Keväällä 2008 Lakimiesuutiset esitti vetoomuksen: “Mistähän löytyisi se prinssi, joka pelastaisi Pietarsaaren käräjätalon Ruususen unesta!!”
Sitä ennen olivat jo monet tahot puuhanneet käräjätalosta museota. Viimeiset käräjät pidettiin talossa vuonna 1967, josta erillinen kirjoitus lopussa. Talo ja sen irtaimisto inventoitiin elokuussa 1971 Lauri Putkosen toimesta. Pietarsaaren museo ja Vaasan hovioikeuden emerituspresidentti ovat olleet hyvin aktiivisia museohankkeen puolesta puhujia. Mutta hanke on tähän asti kaatunut rahan puutteeseen.
Nyt tämä pitkään elänyt “unelma” on toteutumassa.
Käräjätalon suojelemiseksi on tänä vuonna perustettu yhdistys nimeltä Föreningen Pedersöre tingshusmuseum rf. Oikeusministeri Anna-Maja Henriksson lahjoitti 5.5.2014 yhdistykselle 8 450 euroa. Ne olivat kertyneet ministerin 50-vuotisslahjaksi saamista rahalahjoista.
– Talo ja sen sisustus on siivottu peruskuntoon, mutta paljon on vielä tekemättä, kertoo yhdistyksen puheenjohtaja, Pohjanmaan käräjäoikeuden johtava laamanni Daniel Allén.
Yhdistyksen tarkoituksena on pitää museon avajaiset vuonna 2017, jolloin Suomi täyttää 100 vuotta. Samaan aikaan käräjätalo täyttää 230 vuotta, ja viimeisistä käräjistä on tuolloin kulunut 50 vuotta.
– Siihen asti on tarkoitus on tarjota yksittäisille ryhmille tutustumiskäyntejä Pietarsaaren kaupungin museoviraston kautta, Allén kertoo.
Miten Pedersöre sai käräjätalonsa ?
Ruotsalaisen järjestelmän mukaiset kihlakunnanoikeudet muodostettiin Suomessa oikeudellisten uudistusten yhteydessä, asteittain vuodesta 1407 alkaen. Alkuvaiheessa kihlakunta merkitsi samaa kuin tuomiokunta eli tuomarin virkapiiriä. Ajan oloon kihlakunnasta muodostui lääniä pienempi yleishallintoalue.
Pohjanmaan keskiseen tuomiokuntaan kuului kahdeksan käräjäkuntaa, jotka perustettiin Vaasan hovioikeuden aloittaessa toimintansa 1776.
Uudenkaupungin rauhaa (1721) edeltävänä aikana käräjät pidettiin nimismiesten taloissa. Nimismiestalojen rinnalla Pedersöressä eli Pietarsaaren pitäjässä oli ollut jo ainakin 1679 pitäjäntupa, jossa oli myös pidetty käräjiä.
Tässä kirjoituksessa käytetään pitäjän ruotsinkielistä nimeä ja käräjätaloa kutsutaan Pedersören käräjätaloksi, vaikka sitä näkee myös nimellä Pietarsaaren käräjätalo.
Pedersöre lukeutuu Pohjanmaan alkuperäispitäjiin. Kukaan ei pysty varmuudella sanomaan, kuinka vanha Pedersöre itse asiassa on, mutta Pedersören pitäjä mainitaan ensimmäisen kerran virallisissa asiakirjoissa vuonna 1348.
Vuonna 1760 pitäjässä kannettiin veroja “pitäjäntupaa eli käräjätalorakennusta varten”. Syksyllä 1764 se oli valmis ja toimi edelleen sekä pitäjäntupana että käräjätalona.
Syyskäräjillä 1780 luettiin maaherran kirjelmä käräjätalojen rakentamisesta jokaiseen pitäjään. Pietarsaaren kohdalla mainitaan silloisen käräjätalon kirkon kupeessa olleen niin ränsistyneen, ettei sitä voitu enää käyttää. Pitäjänmiehet selittivät olevansa valmiita perustamaan puurakennuksen, joka olisi 18 kyynärää pitkä.
Rakennusta varten vedettiin paikalle tulit talvella 1787. Tarkasta rakennuspaikasta tuli tosin riitaa. Sitä paitsi maaherra vaati rakennukselle kuninkaan hyväksymiä piirustuksia. Pitäjänmiehet anoivat maaherralta lupaa rakentaa ”Uudenkaarlepyyn käräjätalolle hyväksyttyjen piirustusten mukaisesti”. Käräjärahvaan kanta voitti ja talo rakennettiin kirkonmäen korkeimmalle kohdalle.
Pietarssarelainen laivakirvesmies, myöhemmin laivanrakennusmestari Johan Hansinpoika Timonen-Klubb rakensi Pedersören käräjätalon. Urakkahinta oli kymmenen specieririikintalaria.
Käräjätalo otettiin välittömästi sen valmistuttua käyttöön jo vuonna 1787. Mutta sen sisustustöitä, käyttöä ja ympäristöä täydennettiin myöhemmin.
Rakennuksessa on ajalleen tyypillinen karoliininen pohjakaava. Se käsittää keskellä olevan salin ja samanlevyisen porstuan. Sali toimi käräjähuoneena. Lisäksi oli keittiö ja kaksi kamaria. Luoteiskamari toimi tiettävästi nimismiehen huoneena ja koilliskamari Pietarsaaren pitäjän ja maalaiskunnan (Pedersöre) toimistona.
Alunperin kirsiset sisäseinät on myöhemmin rintapaneloitu alaosastaan ja tapetoitu yläosastaan. Kattopinnat on sivelty valkoisiksi. Katto on alunperin ollut aumattu.
Porstuassa oli kiinteät penkit käräjäväkeä varten. Pääsisäänkäynnin edessä oleva kuisti on ilmeisesti rakennettu myöhemmin.
Museohanke toteutukoon!
Pedersören käräjätalo on ainoa vielä jäljellä oleva Ruotsin valtakunnan yli-intendentin viraston suunnittelema ja kuninkaan hyväksymä käräjätalo, joka on säilynyt Suomessa alkuperäisellä paikalla.
Talossa on säilynyt vanhaa sisustusta ja huonekaluja osittain jopa sen valmistumisesta saakka.
Näin ollen hyvässä vauhdissa olevan museohankkeen tielle ei soisi enää muodostuvan mitään esteitä.
Lähteet:
Harju, Virpi. Missä oikeus on toetunut? Oikeuden näyttämöt – Kuvallisuus oikeudenkäytössä. Virpi Harju. (toim.) Helsinki 2013.
Rintala, Erkki. Oikeudenjakajien perintöjä. Käräjäarkusta tuomarinviittaan. Oikeuden symbolimaailmasta Suomessa – Rättvisans symbolvärld I Finland. Virpi Harju (toim). Helsinki 2001.
Toivanen, Pekka. Pietarsaaren käräjätalo. Julkaisematon tutkimus.
Teksti: Ritva Juntunen
Viimeinen istunto
Vielä l960-luvun alkupuolella Pietarsaaren tuomiokunnan käräjäpaikalla vallitsi käräjien alkaessa vilkas meno. Vanhan käytännön mukaan kaikki osalliset haastettiin käräjien ensimmäiselle päivälle. Kirkonmäki ja käräjätupa olivat tungokseen asti täynnä väkeä.
Väki osallistui käräjätalon viereisessä kirkossa käräjäjumalanpalvelukseen. Siihen kuului aina myös käräjärauhan julistus. Kirkossa käynnin jälkeen tuomari jakoi jutut istuntopäiville. Suurin osa haastetuista sai lähteä kotiinsa palatakseen käräjäpaikalle tuomarin määräämänä myöhempänä istuntopäivänä. Käytäntö jatkui l960-luvun alkuun.
Näin kertoo Pietarsaaren tuomiokunnan viimeinen kihlakunnantuomari, Vaasan Sundomissa eläkepäiviään viettävä laamanni Lennart (Lenni) Johanssson.
Lautamiehinä oli kaksitoista juurevaa, tehtävään vakavasti ja vastuullisesti suhtautuvaa talonpoikaa. He puhuivat kotikyliensä murretta, jota oli joskus vaikea seurata. Suomea he eivät osanneet.
Tuomiokunnan piirissä lautamiehen toimi oli arvostetuin kunnallinen luottamustoimi. Herastuomarin arvon sai kymmenen vuoden palvelun jälkeen. Herastuomaria pidettiin suuressa arvossa. Johansson kannattaa maallikkojen osallistumista oikeudenhoitoon. Heidän edustuksensa tulisi rakentaa varsinkin siviilijutuissa asiantuntijapohjalle niin, että vaikeisiin juttuihin otettaisiin mukaan kutakin alaa tunteva maallikko. Maallikoilla ei saisi olla enemmistöä.
Käräjäväki suhtautui oikeuteen kunnioittavasti, joskus pelokkaastikin. Minkäänlaisia häiriöitä käräjätalon istunnoissa ei esiintynyt. Rikosjutuissa syytetyn piti seisoa koko oikeudenkäynnin ajan, muutoin asianosaiset saivat istua.
– Käräjätalon huonejärjestys toimi hyvin. Lujatekoinen käsityönä tehty kalustus palveli tarkoitustaan moitteettomasti, Johansson muistelee.
Viimeinen istunto Pedersören käräjätalossa pidettiin 16.3.l967. Puheenjohtajana toimi hovioikeuden auskultantti, myöhemmin pankinjohtaja Kaj Skåtar apunaan pöytäkirjassa auskultantti, sittemmin hovioikeuden presidentti Ingvar Krook. Molemmat olivat Vaasasta.
– Emme silloin tienneet, että tuo istuntomme talossa jäisi sen viimeiseksi, Skåtar muistelee.
1780-luvulta jatkuneen oikeudenjaon päättymisestä ei tullut edes merkintää kihlakunnanoikeuden pöytäkirjaan, kun istunnot siirtyivät uuteen virastotaloon.
Kaikki on säilynyt tähän päivään hyvin. Sisätilat on nyt kalustettu sellaisiksi kuin ne olivat l960-luvun alussa. Johansson on antanut muistikuvillaan apuaan sisustuksen palauttamisessa. Viimeistely vielä puuttuu.
Pietarsaaren kaupunginmuseo on aikanaan inventoinut kalustuksen ja muutoinkin pitänyt yllä käräjätalon historiallista ja museaalista arvoa, mistä se ansaitsee lakimieskunnan kiitokset.
Museonjohtaja Pekka Toivasen ja amanuenssi Guy Björklundin apu oli korvaamatonta, kun eduskunta ja Ateneum järjestivät vuonna 2000 Oikeuden kuva -näyttelyn. Näyttely oli ajankohtainen: Suomi oli saanut uudistetun perustuslain. Tarkoituksena oli muun muassa esitellä tuomiovallan kulttuurihistoriallista esineistöä maassamme. Pedersöre tingshus, Vaasan hovioikeuden ohella, esitti näyttelyssä keskeisintä roolia.
Teksti: Erkki Rintala
