Työtilaisuudet eli työmarkkina
Pääasiallinen ja perinteinen työmarkkina on tuomioistuinlaitos ja muu julkishallinto, jossa oikeustieteellinen perustutkinto on ehdoton pätevyysvaatimus. Valtion rahoittajana tulee tietenkin vaatia tehokkuutta ja tuottavuutta ja myös tutkimuksen ja opetuksen kohdistamista yhteiskuntaa ja elinkeinoelämää palveleviin kohteisiin. Tässä ei analysoida, miten tutkinto vastaa näitä vaatimuksia ja onko sen sisältö optimaalinen. Tämän arviointi on päärahoittajan intressissä.
Tämä työmarkkinan osa-alue on perinteisesti painottunut kansalliseen oikeuteen. Sama koskee asianajotoimintaa, jossa perustutkinnon ohella kuitenkin edellytetään yhä enemmän kansainvälisesti yhtenäisen oikeuden tuntemusta. Perustutkinto nykymuodossaan ei enää vastaa kansainvälisen markkinaosan vaatimuksia. Tästä on osoituksena yhä tavanomaisempi opiskelu ulkomaisissa yliopistoissa, mikä osoittaa tietenkin myös kiitettävää avarakatseisuutta opiskelijoissa.
Osassa työmarkkinoista oikeustieteellinen tutkinto kilpailee muiden akateemisten tutkintojen kanssa ja tutkinnon kilpailukykyisyyttä yleistutkintona niin ollen testataan työmarkkinoilla koko ajan.
Oikeustiede on ollut luonteeltaan kansallista, mutta tämä asia muuttunut olennaisesti lähes kaikilla oikeudenaloilla. Huomattava ja nopeasti kasvava osa oikeudesta on kansainvälisesti säädännäisesti tai tosiasiallisesti yhtenäistä. Tästä muodostuu kansainvälinen oikeudellisten palvelujen markkina, jolla eri maiden oppilaitoksista valmistuneet lakimiehet kilpailevat työtilaisuuksista, myös ulkomaiset juristit suomalaisista toimeksiannoista. Suomalaiset yritykset ostavat arviolta ainakin 100 – 300 miljoonalla eurolla vuodessa ulkomaisilta toimijoilta sellaisia oikeudellisia palveluja, jotka myös suomalaiset voisivat toimittaa osaamisen ja imagon sen salliessa. Jos osaaminen on riittävä, avautuu myös globaali markkina, jossa kansainväliset oikeudelliset palvelut ovat miljardeja. Maailman suurimmat yritykset ostavat juridisia palveluja merkittävillä summilla ja ainakin yksi monikansallinen yritys yksin yli miljardilla dollarilla. Se, että suomalaiset yritykset ostavat tällaisia palveluja ulkomaisilta toimijoilta ja se, että suomalaisten lakimiesten työllistyminen ja kilpailukyky muissa osissa kansainvälistä markkinaa on vähäinen, osoittanee tarvetta arvioida opetuksen painotusten ajankohtaisuutta – ainakin, jos ammattikoulunomaisesti pyritään koulutuksen saaneiden maksimaaliseen työllistymiseen koti- ja ulkomailla.
Yliopiston ja opiskelijoiden symbioosi
Mitä paremmin koulutus vastaa työmarkkinoiden muuttuviin vaatimuksiin, sitä paremmin tutkinnon suorittaneet työllistyvät. Mitä paremmin valmistuneet työllistyvät, sitä enemmän ja sitä parempia opiskelijoita yliopistoon hakeutuu. Mitä parempia opiskelijat ja valmistuneet ovat, sitä enemmän he rakentavat tiedekunnan mainetta ja rankingia. Tämä mahdollistaa yliopiston rahoitusresurssien kohentamisen eri tavoin, mikä taas mahdollistaa opetuksen kehittämisen ja tehostamisen. Asteittainen irtaantuminen riippuvuudesta valtion rahoitukseen tulee mahdolliseksi. Valtion rahoitus ideaalisessa demokratiassa ei rajoita akateemista vapautta, mutta sen saatavuus rajoittaa toimintaa – tai tekee sen osin mahdottomaksi. Ilman valtion rahoitusta meillä ei olisi akateemista vapauttakaan.
Tiedekunnan ja tutkinnon suorittaneiden elinvoimaisen symbioosin luominen ja ylläpitäminen edellyttää sekä opiskelijoilta että yliopistolta ponnisteluja kohti erinomaisuutta. Mitä paremmin opinnot ja tutkimus palvelevat elinkeinoelämää ja mitä suurempi heidän yhteiskunnallinen ja globaali kontribuutionsa on, sitä suuremmat ovat mahdollisuudet saada yksityistä rahoitusta ja lahjoitusvaroja elinkeinoelämältä. Näin voidaan yhä paremmin vaalia akateemista vapautta ja saavuttaa taloudellista riippumattomuutta valtion rahoituksesta ja sen muuttuvista kohtaloista. Tästä symbioottisesta suhteesta ja sen dynamiikasta syntyy todellinen akateeminen vapaus osana yhteiskunnallista vaikuttamista – ja paremman maailman rakentamista.
Opintojen rakennetta ja luonnetta tulee muuttaa työmarkkinoiden vaatimuksia seuraavaksi tavoitteena ”kansainvälinen ajokortti” eli yleisesti maailmalla tunnustettu ja ensiluokkainen koulutus. Tätä kehitystä voimistaisi erityinen profiloituminen tiettyihin kysymyksiin. Työtilaisuudet valmistuneille lisääntyvät ja yhä useammin kansainväliset palvelut voidaan ostaa suomalaisilta lakimiehiltä ja myös saada työtilaisuuksia globaalille markkinalle, jolla ei ole lainkaan sidoksia Suomeen. Tämä koskee myös työtilaisuuksia kansainvälisissä organisaatioissa ja yrityksissä. Tiedekunnan vetovoimaisuuden kasvaessa se saattaisi jopa tarjota maksullista opetusta niille, jotka eivät ole läpäisseet pääsyvaatimuksia.
Dynaamisuutta
Perinteinen oikeudellinen asetelma on ratkaisun etsiminen jo esillä olevaan konfliktiin ja jo tapahtuneisiin tosiasioihin sekä menneen rekonstruoiminen. Se on luonteeltaan staattista ja konservatiivista, säilyttävää. Oppimisprosessia voitaneen luonnehtia oppimisprosessia lain kirjaimeen lähes orjallisesti sidotuksi – ja sitä voidaan pitää myös oikeudellisen välttämättömyytenä. Se ei ole kuitenkaan kuin osa työtehtävistä.
Tiedon löytäminen on tullut hyvin helpoksi, mutta sen ymmärtäminen ja käyttö on ehkä yhä vaikeampaa. Elinkeinoelämän ja makro-oikeudellinen problematiikka on taas pääosin välineellinen tai dynaaminen siten, että lakimiehen on luotava ne keinot, joilla asetettuun tavoitteeseen päästään. Tämä työ suuntautuu tulevaan. Suurelta osin tämä tapahtuu normittomassa ympäristössä, jota pakottavat normit vain paaluttavat. Se on eräänlainen de lege ferenda lähestymistapaa unohtamatta asianajollisen vaikuttamisen ja lobbaamisen taitoja. Kun perinteinen juridinen osaaminen on normien tuntemista, niin jo asianajossa sen ohella tarvitaan vaikuttamisen taitoja – ellei suorastaan joskus draaman tajua.
Opetuksessa painopistettä tulee yhä enemmän siirtää ”työkalupakin” käytön opettamisen ja myös tarvittavien työkalujen luomiseen eli dynaamiseen ja pro-aktiiviseen toimintaan. Tällaisessa pro-aktiivisessa vaikuttamisessa myös lakimiesjärjestöillä voisi olla yhä merkittävämpi yhteiskunnallinen rooli. Oikeuden kehittäminen välineenä ei ole yksinomaan poliittinen prosessi, vaan keinojen luomista tavoitteiden saavuttamiseksi. On olemassa poliittisesti neutraaleja totuuksia niin kuin esimerkiksi kilpailuoikeuden hedelmälliset taloudelliset vaikutukset.
Opetukseen tulisi lisätä soveltava tai funktionaalinen, erityinen elementti kuten esimerkiksi sopimusoikeudessa hankintatoimen, henkilöresurssien, rakentamisen, yrityskauppojen, laivanrakennussopimusten tunteminen, analysointi ja laadinta. Lisäksi jo esille nousseiden yksittäisten konkreettisia oikeudellisia ongelmia voitaisiin käsitellä klinikoissa tiedekunnan ulkopuolelta tulevien toimeksiantojen pohjalta.
Opetuksen sisällön ja painopisteiden täsmälliselle kohdistamiselle työmarkkinoiden vaatimuksia paremmin vastaaviksi olisi hedelmällistä. Suurempi ja säännönmukaisempi resurssien ja verenvaihto yliopiston, julkishallinnon, elinkeinoelämän ja asianajolaitoksen kesken on tarpeen – nyt näiden välillä on liian suuri juopa.
Oikeustieteellisen ammattikoulun eräänä erikoisalana voisi olla tiedemiesten ja opettajien koulutuslinja – sinänsä olennainen osa koulutuksen elinvoimaisuutta. Tämä osio ei välittömästi palvele yliopiston ulkopuolista työmarkkinaa ja tämän vuoksi sen sijoittamista opintojen eri vaiheisiin tulisi arvioida uudelleen.
Itse oikeudellinen tutkimus ja tieteen tekeminen tulisi entistä enemmän painottaa ratkaisujen ja tiedon tuottamisen ympäröivään yhteiskuntaan ja elinkeinoelämään – suoranaisina tilaustöinä tai oma-aloitteisen ratkaisujen ja tiedon tarjoamisena. Tämä auttaisi yliopiston rahoitusta. Liian usein mittava ja ansiokas tieteellinen työ on keskittynyt kysymyksiin, joista käytännössä on vain vähäinen hyöty ja tutkimus voi jäädä lakimiesyhdistyksen kirjahyllyyn. Oikeustieteellinen perustutkimus on joskus ”cul de sac” tai yhteiskunnallisesti vain problematiikan marginaalia tyhjentävästi käsittelevää. Silloin sille ei aina voida rakentaa hedelmällistä jatkotutkimusta, vaan päädytään ehkä vain kiertämään kehää ja kulkemaan aina uudestaan jo monesti koluttuja tienpätkiä.
Lukija kritisoinee kirjoittajaa akateemisen maailman ja sen kehityksen vaillinaisesta tuntemisesta. Tämä kritiikki on oikeutettua – sen sijaan elinkeinoelämän ja asianajomaailman yli 40 vuoden tuntemukseni täällä ja muualla on varmasti ainakin tyydyttävällä tasolla – minkä lisäksi keskinkertaista enemmän kosketuspintaa myös yliopistomaailmaan täällä ja muualla.
Kirjoittaja Matti S. Kurkela on oikeustieteen tohtori, dosentti ja professori (h.c.) sekä Master of Laws (Harvard) ja Diplome Superieur de l’Universite (Pariisi 2).
