Mikä sota?
Itä-Suomen Työmies-lehti kirjoitti vapun tienoissa 1918: ”Kansalaissotaa ovat monet käyneet ehkä luokkasotana, toiset sotana Suomen itsenäisyyden kruunaamiseksi, muutamat vain sotiakseen tai ryöstääkseen, useat pelastaakseen maata huligaanien vallasta, kuka missäkin tarkoituksessa.”
Vuoden 1918 sodasta käytettin siis jo alusta alkaen monta eri nimeä. Antajansa näkökulma väritti nimiä, joita edellisten lisäksi olivat muun muassa kapina, punakapina ja kansalaissota. Suomen kansanvaltuuskunta kutsui usein omaa toimintaansa vallankumoukseksi. Valkoisessa Suomessa alettiin korostaa vapaussota-nimeä vuoden 1918 sodan loppupuolella.
Sotaa on sittemmin nimitetty esimerkiksi veljessodaksi, torpparikapinaksi, luokkasodaksi ja sisällissodaksi. Neutraaleimmat nimitykset ovat ”Vuoden 1918 sota Suomessa”ja ”Suomen sota vuonna 1918”, joita käyttävät useimmiten historian ammattitutkijat. Niitä käytetään myös tässä artikkelissa.
Professori Pentti Haapala on kiteyttänyt sodan tapahtumat ja niiden nimitykset seuraavasti: ”…erilaiset selitykset vuoden 1918 sodalle eivät johdu vain erilaisista näkökulmista, vaan itse tapahtumien moninaisuudesta. Suomessa käytiin vuonna 1918 monta sotaa yhtäaikaa, ja näin ollen asian yhden puolen nostaminen koko totuudeksi on totuuden peittämistä. Ehkä on valaisevaa ajatella niin, että samalla, kun kaikki sodalle tarjotut nimitykset ovat oikeita, ne ovat myös vääriä.”
Juristien moninaiset roolit
Juristit eivät olleet vuoden 1918 tapahtumien aikaan oma erillinen ryhmänsä, vaan heidän kohtalonsa nivoutuivat pitkälti heidän kulloisiinkin tehtäviinsä, asuinpaikkaansa ja elämäntilanteeseensa. Vuoden 1918 tapahtumien suhteen heidät voidaan jakaa karkeasti neljään pääryhmään. Osa juristeista ja etenkin lainopin opiskelijoista osallistui itse sotatapahtumiin, joiden yhteydessä myös murhattiin monta lakimiestä.
Toisen ryhmän muodostavat juristit, jotka olivat sotaan liittyvissä hallinnollisissa tehtävissä etenkin valkoisella mutta myös punaisella puolella. Kolmas ryhmä on suurin. Siihen kuuluneet tekivät normaalia siviilityötään varsinaisten sotatapahtumien ulkopuolella.
Historiallisesti tunnetuin ja jälkeenpäin kiistellyin rooli lakimiehillä oli varsinaisen sodan jälkeen, kun valtiorikosoikeudet perustettiin toukokuussa 1918.
Useita lakimiehiä kuoli
Varsinaisiin sotatoimiin osallistuneiden juristien lukumäärästä ei ole varmaa tietoa. Jääkäriupseereista valmiita lakimiehiä oli tiettävästi kolme. Lisäksi yksi oli suorittanut lainopin alkututkinnon.
Sen sijaan sotatapahtumien yhteydessä kuolleiden määrä on melko tarkasti tiedossa. Tämä luku antaa viitteitä tilanteista ja tapahtumista, joissa lakimiehiä oli mukana.
Surmansa sodassa sai yhteensä 36 640 henkilöä. Heistä punaisia oli 27 038, valkoisia 5 179 ja muita 4 423. Lakimiehiä vuoden 1918 sodan aikana kuoli 31. Heistä taisteluissa kaatuneiksi on merkitty kaksi, molemmat jääkäriupseereita. Lisäksi sotasurmaprojektista löytyy 11 lakitieteen ylioppilaan nimet. Heistä viisi on merkitty kaatuneeksi ja kaksi haavoittuneena kuolleeksi. 24 lakimiehen ja kahden opiskelijan kohdalla kuolinsyynä on ollut murha. Yksi lakimies on teloitettu ja yksi opiskelija ammuttu. Muita kuolinsyitä on sotatilanteeseen liittyvä sairaus. Kaikki vuoden 1918 tapahtumissa surmatut lakimiehet ja opiskelijat ovat olleet valkoisten puolella.
Kaikkiaan kuoli siis yhtensä 42 lakimiestä tai opiskelijaa. Määrä on suuri. Vertailuksi mainittakoon, että talvisodan yhteydessä kuolleita lakimiehiä oli 32 ja jatkosodassa 39. Opiskelijoiden määrästä ei ole tietoa.
Lakimiesjääkäreitä
Harald Öhquist (1.3.1891–10.2.1971) oli jääkärimajuri. Hän suoritti oikeustutkinnon vuonna 1914. Vuoden 1918 sodassa Öhquist komensi 9. jääkäripataljoonaa Viipurin taisteluissa. Hän osallistui myös talvi- ja jatkosotaan, ja vuonna 1936 hänet ylennettiin kenraaliluutnantiksi.
Yrjö Oskari Hakkila (s. 17.12.1887–2.4.1918) oli jääkäriluutnantti. Hän suoritti oikeustutkinnon vuonna 1912 ja toimi nimismiehenä, vt. pormestarina ja rikosasiain komissaarina. Hän palveli 8. jääkäripataljoonassa ja otti osaa taisteluihin Raudussa, missä myös kaatui.
Varatuomari, asianajaja Aarne Koskenalho (14.11.1888–4.4.1918) oli jääkärikapteeni, joka taisteli 8. jääkäripataljoonassa. Myös hän kaatui taisteluissa Raudussa.
Ilmari Relander (24.3.1894–18.11.1932) oli jääkärieversti. Hän oli opiskellut lakia ja suorittanut lainopin alkututkinnon vuonna 1915. Relander otti osaa vuoden 1918 sodan taisteluihin Terijoella ja Kaislahden taisteluihin Inossa ja Koivistolla. Hän haavoittui Kaislahdessa.
Juristeja hallinnollisissa tehtävissä
Vuoden 1918 sodan aikana Suomen hallinto oli jakautunut kahtia. Helsingissä valtaan oli noussut punainen vallankumoushallitus eli kansanvaltuuskunta. P.E. Svinhufvudin johtama senaatti eli laillinen hallitus oli vetäytynyt Vaasaan. Senaatin yhdestätoista jäsenestä peräti viisi oli lakimiestä.
P.E. Svinhufvud toimi senaatin puheenjohtajana, Arthur Castrén sisäasianvaltuuskunnan päällikkönä ja Jalmar Alexander Frey apulaispäällikkönä. Heikki Renvall oli kauppa- ja teollisuustoimikunnan päällikkönä sekä Onni Talas oikeustoimikunnan päällikkönä.
Vaasan hovioikeuden presidentti Karl Söderholm toimi vuoden 1918 sodan aikaan sekä itsenäisyyssenaatin että Mannerheimin päämajan lainopillisena neuvonantajana.
Valkoisen armeijan päämajassa toimi muitakin lakimiehiä. Poliisipäällikkö- ja sotavankilaitososaston tehtävänä oli tutkia maanpetoksista epäiltyjä henkiöitä. Sen johtajana oli varatuomari Ossian Procopé. Osastossa oli myös tutkintoasiainosasto, jonka johtoon nimettiin pormestari, varatuomari Gustaf Aminoff. Osasto järjesti ja valvoi vankien kuulusteluja ja laati vangeista kortistot. Lisäksi se säilytti todistusaineistoja. Finanssikonttorin tehtävänä oli armeijan rahavarojen hoito. Siellä toimi varatuomari Aarne Nykänen.
Svinhufvudin senaatin kilpailijana oli punaisten 25.–28.1.1918 perustama kansanvaltuuskunta, jossa ei ollut yhtään lakimiestä. Suomen kansanvaltuuskunnan Tiedonantaja-lehti esitteli kansanvaltuuskunnan jäsenet kuitenkin seuraavasti: ”Tosin on eksynyt joukkoon muutamia maisterin, tohtorin ja tuomarin arvon saaneita miehiä, mutta pääasiassa hallitus on kokoonpantu kovan elämänkoulun käyneistä henkilöistä, jotka ovat katsoneet syvälle ihmiskunnan kurjuuden kuiluun, oman voiman miehistä, jotka raskaan työn lomassa ovat hankkineet teoreettiset tietonsa ja käytännöllisesti kypsyttäneet niitä moninaisissa yhteiskunnallisissa luottamustoimissa.”
Tiettävästi ainoa punaisten hallintoon osallistunut ”tuomarin koulutuksen” saanut oli Jalmari Leväaho (tuolloin Levänen), joka toimi Viipurin Vallankumouksellisen lääninneuvoston jäsenenä vastuualueenaan sihteerin tehtävät ja oikeudelliset asiat. Jalmari Leväahon vaiheista kerrotaan tarkemmin oheisessa artikkelissa.
Sotatoimien ulkopuolella
Suurin osa lakimiehistä hoiti varsinaisten sotatoimien ulkopuolella siviilitointaan. Heistä mainittakoon muutama tunnetumpi nimi.
Allan Serlachius (myöh. Särkilahti) toimi sodan aikana erikoislähettiläänä ja täysivaltaisena ministerinä Norjan Kristianiassa eli nykyisessä Oslossa 1918–19. Hän oli eräs niitä harvoja juristeja, joka vastusti valtiorikosoikeuksia.
J.K. Paasikivi ei osallistunut varsinaisiin sotatapahtumiin, mutta teki erilaisia taustatunnusteluja. Hän matkusti Skandinavian maihin talvella 1917–1918. Keväällä 1918 Paasikivi oli Saksan tukeen luottavan suuntauksen johtomiehiä Suomessa. Toukokuussa 1918 Paasikivestä tuli senaatin talousosaston varapuheenjohtaja.
Väinö Tanner oli helsinkiläisen Osuusliike Elannon toimitusjohtaja 1915–1946. Sosiaalidemokraattisen puolueen jäsenenä hän joutui tasapainottelemaan sotakuukaudet 1918 punakaartin johdon kanssa. Hän suhtautui vallankumoukseen alun alkaen täysin kielteisesti. Sen vuoksi Tannerille löytyi sodan jälkeen käyttöä, kun uuden sosiaalidemokraattisen puolueen perustaminen kävi mahdolliseksi vuoden 1918 lopulla.
K.J. Ståhlberg toimi Helsingin yliopiston hallinto-oikeuden professorina vuosina 1908–1918. Hän oli 1918 perustetun Korkeimman hallinto-oikeuden ensimmäinen presidentti.
Risto Ryti joutui siviilinä suoraan vuoden 1918 sodan keskelle. Ryti näet piileskeli perheineen punaisessa Helsingissä. Hän auttoi vaimoaan Gerdaa monistamaan Helsingin miehityssuunnitelmaa suojeluskunnille. Sodan jälkeen hän osallistui taloudellisiin jälkiselvitystöihin.
Valtiorikosoikeudet työllistivät
Valtiorikosoikeus oli ylimääräinen oikeusistuin, joka asetettiin 29.5.1918 annetulla lailla tutkimaan ja tuomitsemaan valtiollisista rikoksista epäiltyjä, Suomen kansanvaltuuskunnan puolella taistelleita tai sen siviilihallintoon osallistuneita. Valtiorikosoikeuksien lakkauttamista koskeva hallituksen esitys annettiin eduskunnalle 25.1.1919, ja Mannerheim vahvisti lain 2.4.1919.
Valtiorikosoikeuksiin – tai tarkemmin sen osastoihin – nimitettiin viisi jäsentä, joista kahden tuli olla lakimiehiä, yhden sotilas ja kahden maallikkoja. Valitusmahdollisuutta ei ollut, mutta armoa sai anoa valtiorikosylioikeudelta. Valtiorikosylioikeuden päätökset olivat lopullisia.
Valtiorikosoikeuksiin mobilisoitiin käytännössä koko maamme juristikunta, yli tuhat lakimiestä. Tämä haittasi jo muita hallinnolisia toimintoja.
Helsingin yliopistossa ilmeni syksyllä 1918, että melkein kaikki oikeustieteen opettajat olivat rekrytoituneet valtionrikoisoikeuteen tai muihin korkeisiin valtion virkoihin. Opetus uhkasi lamaantua niin pahoin, että rehtori heitti ilmaan ”vastenmielisen” ajatuksen: pitäisikö juristeille ruveta maksamaan muita korkeampia palkkoja.
Lakimiesuutiset lehden verkkosivuilta löytyy 1) luettelo kaikista vuoden 1918 tapahtumissa surmansa saaneista lakimiehistä ja
2) luettelo tämän artikkelin kirjallisista lähteistä.
Kolme erilaista kohtaloa:
Teloitettu, ruotsalaisten vanki ja maanpakolainen
Vuoden 1918 tapahtumien sattumanvaraisuutta kuvaa hyvin kolme erilaista juristikohtaloa. Yksi teloitettiin, toinen joutui ruotsalaisten vangiksi ja kolmas pakeni Venäjälle.
Johannes Jääskeläinen ainoa teloitettu juristi
Johannes Jääskeläinen (29.5.1879–2.3.1918) oli insinööri ja varatuomari, joka oli työskennellyt muun muassa Vaasan läänin lääninsihteerinä.
Vuoden 1918 sodan alettua Jääskeläinen ilmoittautui vapaaehtoisena valkoisten tykistökouluun sen jälkeen, kun ylipäällikkö Mannerheim oli kuulutuksella hakenut insinöörejä tykistön palvelukseen. Tykistökoulu sijaitsi Pietarsaaressa, jonne Jääskeläinen saapui 1.3.1918.
Pietarsaaren Kaupunginhotellissa pidettiin 28.2.–1.3. suojeluskunnan järjestämät juhlat kaupunkiin saapuneiden 97 tykistöjääkärin kunniaksi. Juhlien jatkuessa humaltuneet osanottajat päättivät aloittaa oikeudenkäynnin kuutta suomenkielisen työväenyhdistyksen johtohenkilöä vastaan. Nämä olivat olleet vangittuina kaupungin raatihuoneen putkassa sodan alusta saakka.
Kun vangit oli haettu hotelliin ja oikeudenkäyntiä aloiteltiin, paikalla ollut Johannes Jääskeläinen esitti vastalauseensa: ”Tämä oikeudenkäynti on vastoin Suomen lakia. Sitä paitsi seurue ei ole sopivassa kunnossa jakamaan oikeutta.”
Tämän seurauksena Jääskeläinen joutui itse syytetyksi. Monella tilaisuudessa mukana olleella ruotsinkielisellä kerrotaan olleen Jääskeläistä kohtaan vanhoja kaunoja. Jääskeläisen kerrottiin ohittaneen ruotsinkielisen hakijan lääninsihteerin viran saadessaan. Hän oli myös nimittänyt virkoihin suomenkielisiä nimismiehiä. Jääskeläisen rasitteeksi katsottiin myös se, että hän oli nuoruudessaan ollut sosiaalidemokraattisen puolueen jäsen.
Työväenyhdistyksen kuutta johtohenkilöä ja heitä puolustamaan noussutta Jääskeläistä syytettiin siitä, että he olivat suunnitelleet Jääskeläisen johdolla tykistökoulun räjäyttämistä. Oikeuden tuomareina oli kolme jääkäriupseeria ja se tuomitsi syytetyt maanpetoksesta ja venäläisten kanssa vehkeilemisestä kuolemaan. Tuomio pantiin samana yönä täytäntöön. Tuomitut ammuttiin 2.3. Strengbergin tupakkatehtaan seinää vasten. Ruumiit vietiin kasaan työväentalon portaiden eteen.
Jääskeläisen leski Karin Jääskeläinen yritti selvittää miehensä kohtaloa ja oikeudenkäynnin laillisuutta, mutta oikeuskansleri Charpentier totesi vuonna 1919 antamassaan vastauksessa, että tuomio jää ennalleen, koska leski ei ollut pystynyt todistamaan miehensä syyttömyyttä.
Yngve Svinhufvud ruotsalaisten ”vankina”
P.E. Svinhufvudin vanhin poika Yngve Svinhufvud (24. 9. 1890–16.9.1991) oli 27-vuotias juristi vuoden 1918 sodan alkaessa. Tuolloin hän sai käskyn mennä Uuteenkaupunkiin ja ilmoittautua suojeluskuntaan.
– Siellä oli miehiä koossa neljättä sataa ja jotakin koulutustakin meille annettiin. Kivääreitä ei kaikille riittänyt ja ammuksiakin oli kovin vähän. Yksikkömme sai sitten käskyn lähteä Ahvenanmaalle riisumaan siellä olevat ryssän joukot aseista. Siellä jouduimmekin yllättäen ruotsalaisten vangeiksi, Yngve Svinhufvud on muistellut Lakimiesuutisille satavuotissyntymäpäivänsä johdosta antamassaan haastattelussa vuonna 1990.
Svinhufvudin kuvaamien tapahtumien tausta oli seuraava. Vuonna 1918 sodan alettua Ruotsin hallituspiirit huomasivat, että oli ainutlaatuinen tilaisuus siirtää strategisesti tärkeä Ahvenanmaan saariryhmä Ruotsille. Kun saarilla oli sekä venäläisiä ja punaisia että valkoisia joukkoja, tilanne siellä kiristyi. Humanitäärisen avun varjolla Ahvenanmaalle saapui 13.2. alkaen ruotsalainen laivasto-osasto, joka miehitti saariryhmän.
Ruotsalaiset neuvottelivat Uudenkaupungin suojeluskunnan pois Ahvenanmaalta perustein, jotka jälkeenpäin osoittautuivat virheellisiksi. Suojeluskunnan johtaja kapteeni Fabritius luuli toimivansa Mannerheimin tahdon mukaisesti suostuessaan viemään joukkonsa ruotsalaisilla laivoilla Eckeröstä Ruotsiin 24.2.1918. Mannerheim kuvaa tapahtunutta muistelmissaan hyvin tuohtuneena. Hänen mukaansa tapahtumista muodostui Suomen ja Ruotsin välille vihlova epäsopu.
Saksan lähetettyä joukkojaan Ahvenanmaalle 4.–5.3.1918 ruotsalaiset vähitellen poistuivat alueelta.
–Tulimme ruotsalaisilla sotalaivoilla rannikon lähellä olevaan Hargshammeniin. Sieltä pääsimme junalla Haaparantaan, josta kävelimme Tornioon. Sieltä lähdimme junalla Ikaalisiin. Oli siinä tullut tehtyä melkoinen lenkki, Yngve Svinhufvud kertoi.
Suomeen palattuaan Uudenkaupungin suojeluskunta osallistui Turun pataljoonan nimisenä Turun taisteluihin. Niissä Yngve Svinhufvud haavoittui kantapäähän. Jalka kipeänä hän osallistui vielä useisiin taisteluihin eri puolella Etelä-Suomea.
Jalmari Leväaho maanpakolaisena Neuvostoliitossa
Jalmari Leväaho (vuoteen 1929 saakka Levänen; 18.12.1884–3.1.1979) valmistui lainopin kandidaatiksi 17.2.1915. Sen jälkeen hän harjoitti asianajajan tointa ja toimi Viipurin maalaiskunnan sihteerinä.
Levänen vastusti laittomia sotatilalakeja, ja hänet vangittiin keisarivallan vastaisesta toiminnasta 23.12.1916–18.3.1917 väliseksi ajaksi. Vapautuminen vankilasta merkitsi samalla sitä, että karkoituspäätös raukesi. Vuonna 1917 Jalmari Leväaho liittyi sosiaalidemokraattisen puolueen jäseneksi.
Perustettuaan tammikuussa 1918 kansanvaltuuskunnan punaiset ryhtyivät järjestämään paikallishallintoa eri lääneissä. Helmikuussa 1918 Viipurin työväenkokous valitsi Viipurin Vallankumouksellisen lääninneuvoston vastaamaan koko Viipurin läänin siviilihallinnosta. Sen viidestä jäsenestä yksi oli Jalmari Leväaho. Hänen vastuullaan olivat sihteerin tehtävät ja oikeudelliset asiat. Paradoksaalista on, että hänen uusi työhuoneensa sijaitsi samassa kuvernöörin talossa, jossa hänet aikanaan tuomittiin vankeuteen ja Siperiaan.
Punaisten jäädessä häviölle taisteluissa keväällä 1918 heidän johtonsa siirtyi Viipurin. Myös Jalmari Leväaho komennettiin punakaartiin puolustamaan Viipuria. Aikaisemmin hän oli jo liittynyt Hiekan järjestyskaartiin ja hänet oli valittu sen kolmihenkiseen esikuntaan.
Punaisten tappion ollessa selviö Kansanvaltuuskunnan johtajat päättivät lähteä Venäjälle 25.4.1918. Pakolaisten joukossa oli myös Jalmari Leväaho.
Jalmari Leväaho oli maanpakolaisena vuosina 1918–1928 toimien samalla opetustoimen ja kirjallisuuden alalla, kuten hän on Lakimiesmatrikkeliin merkinnyt. Tuona aikana hän solmi avioliiton suomalaissyntyisen Alma Sofia Aholaisen kanssa.
Olot Neuvostoliitossa alkoivat Stalinin vainojen myötä vaikeutua. Paluu Suomeen tuli ajankohtaiseksi. Suomessa Jalmari Leväahoa oli mahdollisesti odottamassa tuomio valtiopetoksesta, miltä hän kuitenkin välttyi. Jalmari Leväaho joutui Etsivän Keskuspoliisin tiukkoihin kuulusteluihin ja niissä hänen piti luvata, ettei osallistu poliittiseen toimintaan Suomessa. Hänellä ei myöskään ollut mahdollisuuksia päästä valtion virkoihin.
Jalmari Leväaho perusti Suomeen palattuaan vuonna 1928 oman toimiston nimeltä Työväen asianajotoimisto. Sitä hän hoiti vuoteen 1974 asti.
Vuonna 1929 perhe otti sukunimekseen Leväaho, joka oli yhdistelmä puolisoiden nimistä Levänen ja Aholainen. Perheeseen syntyi kolme poikaa, joista kaksi Pietarissa ja yksi Helsingissä.
