Rikokset kiinnostavat lakimiehiä myös fiktiona. Moni lakimies piti tapanaan seurata saksalaista Derrick-poliisisarjaa sen hienostuneisuuden ja juonen kehittelyn vuoksi. Saksassa Derrickin esitykset lopetettiin vuosikymmenten jälkeen, kun ilmeni, että Derrickiä esittänyt Horst Tappert oli ollut nuorena asevelvollisena Waffen SS:ssä – niin kuin esimerkiksi Gunther Grass. Tarpeeton ylilyönti heijastui myös meille: Derrickejä ei ole sen koommin televisiossa esitetty.
Rikosromaanin kirjoittaminen on oma taitolajinsa, josta kovin moni lakimies ei ole yrittänyt suoriutua. Mauri Sariolakin oli lainopin ylioppilas, jonka kärsivällisyys ja keskittymiskyky eivät riittänet tutkinnon suorittamiseen. Sariola piti kirjoissaan lakimiesten lippua korkealla. Siksi herkuttelimme kerran lounastauolla sillä ajatuksella, että näkisimme hänen nousevan parnassolle tiedekunnan kunniatohtorina. Esitystä ei tästä sentään tehty.
Mauri Sariola -seuran aktiivi asianajaja Ari Kyyrö on rohjennut astua mestarinsa jalanjäljille ja kirjoittanut vuonna 2014 ilmestyneen dekkarin ”Ra-ra ras-Putin”. Se kertoo pääosin 1970-luvun jälkipuoliskolle sijoittuvista vauhdikkaista ja rajuistakin tapahtumista Helsingissä ja itänaapurissa. Kirjan nimi viittaa romaanihenkilönä seikkailevaan Vladimir Putiniin. Päähenkilöihin kuuluu myös nuorisopoliitikko Benjamin Zabludowicz, siis Ben Zyskowicz. Kirjaa voi suositella varsinkin niille, joille kyseisen ajan Helsinki, oikeustieteen opiskelijoiden elämä ja Helsingin raastuvanoikeus tuovat nostalgisia muistoja.
Tämän vuoden yllätysnimi dekkarikirjailijana on professori Erkki Aurejärvi. Hänen teoksessaan ”Kun kukaan ei näe” liikutaan 70- ja 80-lukujen vaihteessa. Kahdesta päähenkilöstä toinen on murhattuna löydetty luonteeltaan vaikea nuori, kaunis ja etevä naisjuristi. Häntä kiehtoo asianajaja, jossa on niin paljon kirjoittajansa piirteitä, että rohkenee sanoa kyseessä olevan Aurejärven alter ego. Asianajaja lausuu suorasukaisia käsityksiä raastuvanoikeuden naistuomareista, laiskanlaisista (mies)syyttäjistä ja sattumanvaraisina pitämistään tuomioista.
Kirja on tavallaan jatkoa vuonna 2013 ilmestyneille Aurejärven muistelmille. Oikeudellisesta elämästä päästään sanomaan mitä ennenkin. Samalla on tarjoutunut mahdollisuus kirjoittajan syvempien tuntojen ja maailmankuvankin projisoimiseen. Teoksessa puhutaan monista nimeltä mainituista juristeista, toiset lempinimen kautta tunnistettavista. Joitain henkilöhahmoja uskoo tunnistavansa, joistain muista jää miettimään, onko näillä kenties esikuvia.
Kirjallista vapautta Aurejärvi käyttää säästeliäästi. Naisopiskelijan kerrotaan tosin käyvän Reino Ellilän luennoilla, vaikka tämä oli tuolloin eläkkeellä. On myös vaikea kuvitella, että dekaani Toivo Holopainen olisi publiikeissa todistuksia jakaessaan arvioinut ääneen naisopiskelijoiden ulkoista olemusta.
Dekkarit voivat olla synkkiä ja ahdistavia. Sellainen tämäkin teos on. Taiteellisesta vaikutelmasta en ole ammatti-ihminen lausumaan, mutta sujuvasti Aurejärvi kirjoittaa. Teos imee mukaansa Aurejärven tuntevan lukijan niin, ettei sitä malta laskea käsistään ennen loppuun pääsemistä.
