vaimonsa Helena presidentin linnassa juhlimassa itsenäisyyspäivää.