Oikeustutkimus tutkii perinteisesti oikeudellisia professioita. Suomessa oikeudellisen profession muodostavat “oikeat“ lakimiehet tai juristit. Nämä ovat henkilöitä, joilla on oikeustieteellinen tuomarilta edellytettävä ylempi yliopistotutkinto. Näin ollen oikeudelliseen professioon lasketaan maassamme yleensä vain tuomarit, lakimieskunta laajemmin, asianajajat ja oikeustieteen professorit.
Kukaan ei sen sijaan ole kysynyt sitä, onko tämä oikeudellisiin ammatteihin keskittyvä tutkimusperinne välttämättä paras mahdollinen lähtökohta suomalaisen oikeuskulttuurin näkökulmasta katsottuna? Auttaako se ymmärtämään suomalaista oikeustodellisuutta ruohonjuuritasolla esimerkiksi 1800-luvun Tohmajärvellä tai Kälviällä?
Eurooppalaisen lakimieskoulutuksen eri alueet
Euroopan voi jakaa kolmeen eri alueeseen lakimieskoulutuksen historian osalta. Niissä kaikissa on jokseenkin erilaiset perinteet koskien oikeudellista työtä ja oikeuden oppimista.
Mannermaisessa järjestelmässä juristit ovat keskiajalta lähtien harjoittaneet opintoja oikeustieteellisessä tiedekunnassa yliopistossa ja suorittaneet niissä tutkintoja. Roomalaisella oikeudella ja latinalla on perinteisesti ollut niissä suuri merkitys. Vaikka lait ovat lähinnä kansankielisiä, oikeustieteessä latinan kielen asema oli vuosisatoja vahva.
Common law -maissa, lähinnä Englannissa ja Irlannissa, juristiksi tultiin ammattikuntamaisella oppipoikajärjestelmällä. Yliopistojen sijaan tuomioistuinjuristiksi kouluttauduttiin työskentelemällä ja harjoittelemalla vuosia Lontoossa sijaitsevissa Inns of Courteissa, juristien kiltamaisissa yhteenliittymissä. Common law perustuu perinteisesti kirjoitettujen lakien sijaan tuomioistuinten ennakkotapauksille, joiden tunteminen ja käsittely vaatii pitkää kokemusta.
Sen sijaan Pohjoismaissa ja Itä-Euroopassa vallitsi maallikkovaltainen perinne. Näitä maita yhdistää myös harva asutus, maatalousvaltaisuus sekä myöhäinen teollistuminen ja modernisaatio. Esimerkiksi Ruotsissa ja Suomessa oli suhteellisen vähän yliopistokoulutettuja ihmisiä, ja työ oli muutenkin vain melko vähän erikoistunutta.
Lautamiesjärjestelmällä oli juuret keskiajan hämärässä. Lisäksi tavalliset aateliset ja porvarit toimivat tuomareina kaupunkien ja maaseudun tuomioistuimissa. Lait sekä suhteellisen myöhäinen ja vähäinen oikeustiede olivat väitöskirjoja lukuun ottamatta enimmäkseen kansankielisiä. Yliopistokoulutettuja juristeja alkoi olla enemmän vasta 1700-luvulla.
Suomessa tuomarintutkinnon suorittaminen tuli tuomareille pakolliseksi virallisesti vasta 1852. Asianajotoiminta puolestaan on niinkin myöhään kuin vuonna 2014 tehty luvanvaraiseksi niin sanotulla lupalakimiesjärjestelmällä.
Tutkimuskohteena oikeudellinen tieto ja taito
Oikeudelliset professiot ovat suhteellisen uusi ilmiö Suomen kaltaisessa perinteisen maallikkovaltaisessa maassa. Sen vuoksi perinteinen tapa nähdä oikeudellinen työ vain juristiprofession kautta on riittämätön suomalaisen oikeustodellisuuden ymmärtämiseksi ja analysoimiseksi historiallisessa perspektiivissä. Sen rinnalle tarvitaan nyansoidumpi ja analyyttisempi lähestymistapa, joka huomioi suomalaisen maallikkovaltaisen oikeuskulttuurin piirteet. Niinpä uudeksi tutkimuskohteeksi tulisikin ottaa oikeudellinen tieto ja taito (legal literacy), jota löytyy erinäköistä ja -tasoista.
Jyrkän mustavalkean kahtiajaon ”oikeudellinen maallikko – professionaali” sijaan olisi tarkasteltava harmaan eri sävyissä esiintyvää oikeudellisen tiedon ja taidon kirjoa. Se näet käytännössä dominoi maaseudun ja osittain kaupunkienkin oikeuselämää monien vuosisatojen ajan aina nykypäivään asti. Tätä tietoa ja osaamista ei useimmiten saatu yliopiston penkiltä vaan käytännön kokemuksella ja työllä. Tällaisia puoli- tai osa-ammattilaisia olivat muun muassa oikeustieteellisessä tiedekunnassa kameraali- eli hallintotutkintoja suorittaneet henkilöt, kruununvoudit, nimismiehet, henkikirjoittajat, kihlakunnankirjurit, lautamiehet, silta- ja jahtivoudit tai lukkarit. He toimivat asianajajina, antoivat oikeudellista neuvontaa ja laativat oikeudellisia asiakirjoja.
Matala katse
Lähestymistavan muutos edellyttää ”matalaa katsetta”. Sitä, että suunnataan katse lakimieseliitistä alemmaksi kohti marginaalia, jopa aina rahvaaseen, naisiin ja lapsiin asti. Luonnollisesti uusi lähestymistapa edellyttää uusien tutkimuskysymyksien esittämistä ja uudentyyppisten lähteiden, kuten tavallisten ihmisten omaelämäkertojen ja perukirja-aineiston käyttämistä. Varmaa on kuitenkin, että tämä uusi ja innovatiivinen lähestymistapa tulee tuottamaan tietoa, joka muuttaa käsityksiämme suomalaisesta modernisoituvasta oikeuskulttuurista, sen oikeudellisesta elämästä ruohonjuuritasolla ja oikeuden mentaliteettihistoriasta. n
Kirjoitus on lyhennelmä Turun yliopiston oikeushistorian professori Mia Korpiolan professoriluennosta “Professionaaleista maallikoihin: uusi näkökulma oikeushistorian tutkimukseen” (esitetty 4.2.2015).
teksti MIA KORPIOLA | kuvat Guillaume Sulpice Chevalier, Yale University Art Gallery
